Lue keskustelun säännöt.
Riitaisan eron läpikäyneet, perheelliset: mikä oli pahinta kaikessa ja miten selvisit (vai selvisitkö)
29.11.2021 |
13 yhteistä vuotta takana, lapsia kaksi ja vaikka miten päin asiaa koetan pohtia, niin avioero meillä taitaa edessämme olla. Olen kärsinyt puolisoni impulssikontrollin puuttumisesta ja ajoittaisesta henkisestä väkivallasta jo vuosia. En lähde lokeroimaan häntä mihinkään diagnoosiin, sillä ammatillista osaamista sellaiseen ei ole. Sanotaanko vain, että eilen viimeksi sain puhelun, jonka aikana toiset kaupan kassalla jonottaneet käännähtivät katsomaan (huuto kuului läpi) ja sen päälle luin alatyylistä tekstiä hänen lähettämistään viesteistä. Tämä on ns. arkipäivää ja olen turtunut tämän kaltaiseen käytökseen. Huomaan kuitenkin, että alan uupua henkisesti ja joinakin aamuina on vaikea päästä sängystä ylös. Olen näiden vuosien aikana hakenut apua ja ulkopuolisen avun turvin (terapiat, kriisiterapiat, ystävät jne.) olen selvinnyt tähän asti. Nyt oirehdin burn-outin kaltaisesti ja päivätyön hoitaminen on alkanut olla haastavaa oireiden vuoksi.
Haluaisin kuulla muilta, riitaisan eron läpikäyneiltä, miten olette selvinneet. Mitä otitte huomioon ennen eropäätöksen ilmoittamista ja mitä olisi pitänyt ottaa huomioon? Entä lapset…? Miten he selvisivät ja miten elämä alkoi uudestaan? Missään nimessä en halua tehdä lapsista isättömiä, mutten enää voi elää näin. Ja toki haluan kuulla myös sen, miten asiat eivät menneet hyvin. Kaikki mahdollisuudet on otettava huomioon. Kiitos jos jaksat kommentoida ja jakaa oman kokemuksen.
Kommentit (32)
Vierailija kirjoitti:
Hankalinta oli oikeudenkäynnit, joissa mies vaati lapsia itselleen ja esitti perättömiä juoruja (isänsä oli viettänyt 2 vko rivitalomme pihalla tarkkaillen kaikkia asuntoon tulevia ja laskien, miten monta miestä siellä kävi - yhteensä muuten 5 kpl eli oma isäni, veljeni, huonekalukaupan kaksi sohvankantajaa ja sähkömies). Sitä ennen oli kamalaa lastenvalvojalla, kun mies uhkaili ja kertoi, miten surkea äiti olin ollut ja esitti todisteita tästä (kuvia likaisista puurokattiloista ja lista kuopuksen sairaalakäynneistä - tosin hänellä on maitoallergia, jota piti tutkia...).
Meillä se oli mies, joka eroa halusi. Siksi hän meni ihan sekaisin, kun en ryhtynytkään anelemaan ja muuttumaan hänen takiaan.
Mun ex- mies myös yritti keksiä kaikkia mahdollisia tapoja tehdä minusta "huono äiti" viranomaisten silmissä. Se oli jotain kiusan tekoa minua kohtaan vaikka ei häntä kiinnostanut lasten hoitaminen sinällään. Olisi halunnut lähihuoltajuuden vain siksi että ei tarvitse maksaa elareita. Mies kuvasi esimerkiksi vessan lavuaaria ja väitti että olen huono äiti, kun lavuaari on hiukan likainen enkä pese tarpeeksi usein sitä. Ainoa juttu vaan, että mies ei koskaan meidän liiton aikana siivonnut asunnossamme mitään. Ja muuta älytöntä hän harrasti myös. Hullu mikä hullu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koen niin vahvaa sympatiaa teitä kohtaan, ettei ole tosikaan. Itse kärvistelin alisteisessa suhteessa, mutta minulla oli omat keinoni lasten kanssa. Sysäsin muun oman elämän ikäänkuin syrjään, tietoisesti. Pidin muutaman lähiystävän mukana elämässä, henkireikäni, mutta heillekään en kertonut selviytymissuunnitelmaani. Keskityin kasvattamaan