***Enskattaret Maanantaina***

Terveydys taas kaikille. Mulla on ilmeisesti tuo hemoglobiini laskenut järjettömän alas, sillä en pysy juurikaan hereillä. Heräsin sängystä vasta kolmelta, vaikka menin nukkumaan puolinöin. Eli nukuin 15h. Heräilin toki keskellä yötä niin supistuksiin kuin vessareissuihinkin, mutta koko ajan sain unta ihan pökissä. Kun mieheni tuli koulusta, se oikein säikähti kun vieläkin makasin sängyssä, täydessä unessa.. Siispä se nosti mut pystyyn ja antoi rautalääkkeen teeni viereen.. HuOh. viime neuvolassa rauta oli 103.. Voi olla, että se on tuosta laskenut radikaalisti, sillä ei tuommoinen nukkuminen ole normaalia..



Vieläkin ollaan siis yhtenä kappaleena. Supistuksia on tullut, mutta ne eivät ole olleet nyt ihan järjettömän kipeitä. Pieniä poltteluita vaan. Toivottavasti ne ees vie eteenpäin (avaa kohdunkaulaa ym.) ettei ihan turhasta joudu kärsimään.



Pepsi: Ikävää, jos joutuu synnyttämään kipeenä. Muutenkin raskas koitos, niin ei kyl nenäänsä jaksaisi siinä pyyhkiä. Tsemppiä!

Pisti vaan silmään, kun Icepiparkakku sanoi miehen tarjonneen rautalääkkeen teen kera. Kun tee ilmeisesti ehkäisee raudan imeytymistä, niin kannattaisi ottaa mahdollisimman eri aikaan teenjuonnin kanssa. Saatoin toki ymmärtää väärin, mutta tuli vaan mieleen... Että jos syöt rautaa eikä tunnu tepsivän, kannattaa tarkistaa, minkä kanssa tai mitä ennen/jälkeen sen raudan ottaa. Sori nyt kun olen tällainen pilkunviilaaja, mutta teenjuojana vaan kiinnitin tuohon huomioni! :)



Edelleen jaksamista kaikille nuhanenille ja pahoinvoinnista kärsiville! Mulla on tällainen tosi lievä flunssa, mutta ei ainakaan toistaiseksi ole pahentunut nuhakuumeeksi. Varmaan lepokin auttaa, kun olen vaan lusmuillut koko viikonlopun :) Huomenna taas neljän tunnin edestä luentoja, ja sitten selviää, kestääkö selkä. Jos en pysty istumaan neljää tuntia luennoilla, on myös pakko pyytää lisää saikkua töistä. Nyt ainakin jo tällainen tunnin sessio koneen ääressä saa selän tosi kipeäksi... Voi kun meillä ei ole mahdollisuutta saada siirtoa toisenlaisiin työtehtäviin: vaihtoehdot ovat vaan kassalla olo tai kuorman purku (=nostelu). Kävisin mielelläni töissä sikäli, että olo on selkäkipua lukuunottamatta edelleen varsin hyvä. Mutta minkäs teet!



Kandi & muhku 24+4

Heips!

Kiiruusti tulin morjestamaan enskoja täältä vauva-arjen keskeltä. Aikamoista hulinaa on kyllä.. Hommat ei oo hankalia, mutta kun sitä on koko ajan. Tosi tehokkaasti tuo vauva kyllä työllistää, enemmän kuin arvasinkaan, ja meillä on vielä kai aika helppo tapaus. Nyt on alkanut olla enemmän mahavaivaa... tai jotain, eihän sitä aina oikein ymmärräkään, mikä pikkuista milloinkin vaivaa.



Minä olen toipunut synnytyksestä ihan mukavasti. Jotenkin ennen sitä ajatteli, että olisin kipeä viikkokausia sen jälkeen. Mutta ei se ihan niin kauan vienyt :) Turhaan pelkäsin vaan. Kipeämpää on viikon tai parin ajan, ja silloin, kun ei voi oikein istua, on vauvan hoitaminenkin vähän raskasta. Mutta ei niitä kipulääkkeitä montaa päivää tarvinnut kuitenkaan. Nyt sitten hiljalleen aletaan käydä pidemmillä lenkeillä vauvan kanssa.. päivät vaan menee niin nopeasti, että monesti huomaa ulkona jo hämärtyvän, kun itse vasta olisi alkamassa pukea vauvaa ulkoilua varten.



En ole sitä synnytyskertomustani vielä tänne laittanut. Laitanko sen tänne pinoon vai oisko se laitettava esim. tuonne synnytyskeskustelujen puolelle? On tosi pitkä tarina, joten aattelin kysäistä etukäteen :D



Mii- ja poitsu (jolle ei kai nimeä keksitäkään) 5 vkoa

Laita se synnytyskertomus tänne! Tahtoo lukea! :) Voithan laittaa sen molempiin, synnytyspuolella se säilyy " pinnalla" pitempään, kun tämä pino hukkuu viikossa jonnekin huitsin nevadaan...

[color=DarkOrange]Ihan alkuun täytyy tuhista tuota sivujen yläreunan talomainosta: on sitten viimeisen päälle rasittava, kun koko ajan ponnahtaa tuohon tekstien päälle. Argh!



