Maria G kommentoi aika hyvin Saimin höpinöitä iltasanomien sivuilla!

että parisuhde on se tärkein jne. No onhan se, mutta kyllä mielipide vähän avartuu kun niitä lapsia siihen tulla tupsahtaa. Se parisuhde on tärkeä, muttei se ennen lapsia mene! Kyllä ne lapset on hoidettava, oli sitten millä tuulella tahansa. Verratkaa esim. lapsella kiljuva nälkä ja puuroa olisi alettava väsäämään sillä sekunnilla ja mies samalla haluaisi että hänenkin selkäänsä joku rapsuttaa... Mitähän äiti valitsee? Kyllä ne omat tarpeet on monta kertaa laitettava täysin sivuun kun taloon tulee lapsia. Ja mitä enemmän lapsia, sitä epäitsekkäämpi susta on tultava.

Vierailija:

Vai olisko kuitenkin ollut se, että asiaa tutkimaton henkilö mutulla tyrmää tutkimustulokset?

En minä ole kiinnostunut Maria G:n mutusta, vaan siitä, pitäisikö työssäkäyviä äitejä syyllistää.

Ja mitä noihin tutkimuksiin tulee, niin puolueetonta absoluuttista totuutta kuvaavaa emme tule löytämään. Ihan varmasti löytyy tutkimus, joka puoltaa myös Maria G:n näkemystä.

Noihin tutkimuksiinkin kannattaa suhtautua kriittisin mielin, aivan kuten AV:lla esitettyihin " totuuksiinkin" .

En tosin ymmärrä, miksi kenenkään yksittäisenkään henkilön kokemusta pitää latistaa jollain tutkimuksella. Olen siinä mielessä samaa mieltä Maria G:n kanssa, että hyvässä ja laadukkaassa hoitopaikassa lapsen kehitys ei kärsi millään tavalla samoin kuin ei tietysti kärsi hyvässä kotihoidossakaan.

Joillakin näin toki käy, huono juttu. Mutta ei todellakaan näin tarvitse olla.



Samalla logiikalla (eli lapset ykkösenä->parisuhde menee tärviölle) voisi kärjistää, että jos parisuhde tulee ykkösenä, lapset jäävät kokonaan hoitamatta..

Kyllähän ne pienen lapsen tarpeet ennen aikuisen tarpeita tulee, mutta pitää muistaa että Saimilla ei vielä sitä lasta ole, joten kysytään uudestaan vuoden parin päästä...21

Mun mielestä tää nyt on eri asia



a) Saimilla on parisuhde tulevan lapsen isän kanssa



b) Maria on yksinhuoltaja, tosin onhan hänellä nyt parisuhde, muttei lapsen isän kanssa





Jos mä olisin yksinhuoltaja, niin toki silloin lapsi olis elämässä se ykkönen. Mutta koska mulla on parisuhde lasteni isän kanssa, niin silloin mies on se ykkönen.



Ja vaikka yksinhuoltajana mulla olisikin lapset ykkösiä, niin silti en lakkais olemasta nainen, enkä jämähtäisi ällöttävän äidin tasolle.



Ja se, että mies on ykkönen ei tarkoita sitä, etteikö lapsista välitettäis, huolehdittais ja rakastettais.

tälle palstalle vakioketjuuni suurin piirtein saman ajatuksen, että tottakai parisuhde tulee ennen lasta. Kummasti vaan sitä synnytettyään ajatus muuttui. Lapsi on aina ykkönen ja mies kakkonen. Mies ajattelee samallatavalla. Lapsi on aina ykkönen ja nainen kakkonen. Se nyt vaan menee niin. Meillä on niin hyvä parisuhde, että ei normaali ajattelutapa sitä tapa. Se vahvistaa ja yhdistää meitä perheenä. Sillä ei ole mitään tekemistä esim. koulutuksen kanssa. Olemme molemmat korkeasti koulutettuja, mutta tykkäämme ampua yli maalin silloin tällöin kommenteillamme. Tosin, emme anna niitä julkisuuteen lapsestamme emmekä yksityiselämästämme. Maria sai pisteet kotiin tällä kertaa, ehdottomasti.

Saimi sanoi:

" Elämäni ensimmäinen rakkaus on oma mies ja sitten tulee lapsi. Lapsi ei saa määrätä tahtia. On surullista nähdä äitejä, jotka omistautuvat vain jälkikasvulleen"





Maria sanoi:

" Saimi ei taida tietää, mistä puhuu. Hän varmaankin kuvittelee, että hänen tuleva lapsensa on terve ja temperamentiton - sellainen, joka leikkii hiljaa nurkassa, kun vieraita on kylässä, ja sellainen, jota voi pukea söpösti.

Mutta todellisuudessa äitiys voi tarkoittaa loputtomia unettomia öitä - etenkin koliikkilapsien äidit joutuvat valvomaan paljon. Eikä lapsi ole mikään näyttelykapistus tai asuste, vaan vastuu, jota kannetaan loppuelämä. Mitä tapahtuu lapselle, joka ajattelee olevansa kakkonen?"

jotka todellakin keskittyvät vain lapseen sillä verukkeella että lapsen pitää olla ykkönen, ja jättävät sen parisuhteen täysin sivuun ja ododttavat että mies muuttuu pelkäksi äidin pikku apulaiseksi ja itkevät kun sitten menee huonosti...28

Eihän siitä kauaa ole kun erosi siitä entisestä.

Siis ei tarvi panostaa siihen (tällä hetkellä). Siksi te voitte yhdessä, tiiminä, keskittyä sen yhteisen lapsenne hoitamiseen ja rakastamiseen. Teillä on tämä asia kunnossa, siksi teidän lapsellakin on hyvä kasvaa teidän kanssanne.

Usein kyllä tuo on ohimenevä vaihe, kestää ehkä ensimmäisen lapsen vauva-ajan, jonka ajan luulisi miehenkin jaksavan sinnitellä. Mutta onhan se huolestuttavaa, jos äiti täysin lakkaa huolehtimasta itsestään ja parisuhteestaan vauvahuumassa.



t. 32

Tottakai jos lapsi on helppo niin silloin onkin helppo omistautua sille parisuhteellekin. MUTTA jos lapsi vierastaa heti vauvasta, nukahtaa vasta klo 24 yöunille herätäkseen viisi kertaa yössä ja aamuun herää jo klo 07 niin missä välissä sitä ehtii edes sitä parisuhdetta hoitaa? Silloin on jo kyllä niin poikki, ettei välitä mistään muusta kuin nukkumisesta.



Lapsilla voi olla niin paljon moninaisia ongelmia ettei oo tosikaan. En olisi koskaan uskonut. Me saimme ekana kaksoset. Ei siinä mitään, raskas juttu sinänsä. Mutta lisätkää siihen vielä se, että ovat molemmat tavallaan " erityislapsia" . Toisella fyysinen vamma jonka takai tarvitsi kuntoutusta ekat 3 vuotta. Toisella henkinen vamma, ja tarvitsee kai apua loppuikänsä? On siinä vanhemmilla työtä. Ellei olisi hyvää parisuhdetta niin missä olisimme?