lapsista vahvoja ja selviytyviä. Jokaisen iskäraivarin jälkeen lähdin autoilemaan lasten kanssa. Juteltiin tilanteesta ja käytiin läpi, miten ketään, koskaan ei haukuta, eikä ikinä saa sallia itseään kohdeltavan niin alentavasti, kuin oma iskä tekee. Nämä keskustelut kantoivat läpi sen paskan, ja kun eron aika koitti, teinien ollessa 15-18, kaikki olivat puolellani, iskä marttyyrinä, itsemurhaisena ja huutavana pääpunaisena. Sinne jäi ja lapset ihmettelevät edelleen, miten iskä ei ole teini-ikäänsä koskaan jättänyt taakseen. Olin niin onnellinen erotessani. Tiesin, että valintani olla vahva ja kestävä noina vuosina, oli tuottanut maailman parhaan lopputuloksen. Lapset ovat vahvoja, hyväksyviä, tunteensa näyttäviä ja niin avoimia. Tsemppiä naiset, mä olen teidän puolesta surullinen, mutta toivon, että jostain kaivatte oman selviytymistarinanne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä te löydätte tuommoisia miehiä ja miksi? En olisi päivääkään tuommoisen kanssa
Väkivalta usein eskaloituu, oli se sitten henkistä tai fyysistä. Ei se koskaan alussa ole sitä, mitä se on vuosien kuluttua. Meillä (olen ap) kaikki alkoi hyvin hienovaraisesta kontrolloinnista, jota en alussa edes huomannut. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että ai niin, silloin oli tuollainen juttu. Miksen hoksannut, että se johtaa vuosien mittaan tällaiseen, sitä en osaa sanoa. Olisiko joku muu hoksannut, ehkä. Mutta sen verran uskallan sanoa, että itse en ainakaan raskaaseen, henkistä välivaltaa sisältävään suhteeseen ole hypännyt saati hankkinut sellaiseen suhteeseen lapsia. Se hirttosilmukka on kiristynyt lasten saannin jälkeen vuosien saatossa. Siinä vaiheessa, kun lapsia sitten on, niin eihän sitä itse päivääkään enää katsoisikaan, mutta lasten vuoksi ei myöskään halua hankaloittaa ja vaikeuttaa tilannetta entisestään.
Romahdat varmasti jossain vaiheessa. Eroa. Hanki itsellesi valmiiksi tukijoita ennen eroa
No tee suunnitelma tukiverkkosi kanssa jotka ovat aikuisia. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Lastenvalvojaaika, eropaperit, pankkilakimies eron hoitamiseen, asunnon myynti kiinteistönvälittäjään yhteys, oman tulevan asunnon etsintä tai väliaikainen kämppä, kunhan vaan lähdet asumaan nyt aluksi erilleen ja lapset mukaan. Kokoa tukiverkosto ensin niistä jotka ovat luotettavia ja tiedät heidän varmasti auttavan sinua ja lapsia koko eron ajan.
Itse jouduin pärjäämään yksikseni koko erorevohkan mutta sisua tuli tilalle.
Vierailija kirjoitti:
Ero oli iso helpotus. Isoin helpotus tuli siitä, kun lapsen ei enää tarvinnut kasvaa rauhattomassa kodissa jossa toinen huusi milloin mistäkin asiasta. Nyt olen onnellinen uudessa suhteessa, samoin eksä, joka meni kihloihin suurinpiirtein ensimmäisen tinderistä löytäneen naisen kanssa. No, onneksi hänkin vaikuttaa olevan ok ja lapsi tulee toimeen hänen kanssaan, joka onkin se tärkein asia. Lapsi ei ole oireillut eroa ja voi hyvin, kehitys ei ole viivästynyt (6-v. lapsi). Erossa kaikki voi mennä myös hyvinkin. Taloudellisesti tilanne oli vaikeampi, säästöt meni muuttohommissa ja uuden asunnon hankinnassa, tosin olen hyvätuloinen, joten ei mitään oikeita hankaluuksia ole ollut ja ei ole joutunut karsimaan mistään muusta kuin autoilusta, joka Helsingissä onnistuu helpostikin.
