Miten niitä liian laihoja lapsia pitäisi lihottaa?

On ihan luonnollista, että lapsi on laiha. Älä tuputa ruokaa, vaan anna kaikkien kukkien kukkia. Kunhan ei ole sairas, niin ei siitä laihuudesta haittaa ole. Jos se on tyttö, kyllä sillä viimeistään murrosiässä alkaa paino nousta.

Älä nyt missään nimessä roskaruokaa ala tuputtaa. Normaalia terveellistä ruokaa säännöllisesti ja ei liikaa kiinnitetä huomiota lapsen syömisiin. Jos kyse ei ole syömishäiriöstä tai elimellisestä viasta, niin asia korjaantuu useimmilla itsestään ajan kuluessa.

Minulla on kaksi laihaa tyttöä, jotka ovat murrosiässä. Eihän tämä minulle olisikaan ongelma, itsekin olin alipainoinen keski-ikään asti.
Mutta kouluterveydenhuollolle molempien painon kehitys näyttää muodostuvan ongelmaksi.

Kouluterveydenhoitajan tuijottaa käyriä eikä ymmärrä ihmisten eroja.

Jos lapset on hoikkia ja muut lapset lihavia, kuten nykyisin joka toinen, ei vika ole sun lapsissa vaan muissa.

Lihominen on helppoa kun syö vehnää. Leipää vaan naamaan, jos on ihan pakko lihoa. Aikuisena sitten kaduttaa...

Miksi pitäisi? Kyllä ne kilot varmasti viimeistään aikuisena kertyy, jos niikseen on. 

[quote author="Vierailija" time="26.02.2015 klo 15:25"]Miksi pitäisi? Kyllä ne kilot varmasti viimeistään aikuisena kertyy, jos niikseen on. 

 
[/quote]
no mutta siitä herää se kuuluisa huoli, ei tarvitse kuin lisätä lapsen koulupelot ja vanhemman mt-tausta ja taas mennään...