Jeps, aamupäivällä käytiin äiteen kanssa hoitamassa lainoihin/talokauppoihin liittyviä asioita ja lounaalla sen päälle. Kun kotiuduin, vetelin sellaiset reilun kahden tunnin päikkärit. Että väsymys myös täällä jatkuu. Ehkä ihan hyvä syödä tuota rautaa, josko se helpottais...



Mutta nyt on siis laina-asiat sillä tolalla, että viikon päästä torstaina tai perjantaina vois olla lainannostopäivä. Ja samalla tietysti talokauppapäivä. Siitä sitten porukat pääsee tekemään omat kauppansa ja sitten alkaakin muuttorumba. Onneks kumpienkaan ei tartte tehdä kauheesti remonttia, (josta Iisa tais kysellä). Porukat saattaa pärjätä ihan ilman remonttia, ja meidän (=miehen) hommia tulee olemaan seinien ja parin huoneen katon maalaus. Vessa teetätetään ihan työmiehillä, kun se on alkuperäiskunnossa 70-luvulta. Mutta siis pienellä päästään, kun muuten talo on peruskorjattu -94. Mä jo odotan niitä kylmiä iltoja, kun laitetaan takkaan tuli ja katsellaan tulta ja kuunnellaan, kun oma nyytti tuhisee unta vieressä. =)



Mites muuten AA:n kylppärin sisustus sujui viikonloppuna?



Poppis oli löytänytkin sieniä - wau! Josko sitä itekin kävis ihan vähän kurkkaamassa joku päivä.



Auroralla oli ahkera viikonloppu. Kiva saada pihaa kuntoon enne syksyä ja reissua. Mä taas täällä vinkkailen sitä belly beltiä, mikä ei ole mikään muodin huippuluomus, mutta auttaa just tuohon vaiheeseen. Vaatii vaan vähän pidempää paitaa päälle (tai masutuubia, mikä mulla oli käytössä - ihan ykkönen!). Mut nythän on onneks jo syksy, niin sekään ei tuota niin ongelmaa kuin kesähelteellä



Iisalla oli ultrassa kaikki hyvin, hienoa! On se vaaan mukavaa kurkistella masukkia aina silloin tällöin.



Vitsit, mikä uni ossella! =) Mutta jotenkin en oo ollenkaan varma, etteikö ite vois alkuun unohtaakin vauvan johonkin. No ehkei sentään... Mukavasti sait sinäkin päivän kulumaan.



Hirmuisen inhottava yö fiolla! =( Toivotaan, että nuo muiden antamat neuvot helpottais oloasi ja saisit paremmat unet jatkossa!



Naukulle lentsunkarkoitusloitsuja ~ ~ ~ ~ Nyt vaan huilia ja lämmintä mehua! Onneks meidän ei tartte miettiä, että missä synnyttäis, kun on tuo Hämeenlinna " oletusasetuksena" eli sinne mennään. Vois olla aika vaikeeta valita, kun ei mistään oo oikein muuta kokemusta kuin kavereiden juttuja ja lyhyt tutustumiskäynti. Toivottavasti muuten löydätte uuden asunnon hiukan aiemmin kuin me! Vähän käy jänääks, että mitä tapahtuu ekaks: muutto vai synnytys...



Heippa vaan Larskullekin! Ihania nuo miehet! Nauti nyt ihan kympillä noista hellittelyistä! =)



Toivotaan, että kandi läpäisee sokerirasituksen " puhtailla" ! Mukavia lötköttelyhetkiä sinne!



Kiva kuulla taas Q:n vauvajuttuja! Ja todella lohduttavaa kuulla tuo, että imettäessä lähtee noin hyvi nämä halvatun kilot. Ja Mii-kin oli käyny moikkaamassa - kiva kuulla teistäkin!



Viipuli, mä kanssa muistan noita opiskelujen loppuaikoja, kun tiivis porukka alkaakin jo pikkuhiljaa lennellä omille teilleen ja hautautua gradukammioihin. Se oli aika haikeeta. Meilläkin oli tosi tiivis porukka, jopa niin, että vielä useamman vuoden opiskelun jälkeenkin treffattiin aika isolla porukalla pari kertaa vuodessa. No, nyt on väki vähentynyt, mutta kyllä ne parhaat kaverit jää mukaan elämään. Jokos sulla on haisua gradun aiheesta? Voimia edelleen sekä opiskeluun että huonon olon selättämiseen!



Heidin olo alkaa helpottaa - ainakin osittain, hyvä juttu! Ja tuo saikunhakupäätös varmaan helpottaa myös oloa. Mua ahdistaa syksyssä vain se, että mulla on kans jalat niin turvoksissa, että oikeestaan tennareita lukuunottamatta mitkään umpinaiset kengät ei mahdu jalkaan. Onneks vielä pärjää pistokkailla... Mutta lokakuussa voi jo varpaita palella.



Nektar oli kohdannut tuon niin useassa paikassa vaikuttavan myyjätyypin, joka saa ihmisen tuntemaan itsensä tyhmäksi ja pieneksi. Kai sitä saa käydä tutkimassa juttuja jo etukäteen?! Argh!



Piparille voimia täältä virtuaalisesti! Rautaa vaan napaa ja unta niin paljon kuin maistuu - ja jos vielä vähän jaksaisit hakea happea, niin mitäs muutakaan sitä enää tuossa vaiheessa kaipaakaan...



Nyt tää mamma loikkaa taas soffalle - nyt katsomaan Emmerdalea. Miten niin telkun orja? ;o) Sitten vois illalla käydä vähän kävelemässä. Moikka-moikka kaikki!