Naurattaisi, ellei itkettäisi tällainen itselleen ja muille valehtelu. Kyllä se niin on, että yksikään lapsi ei selviä ehjänä vanhempien erosta. Tottakai he pyrkivät kaikin keinoin suojelemaan vanhempiaan, jotka ovat eroriidoista jo valmiiksi henkisesti heikoilla. Eli se, jos lapsi näyttäytyy sinulle hyvinvoivana, ei tarkoita että näin todella olisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Selvisin erosta helposti kun ilmoitin miehelleni, ettå olen lesbo ja aion tulla kaapista ulos. Eli seksiä en pysty enää koskaan harrastamaan. Mies lähti suht vikkelästi ja asiat hoitui helposti. Hän saattaa olla tänä päivänäkin siinä luulosaa, että olisin lesbo, mutta ei se minua haittaa:D
Vierailija kirjoitti:
Koen niin vahvaa sympatiaa teitä kohtaan, ettei ole tosikaan. Itse kärvistelin alisteisessa suhteessa, mutta minulla oli omat keinoni lasten kanssa. Sysäsin muun oman elämän ikäänkuin syrjään, tietoisesti. Pidin muutaman lähiystävän mukana elämässä, henkireikäni, mutta heillekään en kertonut selviytymissuunnitelmaani. Keskityin kasvattamaan lapsista vahvoja ja selviytyviä. Jokaisen iskäraivarin jälkeen lähdin autoilemaan lasten kanssa. Juteltiin tilanteesta ja käytiin läpi, miten ketään, koskaan ei haukuta, eikä ikinä saa sallia itseään kohdeltavan niin alentavasti, kuin oma iskä tekee. Nämä keskustelut kantoivat läpi sen paskan, ja kun eron aika koitti, teinien ollessa 15-18, kaikki olivat puolellani, iskä marttyyrinä, itsemurhaisena ja huutavana pääpunaisena. Sinne jäi ja lapset ihmettelevät edelleen, miten iskä ei ole teini-ikäänsä koskaan jättänyt taakseen. Olin niin onnellinen erotessani. Tiesin, että valintani olla vahva ja kestävä noina vuosina, oli tuottanut maailman parhaan lopputuloksen. Lapset ovat vahvoja, hyväksyviä, tunteensa näyttäviä ja niin avoimia. Tsemppiä naiset, mä olen teidän puolesta surullinen, mutta toivon, että jostain kaivatte oman selviytymistarinanne.
Kiitos tästä kommentista, annoit minulle juuri rohkaisua ja toivoa.
Oma tilanteeni on hyvin samankaltainen, kuin mitä ketjussa on kuvailtu.
Olen päättänyt sinnitellä, kunnes lapset, nyt yläkoululaisia, lähtevät opiskelemaan.
Koville ottaa joskus. Mieheni on tavallaan kuin yksi lapsi lisää hoidettavana, tosin sillä erotuksella, että lapseni ovat ihania, mutta miehessäni ikään kuin tiivistyy kaikki teinien pahimmat puolet: empatiakyvyttömyys, itsekkyys, itsekeskeisyys, mustavalkoinen ajattelu, joustamattomuus, tilannetajuttomuus.
Olen hyvin väsynyt ja toivoisin niin kovasti, että minäkin saisin joskus vastavuoroisuutta ja no, ihan oikeaa rakkautta osakseni.
En jaksa edes kovin avata miten tähän tultiin, mutta kaikkien samassa tilanteessa olevien lailla ja puolestakin, voin sanoa, että ei tätä valita, tähän tullaan hyvin pienin askelin, eikä koskaan voi tietää mitä miehestä loppujen lopuksi tulee esille.
Kaikille meille halauksia ja tsemppiä, jossain, jonain päivänä, tämäkin on vain ikävä muisto taakse jääneestä elämän vaiheesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahimmillaan exän sekoilu kestää vuosia. Kuten meillä. Lapsia käytetään pelinappuloina, luistetaan kaikesta, ei huolehdita mistään, ei tietenkään haluta maksaa elareita, halutaan lapset, mutta ei huolehdita heistä, lista on loputon. Seurataan ja kytätään tekemisiä vähintään lasten välityksellä, tsekataan mun pihassa olevien autojen rekkarit, you name it.
Kaikesta tuosta huolimatta elämä lasten kanssa on sata kertaa parempaa. Levollista, vapaata, tasapainoista.
En usko, et exä tulee lopettamaan koskaan.
Luojan kiitos silti, että uskalsin erota!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen niin vahvaa sympatiaa teitä kohtaan, ettei ole tosikaan. Itse kärvistelin alisteisessa suhteessa, mutta minulla oli omat keinoni lasten kanssa. Sysäsin muun oman elämän ikäänkuin syrjään, tietoisesti. Pidin muutaman lähiystävän mukana elämässä, henkireikäni, mutta heillekään en kertonut selviytymissuunnitelmaani. Keskityin kasvattamaan lapsista vahvoja ja selviytyviä. Jokaisen iskäraivarin jälkeen lähdin autoilemaan lasten kanssa. Juteltiin tilanteesta ja käytiin läpi, miten ketään, koskaan ei haukuta, eikä ikinä saa sallia itseään kohdeltavan niin alentavasti, kuin oma iskä tekee. Nämä keskustelut kantoivat läpi sen paskan, ja kun eron aika koitti, teinien ollessa 15-18, kaikki olivat puolellani, iskä marttyyrinä, itsemurhaisena ja huutavana pääpunaisena. Sinne jäi ja lapset ihmettelevät edelleen, miten iskä ei ole teini-ikäänsä koskaan jättänyt taakseen. Olin niin onnellinen erotessani. Tiesin, että valintani olla vahva ja kestävä noina vuosina, oli tuottanut maailman parhaan lopputuloksen. Lapset ovat vahvoja, hyväksyviä, tunteensa näyttäviä ja niin avoimia. Tsemppiä naiset, mä olen teidän puolesta surullinen, mutta toivon, että jostain kaivatte oman selviytymistarinanne.