Jotkut ovat vain luonnostaan laihoja. Itse olen yksi näistä... Ennen kuin sanotte, että olen ylimielinen itseni kehuja, korostan, että olen MIES. Ei ole helppoa olla 178 cm pitkä ja painaa 58 kiloa miehenä. En ole koskaan elämässäni kokenut nälkää. Aina ollut kaapit täynnä ruokaa ja aina syöty kun on ollut nälkä. Olen koittanut kaikenlaisia lihotustaktiikoita, mutta lopulta kun huomasin, että ainoa toimiva tapa oli pahimpien epäterveellisten herkkujen syöminen, joten olen lakannut yrittämästä. Söin puoli vuotta herkkuja putkeen, suolaakin meni varmasti n. 20 grammaa päivässä, yhteensä paino nousi 65 kiloon. Olo oli huonompi kuin koskaan, pienestäkin liikunnasta alkoi puristaa rintaa ja olo oli epämukava koko ajan. Ei jaksanut siivota, laittaa kunnon ruokaa ja kusellakin tuli käytyä vasta kun oli aivan pakko, koska en jaksanut nousta. Ajattelin vaihtaa terveelliseen kotiruokaan ja syödä reilusti, mutta 3 kuukauden jälkeen paino oli tippunut takaisin 58 kiloon, joka on likimain ollut painoni koko ikäni pituuskasvun päätyttyä. Kaikenlaisia salivirityksiäkin on tehty, ja lihakset ovat kasvaneet, mutta samalla jotenkin keho vain "kiinteytynyt" (juuri tavalla mitä monet naiset ihannoivat: pienet lihakset mutta silti erottuu esim. vatsalihakset). Aloitettuani salilla käynnin penkistä ei mennyt ihan 40 kiloa, vuoden kovan harjoittelun jälkeen meni 50 kilolla juuri ja juuri. Eli liikuin aivan naisten painoissa. Samaan aikaan kuitenkin, ilman kummoista harjoittelua, olisin pystynyt minä tahansa hetkenä juoksemaan cooperissa 3000 metriä. Tuli mieleeni armeijassa kanssani olleet tuplasti isommat, urheilua koko ikänsä harrastaneet, jotka eivät päässeet samoihin matkoihin, mutta jotka nostivat penkistä helposti 100 kiloa. Ymmärsin, että jotkut ovat luonnostaan hyvinkin erilaisia, eikä kyse ole puhtaasti elämänsä aikana tehdyistä aktiviteeteista vaan myös geeneistä. Olen juoksijatyyppinen. Pitkät, laihat sääret ja hento ylävartalo. Ymmärsin myös, miksi me olemme niin erilaisia. Luonnonvalintaa on suosinut lajit, joiden yksilöt ovat olleet hyvin erilaisia toisistaan jotta sopeutuminen tietylle asuinalueelle on ollut nopeampaa, koska todennäköisyys tietyntyyppisten yksilöiden selviytymisestä on silloin suurempi. Ihmisen kehityshistoriassa tietyillä alueilla ovat tietyt ominaisuudet olleet hyödyllisempiä: viidakoissa, joissa ei kovaan juoksuun kasvillisuudesta johtuen pystytä, ihminen tarvitsee voimaa, kun taas avoimilla savanneilla tarvitaan kykyä kestää auringonpaistetta (omistaa suuri pinta-ala tilavuuteen nähden = olla hoikka), olla nopea ja kestävä juoksija. Vaikka kuulunkin merkittävään vähemmistöön, luonnostaan hyvin laihoihin, olen ylpeä siitä mitä olen. En halua, että minua muovataan sellaiseksi mitä en ole vain siksi, että suurin osa muista on sellaisia. En pidä siitä lainkaan, kun joku kehottaa minun nostamaan painoani tietämättä minua ihmisenä. Olen aerodynaaminen, kevyt ja elän juuri siten, miten luonto on tarkoittanut. Vihaan painonnostoa, bodausta ja kaikkia miehekkäitä lajeja, koska se saa minut tuntemaan oloni luonnottomaksi ja heikoksi. Nautin puolestaan juoksemisesta. Tunnen silloin, että saan tehdä juuri sitä mitä minun pitää tehdä, tunnen olevani kuin alkukantainen savannin asukki, todellinen peto. Olen lakannut välittämästä kauneusihanteista, joita harmittavasti monet terveyssuositukset nykypäivänä pitkälti noudattelevat eikä aina toisin päin, koska ne saivat minut niin itsekriittiseksi ja onnettomaksi. Minun PITI syödä koko ajan, PITI harrastaa kuntosalia, jotta voisin näyttää kuin toimintaelokuvien sankarit, jotka saavat kaikki naiset. Nyt SAAN tehdä mitä haluan, SAAN juosta (mitä en ennnen nimenomaan saanut tehdä, koska isot kaverit salilla sanoivat, että se pienentää lihaksia) ja SAAN syödä mitä haluan milloin haluan. Huomaatteko eron pitää- ja saada-sanojen välillä? Minä huomasin. Pystyn nyt nauttimaan siitä mitä teen, kun taas ennen nautin ainoastaan siitä, mitä saisin palkkioksi teoistani. Alistuin yhteiskunnan paineen alla ja aloin tehdä asioita joita vihasin vain siksi, että tulisin hyväksytyksi. Koska en kuitenkaan saanut palkkiota ja tajusin asian mahdottomuuden, masennuin. Olin uhrannut kaiken jollekin asialle, mitä ei oltu edes tarkoitettu minulle. Olin valmis jopa kuolemaan. Kaksi vuotta myöhemmin nautin elämästäni täysillä. Ei minua tietystikään täysin hyväksytä, se ei ole mitenkään muuttunut, mutta se ei tunnu enää miltään kaiken sen positiivisuuden ohella, mitä koen tekemällä asioita joista pidän. Jos näen poikkeavan laihan tai lihavan henkilön en mieti, kuinka rumaa ja epäterveellistä se on tai vastaavaa, vaan mietin, onko hän kokenut saman kuin minä. Onko hän ollut valmis kiristämään solmun kaulansa ympärille. Onko häneen kohdistettu koko elämänsä ajan verbaalista väkivaltaa. Joskus itken kun mietin, että tällä planeetalla elää tälläkin hetkellä lukemattomia ihmisiä, jotka ovat samassa tilanteessa kuin minä olin.