-Amy ja hirmuisen pitkä kirjoitus, huh!-[/color]

Tää päivä on mennyt taas vaan viikonlopun ja päivän pinoja lukiessa ja silti ajatukset pyörii vaan omassa neuvolakäynnissä eli luvassa silkkaa omanapaista tilitystä...



Lomien takia näin oman neuvolan tätini vasta tänään eka kerran, oikein kivalta vaikutti. Paino oli noussut 2,1kg raskauden alusta (ed. käynnistä 460g/vk). RR 104/76, pissa puhdas, Hb 128, Sf 19 (yläkäyrällä), syke 150. Tyttösykkeeltä siis vaikuttaa.



Seuraava käynti on vasta yli 5 vk päästä ja silloin taas lekurille. Lisäksi sain perhevalmennusajat, alkaa samalla viikolla kuin on tuo seuraava käynti. Sokerirasituskoe on sitten tuon painoindeksin takia luvassa loka-marraskuun vaihteessa, siitäkin sain sen ohjelappusen mukaani. Ja Kelan vihkosen sain jo nyt, mutta paperit sitten vasta seuraavalla käynnillä.



Vyötäröstä oli ollut juttua. Mulla tais ennen raskautta olla noin 85 tuo ympärys ja nyt on 93 eli kasvua on vaikka omat vaatteet menee edelleen (ainakin nuo joustavimmat).



Ai niin, melkein unohtui, lauantaina taisin aika varmasti tuntea liikettä tuolta massusta. Sen jälkeen ei yhtä varmoja havaintoja ole, mutta eiköhän sieltä pian ala jotain tuntua päivittäin.



Täytyy lähteä ruokaa laittamaan. Sori kun meni taas omaan napaan koko homma.



Aurinkoista iltaa kaikille!

t. Essi ja nimeämätön mönkijä rv 19+6 (huomenna virallinen puoliväli - JEE)

Tässäpä kertomus siitä, kuinka hassu pikkumiehemme syntyi maanantaina 7.8.2006 klo 19.27 - hui, siitä on jo yli kuukausi aikaa! Tämä mun kertomus on aika rohkaiseva esimerkki siitä, kuinka kivunlievitys voi toimia vähän liiankin hyvin :)



Sunnuntaina olimme touhuilleet kaikenlaista, vähän synnytyksen käynnistymisen toivossakin. Iltapäivällä ja alkuillasta harjoitussupistuksen tuntuisia ja kipeämpiä supistuksia alkaa ilmestyä aika säännöllisesti 5-10 minuutin välein. Jomottelu alavatsassa ja lantiolla lisääntyy iltaa kohti, takapuolta ja reisiä pakottelee myös. Kuuden aikaan vessakäynnillä bongaan myös veristä limaa, josta tietysti innostun, mutta yritän muistaa, että tästä saattaisi mennä vielä vaikka viikko synnytykseen. Mieskin alkaa jo innostua, josko tänään päästäisiin lähtemään vauvanhakuun. Laitamme kuitenkin saunan lämpiämään, mies tekee työjuttujaan valmiiksi ja minä laittelen sairaalakassia. Koko ajan kuitenkin ajattelen, että täytyisi tämän kai mennä vielä paljon pahemmaksi ennen kuin olisi tositilanne kyseessä. Kahdeksan aikaan mieheni käy tankkaamassa auton ja hakee kaupasta vielä joitakin sairaalaeväitä. Saunotaan ja ajatukset ovat täysin lähestyvässä synnytyksessä. Sauna ei ainakaan lopeta supistuksia, välillä supistusten väli on vain 3 minuuttia, mutta hirveän kipeitä ne eivät vielä ole. Tuntuu kuitenkin jo aika inhottavalta. Katsellaan telkkaria ja käydään vähän sängyllä pötköttelemässä. Kun kymmenen jälkeen yritetään mennä nukkumaan, päätän että soitan synnytysvastaanottoon, kunhan kivut vielä vähän yltyvät. Yhdentoista aikaan kipu lantiolla alkaakin olla jo polttavaa. Täytyy jännittää lihaksia, suoristaa jalkoja tai heilua. Yritän hengitellä rauhallisesti ja ajatuksella, kuten olen raskausopuksista opiskellut. Sisäänhengityksellä kuvittelen hengityksen menevän lantioon asti ja ¿avaavan¿ paikkoja, uloshengityksellä puhallan kipua pois¿ jooh, kaipa se auttoi. Päivittelen mielessäni, että kuinkakohan kamalaksi kipujen vielä kuuluukaan mennä. Synnärille soittaessa tulee olo, että olen yksi rutiinitapauksista, kätilö vaikuttaa kiireiseltä mutta rauhalliselta, eikä edes kysy, olenko ensimmäistä kertaa synnyttämässä. Kaipa sen arvaa kysymättäkin. Käskevät tulemaan sitten, kun tuntuu, etten kestä enää kotona ilman jotain kivunlievityksiä. Makuulla on jo nyt vaikea olla, polttava tunne pepun sivuilla on tosi inhottava siinä asennossa. Supistuksen aikana täytyy seisoa tai istua, poljen lattiaa ja tepsuttelen ympäriinsä. Kirjoitan mammapalstoille, että lähtö on lähellä, ja vähän myöhemmin haen rohkaisua yhteisöltä saamistani vastauksista ja päivitän vielä odotuspäiväkirjaani netissä. Tekemistä, joka saa hetkeksi olon tuntumaan paremmalta. Menen suihkuun, jossa nojailen seinään ja huuhdon itseäni kuumalla vedellä. En tajua, kuinka lantiota kuuluisi pyöritellä, että siitä muka jotain apua olisi. Suihku kuitenkin auttaa vähän. Päätän uudelleen kokeilla nukkumista, mutta viihdyn sängyssä vain puoli tuntia¿ ehkä neljä-viisi ilkeää supistusta. Nousen ylös ja tirautan ekat itkut inhottavien kipujen takia; tiedän että kauheampaa on vielä luvassa. Toisaalta olotila on melko siedettävä, koska kipujen välissä on useita minuutteja aikaa ottaa rauhallisesti. Kahden aikaan yöllä syön muroja ja lähden uudelleen suihkuun. Kököttelen saunan jakkaralla suihku kädessäni. Päätän herättää miehen kolmen aikaan. Sairaalassa voisin varmaan saada jotain kivunlievitystä ja ehkä levätä vähän, nyt alkoi jo olla aika väsynyt olo. Laittelemme rauhassa lähtöä, itselle tulee rauhallisempi mieli, kun tietää, että nyt vihdoin ollaan lähdössä. Ollaan tosi hyvillä mielin, vähän epätodellinen olo on myös. Neljän aikaan viimeinen mahakuva ulko-ovella ja menoksi. Automatkan aikana supistaa lupaavasti kaksi kertaa viidessä minuutissa.