Kiitos tästä kommentista, annoit minulle juuri rohkaisua ja toivoa.
Oma tilanteeni on hyvin samankaltainen, kuin mitä ketjussa on kuvailtu.
Olen päättänyt sinnitellä, kunnes lapset, nyt yläkoululaisia, lähtevät opiskelemaan.
Koville ottaa joskus. Mieheni on tavallaan kuin yksi lapsi lisää hoidettavana, tosin sillä erotuksella, että lapseni ovat ihania, mutta miehessäni ikään kuin tiivistyy kaikki teinien pahimmat puolet: empatiakyvyttömyys, itsekkyys, itsekeskeisyys, mustavalkoinen ajattelu, joustamattomuus, tilannetajuttomuus.
Olen hyvin väsynyt ja toivoisin niin kovasti, että minäkin saisin joskus vastavuoroisuutta ja no, ihan oikeaa rakkautta osakseni.
En jaksa edes kovin avata miten tähän tultiin, mutta kaikkien samassa tilanteessa olevien lailla ja puolestakin, voin sanoa, että ei tätä valita, tähän tullaan hyvin pienin askelin, eikä koskaan voi tietää mitä miehestä loppujen lopuksi tulee esille.
Kaikille meille halauksia ja tsemppiä, jossain, jonain päivänä, tämäkin on vain ikävä muisto taakse jääneestä elämän vaiheesta.
Tarinasi kuulostaa lähes identiseltä oman tarinani kanssa. Vietä paljon aikaa ihanien nuortesi kanssa, niin luottamus säilyy. Mies kiukutelkoon jossain sivussa. Sä pärjäät. Voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pian kahdeksan vuotta erosta ja exän elämä edelleen pyörii sen ympärillä, miten minä olen hurjan kurja. Syytöksiä on tullut kaikesta taivaan ja maan välillä, viimeksi väkivallasta. Kukaan muu ei ole koskaan moista havainnut. Lasta en saa tavata ja jatkuvasti tuomioistuinprosessi päällä, joska taasen saataisiin pakotettua tuomaan lapsi tapaamisiin. Voi kunpa voisin tavata lastani viikko-viikko. Maksaisin ihan mielelläni myös nykyistä yli 700€ elatusta lapselle tässäkin tilanteessa: koti se toisellakin viikolla tarvitaan. Ehkä tässä kokemusten erossa näkyy hieman valitettavalla tavalla sukupuolikysymys.
M41
Vierailija kirjoitti:
Pian kahdeksan vuotta erosta ja exän elämä edelleen pyörii sen ympärillä, miten minä olen hurjan kurja. Syytöksiä on tullut kaikesta taivaan ja maan välillä, viimeksi väkivallasta. Kukaan muu ei ole koskaan moista havainnut. Lasta en saa tavata ja jatkuvasti tuomioistuinprosessi päällä, joska taasen saataisiin pakotettua tuomaan lapsi tapaamisiin. Voi kunpa voisin tavata lastani viikko-viikko. Maksaisin ihan mielelläni myös nykyistä yli 700€ elatusta lapselle tässäkin tilanteessa: koti se toisellakin viikolla tarvitaan. Ehkä tässä kokemusten erossa näkyy hieman valitettavalla tavalla sukupuolikysymys.
M41
ehkä tässä apn tapauksessa, kun asia on niin päin, että nainen kärsii. Tottakai tilanne voi olla toisinkin päin ja yhtä kauhea kokemus jaettavaksi. Kovasti tsemppiä.
Meilläkin miehen henkinen väkivalta alkoi pikku hiljaa, lähes huomaamatta esikoisen syntymän jälkeen. Se paheni vuosi vuodelta, vähitellen. Ei se päivittäistä ollut aluksi, mutta lopuksi oli. Noin 9 vuoden henkisen väkivallaan jälkeen kuvaan astui fyysinen väkivalta. Siinä vaiheessa mies uhkasi suullisesti että aikoo pahoinpidellä minut. Ja sitten kun mies kävi kiinni ekan kerran niin toka kerta tuli noin viikon päästä ja astetta pahempana.