Voi ei, ensimmäinen kuolemantapaus työurani aikana!

Kuoleman kohtaaminen ja vainajan laitto ensimmäistä kertaa on aika iso juttu joillekin. Mulle ohjaajat sanoivat parissakin paikassa, että huolestuttavaa olis jos ei tuntuis missään kun toinen ihminen kuolee. Siihen vaan tottuu ajan myötä.

Ei kuolemassa mitään kauhistuttavaa ole. Vaikein työssäsi tulee olemaan vainajan omaisten kanssa. Tulee kaikenlaisia reaktioita , laidasta laitaan, varsinkin jos kuolema yllättää. Olen työskennellyt sekä ihmisten että lemmikkieläinten parissa ja voin sanoa että pahimmat reaktiot ovat tulleet lemmikkien omistajilta.

[quote author="Vierailija" time="14.02.2015 klo 21:05"]Oletko varmasti oikealla alalla? Eikö opiskeluaikana tullut kuolevia potilaita hoidettua? Minä kun toimin ohjaajana ja opiskelijat panikoivat kuolevien potilaiden hoidossa, niin olen kysynyt, että miten aikovat selvitä sitten kun ovat työntekijöinä. Joku yövuoro vaikka, kun olet yksin. Siinä se on kiva alkaa opetella.
[/quote]

Anteeksi kuinka?! Oletko mielestäsi oikealla alalla ja pätevä ohjaaja?

No ois kyllä aika outoa jos ei ekat kuolemat koskettaisi. Opiskeluaikana en kohdannut yhtään, sitä ennen työelämässä kyllä, vieläkin muistan ensimmäisen nimen, sen jälkeen tulleita en.

Olisihan se nyt jotenkin spookya jos ensimmäistä kertaa kuoleman kohtaava ei tuntisi mitään missään. Todistaa että ap on ihminen joka tuntee. Siihen tottuu aikaa myöten eikä se enää järkytä niin.

Oletko varmasti oikealla alalla? Eikö opiskeluaikana tullut kuolevia potilaita hoidettua? Minä kun toimin ohjaajana ja opiskelijat panikoivat kuolevien potilaiden hoidossa, niin olen kysynyt, että miten aikovat selvitä sitten kun ovat työntekijöinä. Joku yövuoro vaikka, kun olet yksin. Siinä se on kiva alkaa opetella.

Siis valmistumisen jälkeen? Muistelen, että kohtasin opiskeluaikana ainakin tusinan verran kuolemia.

Mikä siinä kuolemassa niin järkytti?

Muistan sen ensimmäisen omalta uraltani. Vanha mummo makasi sängyssään, ja sanoi että hän haluaa kuolla. Kysyin onko kipuja, tai muuta missä voisin auttaa. Ei ollut. Mitään akuuttia sairautta hänellä ei ollut. Mummo pisti kätensä ristiin ja rukoili, että Taivaan Isä ottaisi jo luokseen. 20 minuutin päästä hän oli kuollut. 

Kommentoijille tiedoksi, ettäon ihan mahdollista, ettei opsikeluaikana kohtaa kuolemaa. Mun kurssilta muistaakseni kolme kohtasi sen. Itse en kohdannut,ja vaihdoin muista syistä alaakin. Toivottavasti ei tarvitse ikinä kohdata eikä mielellään omakohtaisestikaan.

Minä kuukauden harjoittelussa osastolla laitoin 3 vainajaa. Aloittaja tuntuu hiukan ylireagoivalta ja provolta.

Tuo on työn rankin puoli, mutta kuuluu elämään. Hoitoalalla täytyy hyväksyä se, että me jokainen kuolemme, se on luonnollinen osa elämää. Surullistahan se on, mutta niin luonnollista.

[quote author="Vierailija" time="14.02.2015 klo 21:15"]

Kommentoijille tiedoksi, ettäon ihan mahdollista, ettei opsikeluaikana kohtaa kuolemaa. Mun kurssilta muistaakseni kolme kohtasi sen. Itse en kohdannut,ja vaihdoin muista syistä alaakin. Toivottavasti ei tarvitse ikinä kohdata eikä mielellään omakohtaisestikaan.

[/quote]

Jos tietää, että työssään joutuu kuolemaa kohtaamaan, niin pitää hakea harjoitteluun sellaisiin paikkoihin, missä kuolemantapauksia usein on. Kuoleman kohtaaminen ja kuolevan potilaan hoitaminen arvokkaasti sekä omaisten asiallinen kohtelu ei kaikilta -varsinkaan hysteerikoilta- tule luonnostaan.