Kiipeän yksikseni sairaalan toiseen kerrokseen ja synnytysvastaanoton ovella irvistelen supistuksen kanssa. Mielessä käy sekin, että ollaankohan täällä sittenkin liian ajoissa. Supistukset tuntuvat lievenevän heti, kun olen pääsemässä hoitoon :). Kätilö täyttelee perustietoja koneelle ja tekee sisätutkimuksen. Kohdunsuu on auki jo kolmisen senttiä, kaulakin hävinnyt kokonaan. Kolme senttiä kuulostaa jo hienolta, ei tässä enää hirvittävän kauan voi mennä! Sitten makailen käyrillä, kuulostellaan vauvan sydämen sykettä miehen kanssa kaksistaan, kun kätilö menee hoitelemaan muita synnyttäjiä. Supistukset tuntuvat jotenkin laantuvan siinä pöydällä makoillessa ¿ tasaisesti niitä kuitenkin piirtyy käyrään. Pitkän ajan kuluttua palattuaan kätilö tsekkaa käyrät ja puhuu laittavansa meidät odottelemaan käytävälle tai lepohuoneeseen. En tule kysyneeksi, mutta mietin, kuinka onkaan sen mahdollisen kipulääkkeen kanssa sitten. Lepohuoneeseen meidät lopulta ¿häädetään¿ seuraavien tulijoiden tieltä. Peräruiske luvataan ja jatkotoimenpiteitä myös. Meille tuodaan mehua ja siinä sitten olemme keskenämme. En saanut vielä edes sairaalan vaatteita. Kärvistelen supistusten kanssa milloin missäkin asennossa¿ Aika kuluu hitaasti, mikään asento ei tunnu hyvältä ja yhä mietin, miten hitossa sitä lantiota muka kuuluisi pyöritellä. Kunpa saisi edes vähän torkahdettua, torkahdan sängyllä tai keinutuolissa välillä pieneksi hetkeksi. Vatkaan itseäni keinutuolissa ja kuuntelen kun tuleva isukki kuorsaa patjalla lattialla. Alkaa olla aika räjähtänyt olo, silmät pyörii päässä ympäri väsymyksestä. Vihdoin seitsemän jälkeen joku tulee tarjoamaan aamiaista. Tilaan vain jugurttia, ja kun joku toinen tulee sitä tuomaan, kysyn häneltä sitä luvattua peräruisketta. Saan aikaan vain naurua, kysyin väärältä henkilöltä. Uusi työvuoro alkaa ja seuraava kätilö tulee esittäytymään. Kyselen yhä peräruiskettani ja hän suostuu laittamaan sen melkein samantien, vaikka yrittääkin siirtää asiaa vielä sillä verukkeella, että uusia tulijoita on useita. Vihdoinkin jotain edistystä. Toimenpiteen yhteydessä saan myös sairaalavaatteita, tosin vain sellaisen takapuolelta auki olevan paidan. Kätilö on heittänyt omat vaatteeni alushousuja myöten vaatekoriin, josta en kuitenkaan väsymyksen sekoittamana jaksa niitä enää kaivella vaan hipsin korin kanssa paljain jaloin peppu vilkkuen takaisin lepohuoneeseen. Onneksi siihen aikaan oli vielä aika hiljaista. Kahdeksan aikaan minut kiinnitetään taas käyrille. Ehdin olla siinä vain parin supistuksen ajan, kunnes lääkäri tulee kierrokselle. Harmittaa vähän, sillä nyt olisi voinut tulla vähän lupaavampaa käyrää kuin edellisellä kerralla. Ylipirteä, jotenkin tosi rasittava, nuori naislääkäri tulee kopeloimaan minua mukanaan erikoistuva lääkäriopiskelija. Minun väsymykseni ja heikon keskustelumotivaationi huomioon ottaen hän kyselee todella tyhmiä, tyyliin ¿mikä on ongelmasi?¿. Siihen minä totean, että tässä olen ja synnyttää meinaan, ja että sattuu. Lääkäri toteaa, että toistuva kipu on ongelmani ja nyökkäilee opettavaiseen sävyyn lääkäriopiskelijalle. Selvää harjoittelijalle pätemistä tuntuu puheessa, minua se ¿vitsikkään¿ rempseä tyyli ei naurata tällä hetkellä ollenkaan. Lääkäri kopeloi ja painelee mahaa, runnoo niin kamalan kovakouraisesti, että vääntelehdin tuskissani. Tekee mieli sanoa jotain pahaa, mutta en saa kehitellyksi niin nopeasti sopivaa virkettä ulos päästettäväksi. Sisätutkimuskin ottaa koville ja kyyneleet ovat silmissä taas. Juu, se häntäluun tunnustelu tosiaan tuntuu ¿hiukan ikävältä¿. Ja harjoittelija räpeltää sitten perässä samat jutut, onneksi vähän rauhallisemmin ottein. Tämän jälkeen lääkäri istuu alas ja toteaa, että kohdunsuu on auki ehkä vajaat kolme senttiä, ehkä vain 2,5 cm. Ja kohdunkaulaakin on hiukan vielä. Tyrmistyn ja kauhistun takapakista. Mitään ei ole tapahtunut niiden kivuliaiden tuntien aikana. Minut halutaan toimittaa osastolle odottelemaan edistymistä. Kipuun määrätään lääkettä ja luvataan, että voisin ehkä vähän jopa levätä. Kun kätilö ja lääkärit häipyvät huoneesta, pillahdan itkuun. Kuinka kauhean paljon kamalammaksi tämän kaiken pitäisi mennä, että synnytys yhtään edistyisi? Toivoin niin kovasti, että olisi päästy jo synnytyssaliin. Tuli jotenkin niin tyhmä olokin, aivan kuin olisimme tulleet sairaalaan turhaan vaivaamaan sen henkilökuntaa, ja minä vain kuvittelin kaikki kipuni.



