Kun koti-ikävä iskee

vaikka varmasti lapsen syntymä vaikuttaa tosi isona myös. Tuollainen fiilis olisi siis voinut tulla ilman lastakin.

Itse tuossa tilanteessa kävin suomessa (josta palaaminen oli kahta kauheampaa), etsin aktiivisesti suomalaisia tuttavia lähiseuduilta. Ehkä joku (uusi) harrastus ilman lasta auttaisi, tosin sen ajan järkkääminen voi olla vaikeaa... kun sitä lastenhoitoapua ei ole.

Sinnikkäästi käy vaan ulkomaailmassa ja niissä äiti-lapsipiireissä. Vaikka et pääsisikään sisään juttuun (mikä varmasti onkin tosi vaikeaa jos kielimuurikin haittaa ja muutenkin) niin ainakin tapaat muita aikuisia, mikä piristää varmasti.

Itselläni shokki laimeni vähitellen ja kun reilu vuosi oli mennyt en olisi pois halunnut lähteä :-)

Lyon:

Ollaan asuttu nyt vuoden verran ulkomailla miehen työkommennuksen vuoksi. Yhteisestä päätöksestä lähdettiin matkaan, ja lähdin itse innolla matkaan, vaikka olin raskaana. Kuvittelin meille vauvan kanssa ihania päiviä kahdestaan sillä välin kun mies käy töissä. Ja kyllähän niitä onkin. Mutta nyt vauvan syntymän jälkeen on kuitenkin iskenyt valtava koti-ikävä. Haluaisin asua Suomessa, jotta vauvamme näkisi sukulaisiaan ja olisi enemmän luonnon ympäröimänä. Tunnen myös itseni välillä aika yksinäiseksi ja välillä väsyneeksi, kun lastenhoitoapu ei ole aivan oven takana. Erityisesti, jos miehelle sattuu kovasti ylitöitä tai on työmatkalla. Ensin ajattelin, että on ihan kiva toisaalta, että vanhemmat eivät ole heti oven takana päivittäin neuvoja antamassa ja saa itse " rauhassa" kasvattaa lasta. Mutta nyt huomaan kuitenkin kaipaavan heitä ja heidän neuvojaan.

Olen kyllä nyt lähtenyt vähän vauvan kanssa kaksistaankin liikkeelle, kun alun koliikkovaiheetkin on ohi. Ollaan käyty kaupungilla sekä äiti ja lapsi kerhossa. Mutta joskus tuntuu, että niissäkään ei niin täysin pääse juttuhin sisään, kun on vierasmaalainen.

Tämä koti-ikävä on yllättänyt täysin, koska olen tähän asti ollut kovasti positiivinen ja avoin täällä asumiseen. Mutta luulen, että äidiksi tulo ja lapsen syntymä ovat jotenkin muuuttaneet ajatusmaailmaa.

No tiedän kuitenkin, että meillä on vielä vuosi täällä jäljellä, ja haluaisin kuitenkin yrittää nauttia niistä ajoista. Onko kenelläkään vinkkejä vastaavaan tilanteeseen, kuinka olette pärjänneet, kun on tullut " pattitilanne" .

Mukavaa syksyä kaikille!

Koita vaan löytää edes yksi tai useampi hengenheimolainen kerhosta, neuvolasta, kirjastosta, puistosta tai paikallisesta suomi-kerhosta (jos sellaista on) tai ihan mistä vaan, ja sitten kutsut häntä/heitä lapsineen teille kylään iltapäiväteelle. Ehkä siellä on muita ulkomaalaisia joilla on samat fiilikset. Entäs miehen duuninkaverit ja heidän perheet?



Tiedän kuinka hankalaa se on, en itse sopeutunut ollenkaan paikalliseen vauva-äiti kerhoon, poikakaan ei ollut enää vauva, mutta ei vielä taaperokaan, jotenkin siinä välimaastossa, ja sen takia jäin ilman ystäviä melkein vuodeksi Lontoossa asuessa, ja oli todella masentavaa. Siis oikeasti masentavaa, ei vain ikävää, vaan otti todella tiukkalle se elämänvaihe.



Jos teillä on varaa, niin voisithan miettiä vauvelin laittamista tarhaan/hoitoon muutamaksi aamuksi viikossa, siten minä sitten pääsin esim. salille ja sain vähän omaa aikaa. Aloitin myös muutaman ilta-viikonloppu työvuoron viikossa ( oli kiva olla edes joskus siisteissä vaatteissa eikä kuolan peitossa, ja puhua ihmisille jotka vastaavat... :-)

Sain oman nyt kolmen kuukauden ikaisen esikoiseni ulkomailla. Minulle skype on ollut iso apu. Loppuraskaudesta ja myohemmin vauvan kanssa erilaisissa kysymyksissa tai ikavoidessani aidin henkista tukea soitin skypella. Mun aidilla ei ole skypea, mutta lataan itselle puheaikaa jolloin voin soittaa kohtuuhintaan Suomeen kannykkaan.



