Katkeruus ja viha

Minulla itselläni on kokemusta siitä, mitä on olla katkera ja vihata jotakin ihmistä. Se on todellinen taakka sydämessä ja jos vihaat tai olet katkera, sinä kannat taakkaa. Kannat yhtä lisätaakkaa kaikkien muitten taakkojesi ohessa. Tuntuuko mukavalta? Miksi viha on joillekin joku kantava voima? Eikö olisi mukavampaa ja helpompaa elämä, jos voisi olla vapaa kaikesta katkeruudesta ja elää onnellisena päivän kerrallaan katsomatta taakse tai katsomatta eteen? Tämä päivä on nyt ja nyt on uudet mahdollisuudet. Joka päivä on mahdollista uudelleen aloittaa elää parempaa elämää. Vaikka siinä välillä kompuroittekin ja joskus takapakkia tulee, niin mielestäni nykyhetken tarjoamat hyvät mahdollisuudet menee pilalle jos liikaa katse on siellä mitä oli tai liikaa pelkää, epäilee tai kuvittelee, mitä on tuleva.



Jos vihaan jotakin ihmistä, niin minua ainakin auttaa jos saan selityksen sille, miksi joku tietyllä tavalla toimii. Minusta se, jos joku itse selittää miksi toimii tietyllä tavalla, niin se on minusta hieno ja hyvä asia ja minä ainakin uskon mitä joku sanoo jostakin asiasta. Minä en näe sitä esim oikeutuksen etsimisenä jollekin pahoille teoille. Vaikka se sitä olisikin niin mielelläni minä annan jokaisen ihmisen teoille jonkun oikeutuksen kuin eläisin vihassa ja katkeruudessa. En halua elää siinä tilassa ketään kohtaan, että olisin katkera ja vihaisin. Mielelläni haluan toisen ihmisen teoille jonkun selityksen ja oikeutuksen ja kyllä se minulle kelpaa jos se hyvin on perusteltu.




Minun maailmani ei ole niin lohduton ja toivoton, että ihminen tekee jotakin ja on lopuksi ikää tuomittu huonoksi ihmiseksi sen vuoksi ilman mitään hyväksyttävää selitystä teoille. Ei se niin mene. Minusta pitää olla armollisempi ja anteeksiantavampi. Kukaan meistä ei ole niin täydellinen, että olisi varaa tuomita toinen ihminen. Aina jokainen ihminen virheitä tekee ja erehtyy. Niistä erehdyksistä sitten noustaan paremmalla menestyksellä ja jatketaan normaalia elämää. Ette te esim kävelemään opettelevalle lapsellekaan sanoisi, että nyt kun se kompuroi kävellessään, on se invalidi, jolle pitäisi pikimmiten hankkia pyörätuoli. Sehän olisi mieletöntä! Jokainen meistä on jollakin tavalla keskeneräinen. En minäkään aina täydellinen tuossa toisen ihmisen hyväksymisessä ole, mutta ihminen on aina ihminen.



Jos teille on tehty pahaa elämänne aikana, kuka sitä ikinä tekikään, niin ensimmäinen askel siitä toipumiseen on antaa anteeksi sille, joka sitä pahaa teki ja jos mahdollista, pyrkiä sopuun, sovintoon ja sovitteluun. On minullakin vireillä valitusta jos toistakin mutta jos se josta valitin, minuun itse yhteyttä ottaa ja haluaa pyytää anteeksi ja antaa anteeksi ja pyrkiä sopuun, niin kyllä se minulle sopii.