Murtuneena siirryttiin sitten osastolle vähän ennen aamukymmentä. Neljän hengen huoneessa Salkkarit pauhasi telkkarissa, vieressä muusta syystä sairaalassa olevat odottajat pälättivät innoissaan keskenään. Minä vollotin sängyssäni nurkkaa tuijottaen. Tuntui inhottavalta joutua siihen vieraiden ihmisten seuraan väsyneenä omien supistusten kanssa ja hissukseen yritin peittoni alla puuskutella. Toisaalta minun ei pitäisi valittaa, kun minun synnytykseni sentään oli normaalisti käynnissä ja takana oli oppikirjatyyliin esimerkillinen raskaus. Nuo muut äidit olivat sairaalassa raskausajan ongelmien tai synnytyksen käynnistyksen vuoksi. Mies tuo minulle lounasta yhdentoista aikaan. Kiukuttaa, eikä ruoka oikein maistu. Hävettää olla niin itkuisessa tilassa, kun hoitaja tulee juttelemaan ja kertoo tulevista toimenpiteistä. Mieheni passitetaan kotiin, ja minulle tullaan antamaan petidiini-piikki kankkuun. Saan myös päätyverhon sänkypaikalleni. Petidiinin olisi tarkoitus lievittää kipua ja toisaalta edistää avautumista. Urhoollisesti yritän tyynnyttää itseni, laitan korvatulpat ja yritän rentoutua. Makuulla oleminen on yhtä kamalaa kuin aiemminkin, lantiota polttelee niin kovasti supistuksen aikana. Nuku siinä sitten, kun aina supistuksen aikana tekisi mieli juosta karkuun ja kovaa. Supistelee yhä vaan säännöllisesti muutaman minuutin välein, avaan silmäni joka supistuksen jälkeen ja tarkkailen supistusten välejä yhä. Välillä tulee 8 minuutin tauko, jolloin saatan ehtiä nukahtaakin. Petidiinin pitäisi alkaa tehota puolessa tunnissa, en huomaa kipujen kuitenkaan juurikaan lievenevän. Jälkeenpäin ajateltuna voi kuitenkin olla, että supistuskivut ehkä jotenkin tasoittuivat ¿ sattui kovasti ja piti sen takia hengitellä, mutta ei ehkä tullut enää sellainen tunne, että täytyy juosta kipua karkuun tai hakata jotain.. puristin vain patjan reunaa rystyset valkoisina. Olin ¿lepäillyt¿ tunnin verran, kun kutsuin hoitajan paikalle. Halusin kysyä, miksi petidiini ei tuntunut toimivan ollenkaan. Hän käski lähtemään tutkimushuoneeseen, koska olisi hyvä tarkistaa tilanne kohdunsuulla. Oli nimittäin todennäköistä, että avautuminen oli edistynyt petidiinin ansiosta. Ja niinhän olikin käynyt! Kohdunsuu on 5 cm auki ja kiireen vilkkaa lähdettiin keräilemään mun tavarat huoneesta ¿ pääsisin jo nyt synnytyssaliin! Varmistelen vielä siinä kiireessä, että onhan siellä varmasti tarjolla lisää kivunlievitystä :D. Tuleva isä soitetaan takaisin paikalle. Hän oli vasta ehtinyt kotiin ja oli juuri yrittänyt ruveta nukkumaan. Hoitajan kanssa kävelemme synnytyssaliin.