Suomen loma voi lisata ikavaa, mutta ei aina. Minulla ikava on ollut voimakkaimmillaan loman alla. Palattuamme aluksi on ollut tyhja olo, mutta muutaman paivan jalkeen on tuntunut olevan paljon helpompi elaa taas yksinaisempaa arkea.



Loysin pari suomenkielista kaveria. Alussa en halunnut etsia suomalaisia, kun ajattelin, etta paikallisiin olisi mielenkiintoisempi tutustua. Nyt tuntuu, etta kun saa toisinaan suomeksi lorpotella, on kokonaisempi olo. Vieraalla kielella puhuminen ei ole sama kuin omalla. Tai ehka useamman vuoden ulkomailla asunut ajattelee eri lailla.

Vasta lasten synnyttyä tajusin, miten tärkeitä ovat

siteet isovanhempiin, sisaruksiin ja ystäviin. Suomessa ollessani

vanhemmat hoitavat suurella ilolla lapsia ja saan omaa aikaa

tai tukea ja apua lastenhoidossa ja kasvatuksessa. Täällä taas

tunnen ihanasta suomalaistukijoukosta huolimatta itseni välillä yksinäiseksi juuri sen takia, kun mies paljon töissä tai matkoilla.



Meillä ei niin olisi varaa lastenhoitajiin, monissa maissahan lastenhoitajat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Vaikka täällä onkin ollut ihana asua ennen lapsia, voisin samantien muuttaa Suomeen vain tuon tukiverkoston ja turvallisuuden vuoksi. Ja harmittaa tietenkin se, että tunnen oloni tällaiseksi, kun tämän pitäisi olla elämän ihaninta aikaa olla kotona.



En mielestäni kuitenkaan koe enää vuosien ulkomailla asumisen jälkeen että tämä olisi kulttuurishokkia.

Meillä on nettikamera ja Skype ja vanhemmilla myös. Siinä jutustellessa on melkein kuin siellä heidän olohuoneessaan ja näkevät lapsen touhuamassa ja nyt tuo meidän toki jo jutteleekin itse heidän kanssaan. Meillä on helpottanut ikävää puolin ja toisin kovasti.



Nyt myös serkukset jutustelevat, näyttävät tekemiään piirroksia, laulavat toisilleen, kiusaavat toisiaan, soittavat nokkahuilua, pelaavat pelejä jopa ja kaikki Skypen kautta (aikaisemmin Yahoo messangerin kautta).

Me lahdimme myos ulkomaille kk:n ikaisen lapsen kanssa. Alkuun kaikki meni hyvin, kun kodin laittamisessa ja arkeen totuttelussa meni aikansa. Mutta sitten iski yksinaisyys. tapasin lahikaupungin aiti-lapsi kerhon kautta kuitenkin hengenheimolaisia. He kaikki ulkomailta myos ja kotona lapsen kanssa. Asuin kuitenkin eri kaupungissa kuin he, joten kerran viikossa tapahtuva tapaaminen ei pitkaan jaksanut piristaa.



Skype oli meille myos iso apu. Lisaksi aloimme suunnitella viikonloppureissuja ja yritimme saada mieheni kanssa mahdollisimman paljon irti tasta uudesta maasta matkustelemalla paljon. Reissaamisen jalkeen kotona olo ja arki olikin yllattaen rentouttavaa ja ihanaa. Vaikka sitten yksin lapsen kanssa :) Lisaksi kun lapsen ika lahestyi sita yhta vuotta niin hanen kanssaan pystyi touhuamaan ihan uudella tavalla.



Nyt olen toissa ja minun taytyy myontaa, etta viihdyn nyt paremmin kuin kotona ollessani. Mutta vaikka olisin pysnyt kotona niin uskon, etta sekaan ei olisi ollut enaa niin hankalaa kuin alussa.



Mikali ymmarsin oikein niin olette viela vuoden siella. Vaikka nyt tuntuu hankalalta niin vuosi menee niin nopeasti. Vuoden paasta ihmettelet mihin se aika katosi ja mietit kaikkia niita asioita, joita olisi sittenkin pitanyt tehda tai kokea siina maassa.



Tsemppia!



BT

Itse olen asunut ulkomailla jo kohta kymmenen vuotta ja vieläkin ajoittain iskee tosi paha koti-ikävä. Nimenomaan lapsen syntymän jälkeen näitä koti-ikäviä on alkanut ilmaantua ja tuntuu että lapsen kasvaessa vain pahenee.



Parannan koti-ikavää tuttuja suomalaisia tapaamalla ja tätä asiaahan ei ymmärrä kukaan muu kuin toinen suomalainen. Joten yritä löytää suomalaisia juttukavereita, soittele Suomeen ja koita löytää joku oma kiva juttu tai harrastus. Tiedän että lapsenhoitajan lóytäminen on vaikeaa, mutta jos kutistatte hieman sitä pientä yhteistä aikaa miehenne kanssa, pari tuntia omaa aikaa muutamana pvänä viikossa tai vaikka edes kerran auttaa taas jaksamaan arkea!