Synnytyssalissa sovimme, että minulle tilattaisiin heti lääkäri laittamaan epiduraalia, jotta ehtisin vielä lepäillä ennen rankempia vaiheita. Minut kehotetaan vessaan ja alapesulle, jonka jälkeen sitten alettaisiin kiinnitellä minuun tippaa ja sydänkäyräantureita ym. Olo oli suorastaan juhlava, vihdoin oli edistytty oikein kunnolla. Hymyssä suin tallustin ympäri synnytyssalia, nyt tuntui suorastaan mukavalta joutua puuskuttelemaan supistuksen vuoksi. Tutustumiskäynnillä kauhistuttaneet letkut ja kaikenlaiset laitteet eivät ahdistaneet enää tässä vaiheessa. Nyt ne merkitsivät vain kivunlievitystä minulle ja turvallisuuden tunnetta siitä, että vauvan vointia pystyttiin seuraamaan. Hiippasin siinä ympäriinsä jonkin aikaa kätilöä odotellessani. Minulle laitetaan tippa vasempaan käteen. Kätilö tosin pistää useamman kerran käden päälle, eikä saa piikkiä suoneen, ja lopulta se laitetaan käden sivulle. Hän kummastelee, miksi en valittanut ollenkaan, koska yleensä se suonen kaiveleminen tuntuu aika pahalta. Siinä synnytyspöydällä makoillessa ajattelen tässä vaiheessa jo, että pistä vaikka kymmenen kertaa mihin tahansa, pahempaakin on tänään koettu ja minullepa on tulossa kohta epiduraali ja pian sen jälkeen vauva. Laitteet pistettiin taas piirtämään supistuksia ja sydämen sykettä. Lääkäri tulee paikalle yllättävän nopeasti. Nuori mieslääkäri selittää hyvin tarkkaan epiduraalin laittamisen ja vastailee kysymyksiimme. Minä tietysti varmistelen, että onhan epiduraalista jotain apua vielä ponnistusvaiheessakin. Kätilö ja lääkäri sanovat epiduraalin olevan käytössä ihan loppuun saakka, jos niin halutaan. Niinpä siinä sitten makoillaan ja jännätään, mitä tuleman pitää. Selästä puudutetaan ja katetri asennetaan. Letkua teippaillaan kiinni sinne tänne ja sitten laitetaan koeannos kipulääkettä. Homma toimii, kello on 12.55 ja epiduraalin autuus alkaa. Huomaan, että jalkojen iho turtuu melko tunnottomaksi, mutta jalat toimivat ihan normaalisti. Supistukset tuntuvat vatsan kovettumisena, ihan pienenä paineena. Olen aivan ihmeissäni, että kivut ovat niin täydellisesti poissa. Supistelee tasaisesti samalla tahdilla kuin koko päivän oli supistellut. Kätilön vuoro lähestyy loppuaan, hän sanoo antavansa meidän olla rauhassa jonkin aikaa. Voisin yrittää nukkua. Jäämme saliin kahdestaan melkein kahdeksi tunniksi. Höpöttelemme väsyneen hysteerisinä ja ihmettelemme yhä epiduraalin tehoa. Nukun myös hetken aikaa.



Joskus kahden jälkeen tulee uusi kätilö. Mukava vanhempi nainen, joka sitten ehdottaakin vauhditusta synnytykseen. En muista, kuinka paljon kohdunsuu tuossa vaiheessa oli auki, ei kuitenkaan paljon enempää kuin pari tuntia sitä aiemmin. Kätilö toteaa vauvan olevan melko ylhäällä, ja pyytääkin lääkärin puhkaisemaan kalvot, koska ei itse uskalla hommaan ryhtyä. Kiva naislääkäri tulee tekemään puhkaisuoperaation. Pepun alle pistetään alusastia lapsiveden menoa varten. Puudutukseltani minä en sitä kuitenkaan huomaa¿ ehkäpä sitä ei sitten tulvahtanut mitenkään paljon siinä vaiheessa? Vauvan päähän kiinnitetään samalla anturi. Sen piuha teipataan minun reiteeni. Ihanaa, lisää piuhoja :) Kalvojen puhkaisun jälkeen supistuksia tulee EHKÄ vähän useammin. Minut kehotetaan olemaan paljon keinutuolissa, jotta vauva laskeutuisi paremmin. Kiikuttelenkin tuolissa ja välillä nousen myös jaloilleni ja ¿hytkyttelen¿ paikallani. Aika kuluu käyriä katsellessa, radiotakin kuuntelemme. Supistusten väli ei pienene vieläkään, ja supistuksetkin ovat ehkä heikentyneet, niinpä iltapäivän lopulla kätilö haluaa laittaa oksitosiinitipan vahvistamaan supistuksia. Se sopii, uutta letkua suoneen vaan. Tippalaite huutaa, että letkussa on ilmaa ja sitä ei meinata saada toimimaan. Sitten tuodaan uusi laite ja sekin valittaa. Samaan aikaan kipulääkepumpusta on loppumassa lääke, ja myös se laite alkaa ujeltaa. Lopulta kätilö saa letkut ja laitteet kuntoon ja tippa pistetään valumaan. Ensin tiputetaan 12 ml, sitten 24 ml, joka hiljalleen saa jotain tapahtumaan. Uusi epiduraalilääkekin laitetaan tulemaan vielä. Höylään sängyn ja kiikkutuolin välillä. Jossain vaiheessa säikähdän, kun minusta lorahtaa pieni lätäköllinen tummaa verta lattialle. Kuuden aikaan kohdunsuu onkin noin 7 cm auki. Supistukset alkavat ehkä tuntua vahvemmin, kipua ei kuitenkaan tunnu. Homma etenee nyt nopeammin. Yhtäkkiä kätilö häärää huoneessa jonkun uuden laitteen kanssa. Vauvan päässä olevan anturi halutaan vaihtaa ja tämä uusi seurantalaite ottaa käyttöön. Onko edellisessä jotain vikaa, pitääkö vauvaa tarkkailla paremmin? En tajua tässä vaiheessa hätääntyä, mutta jälkeenpäin olen asiaa miettinyt. Uusi laite näyttää kaikenlaista jännää vauvan voinnista, EKG-käyrää ja ties mitä muita sydänkäyrän lisäksi. Ja minun supistukseni näkyvät samalla näytöllä sitten myös. Supistuksissa tuntuu nyt jo hiukan kipua, tosin hyvin vähän. Olimme sopineet aiemman kätilön kanssa, että epiduraalilääkityksen annosta lisätään heti, kun tunnen vähän enemmän kipua kuin silloin aivan alussa, jotta lääke ehtii sitten varmasti vielä vaikuttaa eikä teho loppuisi yllättäen. Tunnollisesti ilmoitan kokevani nyt hiukkasen enemmän kipua ja pyydämme lisäannostusta. Ehkä se ei olisi ollut tarpeen, mutta halusin ottaa varman päälle. Pieni lisäannos laitetaan siis vielä.



Puolen seitsemän jälkeen alan tuntea supistuksen painetta myös pepun puolella, supistus supistukselta enemmän. Ja sitten tulee supistus, jolloin tuntuu kuin jalkovälissäni olisi jo tulossa jotain! Painetaan nappia ja kutsutaan kätilöä. Hän toteaa samantien, että vauva on tullut jo aivan alas, on siellä puolen sormen päässä! Olen aivan ihmeissäni, että tässäkö sitä jo ollaan. Näin yllättäen. Kätilö opastaa minulle heti ponnistusasentoa ja ponnistamista kylkiasennossa. Ja sitten hän käskee vaan ponnistamaan heti, kun seuraava supistus tulee, ja lähtee itse toiseen synnytyssaliin. Mieheni on lähtenyt käymään nopeasti vessassa ja löytää minut yksikseni harjoittelemassa ponnistamista. Olemme aika huvittuneita tilanteesta, minä en hämmennykseltäni enää edes tunne supistuksia, ja se uusi hieno laite on lakannut näyttämästä oikein supistuskäyrääni.



Ponnistusvaihe alkoi siis seitsemältä. Alkuvaiheessa ponnistelemme miehen kanssa kahdestaan. Naureskelen ja selitän epätoivoissani, etten minä tiedä, koska supistaa ja en minä osaa. Ponnistelen kuitenkin tunnollisesti 2-3 kertaa supistuksen aikana, ja jotain se ja supistukseni kai saavat aikaan. Koko ajan on olo, että kaipa minä kovempaakin voisin ponnistaa, ja ei kai tämän nyt näin kuulu mennä. Supistusten alkaessa tunnen, kuinka sisältäni valuu jotain nestettä, verta ja lapsivettä. Valitan siitä huolissani. Mieheni joka urhoollisesti seuraa alakerrankin tapahtumia, vakuuttaa ettei se ole pelkkää verta. Muutamien supistusten ja ponnistusten jälkeen tuntuu, että vauva on jo jalkovälissä tai jossain siellä lantioluiden välissä. Nyt jännittää! Kutsumme kätilöä paikalle. Olo on epätodellinen ja ¿uskoinen, molempia huvittaa. Käsken laittamaan radion pois päältä tai toiselle kanavalle ¿ meidän lapsemme kun ei synny Zen Cafen tahdissa! Supistuksia ei tule hirveän tiheästi, joten välissä ehtii puhua ja ihmetellä kaikenlaista. Kätilön tullessa paikalle vauvan pää on jo melkein näkyvissä. Paine alapäässä tuntuu hurjalta, mutta ei juurikaan kivuliaalta, kiitos yhä vaikuttavan epiduraalin. Kätilö pistää oksitosiiniannoksen 48 millilitraan ja sulkee epiduraalin. Hän kannustaa ponnistelemaan enemmän ja enemmän. Yhä mielessäni huvittuneena teen työtä käskettyä. Kylkiasento todetaan jossain vaiheessa sopimattomaksi ja käännyn puoli-istuvaan asentoon. Kätilön avuksi on tullut hoitaja, joka säätää sänkyä allani. Säädetään asentoa, koska tuntuu kuin istuisin vauvan päällä. Tuntuu hurjalta, kun kätilö venyttelee vauvan reittiä, ilmeisesti se vaikuttaa liian kireältä. Saan hyvin ohjeita ponnistussuuntaan, todellakin täytyy ponnistaa kuin kakkaa, enemmän sinne alas tai taakse, kohti selkärankaa. Ponnistelenkin sillä ajatuksella ja homma tuntuu edistyvän hyvin. Klo 19.20 vauvan pää on jo melkein ulkona. Kätilö tiirailee alapäätä ja kimittää ihanasti ¿vielä vielä, ponnista vielä kerran, vielä vielä¿. Ja mies kannustaa vieressä. Mielessäni huvittuneesti ajattelen, että no en kai mä tätä hommaa tähänkään aio lopettaa. Jännittää kovasti, miltä tuntuu, kun lapsi vihdoin on tulossa ulos.



H-hetki on aivan lähellä ja kätilön mielestä välilihaa joudutaan ehkä leikkaamaan. Hän puuduttaa valmiiksi ja ilmoittaa tarvittaessa leikkaavansa seuraavalla ponnistuksella. Minä hätäännyn hetkeksi, menen taas sekaisin supistuksesta ja käsken hätäpäissäni kätilöä odottamaan. Sitten supistaa, minä ponnistan ja ¿nirsk narsk¿ sakset leikkaavat. Minä en tunne mitään, kuulen vain äänen. Kätilö kannustaa ponnistamaan kovasti ja minähän ponnistelen huulet tiukkana. Kiristää aika paljon ja hiukan nipistää, vauvan pää on selvästikin siellä juuri tulossa. Voi kauhistus, miltä tämä tuntuisi ilman kivunlievitystä! Sillä ponnistuksella vauvan pää syntyy ja sitten minun käsketään huoahtaa. Täh! On sanoinkuvaamaton fiilis, kun vauva sätkyttelee jaloillaan sisäpuolellaan ja pää on jo ulkona. Ei kai tässä nyt mitään huokaista, vaan synnytetään vauva ulos! Ei varmaan ollut häävit fiilikset vauvalla siellä. Seuraavalla supistuksella saan ponnistaa taas ja sitten syntyy käsi ja loput vauvasta. Hauskalta tuntuu, kun vartalo soljuu ulos. Tunnen puudutuksista huolimatta kaikki muodot. Poika rääkäisee heti vahvasti ja itkee kovaan ääneen, kun sitä käsitellään pöydän jalkopäässä. Katson kelloa. Ponnistus oli kestänyt vähän alle puoli tuntia.



Saan punertavankirjavan pojan rinnalleni. Olo on pöllähtänyt ja hämmentynyt. Pitelen tärisevää, jalat oikosenaan rääkyvää mutta hiljalleen rauhoittuvaa poikaa itseäni vasten. Mutristellen se peittää kasvonsa käsillä. Hetki on todella epätodellinen, mutta silti jotenkin niin ¿normaali¿. Tässä sitä nyt ollaan, meidän perhe. Näin vaan ¿yhtäkkiä¿. Kätilö painelee sillä aikaa istukan irti ja kiskoo sen ulos. Isä leikkaa napanuoran poikki. Tässä vaiheessa menen jo sekaisin tapahtumien kulusta, johtui varmaan ainakin unenpuutteesta. Jossakin vaiheessa vauvaa pestään ja mittaillaan, ja sinä aikana minua tikataan. Kyselen tikkien määrää ja muista vaurioista, joita ei ole onneksi tullut. Kätilö kehuu minua moneen kertaan rauhalliseksi synnyttäjäksi. Eipä minulla ollutkaan epiduraalin jälkeen mitään syytä riehua. Ehdin nukahtaa synnytyspöydälle hetkeksi seuraavia toimenpiteitä odotellessa, ja lopuksi on imetyksen opettelemisen vuoro. Poika osaa hommansa heti, kuten kuuluukin. Synnytyspäivän loppuvaiheen rehellisesti kamalimmat hetket koen, kun epiduraalin katetrin kiinnitysteippejä irrotetaan kaulasta ja olkapäältä. Sattuu niin törkeän paljon :D ja kaula jää lahjakkaasti imeskellyn näköiseksi moneksi päivää... Suihkun jälkeen meidät kärrätään osastolle pyörätuolissa, koska suihkussa minua on alkanut korkean verenpaineen vuoksi huimata. Pikkumiehen mitat olivat 3772 g, 51 cm ja pään ympärys 37 cm.

aivan mielettömän ihana tarina, ja miten hyvin kirjoitatkaan.



Kiitos



Heidi

Kirjoitit aivan ihanan tarinan synnytyksestä, jotenkin näin mä ajattelen että kaiken " kuuluukin" mennä :)



t. Ope + Ahaa rv 34+0

Kiitos [color=deeppink]Mii[/color] kerrassaan hienosta synnytyskertomuksesta! Sitä oli ilo lukea :)



Onnittelut jakautuneille enskoille jj31 ja sippu!



Sirulle jaksuja taudin kourissa. Mahatauti on kyllä yks vammaisimmista sairauksista mitä voi olla! :/



Omaan napaan ei uutta. Rumpali harjoittelee ahkerasti erilaisia rumpukomppeja tuolla mahassa! On niin ihanaa kun tuntee oman vauvan siellä harjoittelevan liikkumista. Se tuntuu niin liikuttavalta joka kerta (ainakin vielä tässä vaiheessa, kun masuvauva on vielä pieni).



Päästiin lopultakin takaisin omaan kotiin! Kesäkuun alusta asti ollaan tosiaan oltu evakossa, mutta perjantaina päästiin lopultakin kotiin. Tuntuu niin hyvältä olla täällä taas!



Mies lähti yövuoroon ja minä vollotin. Olen varmaan jotenkin läheisriippuvainen, mutta tuntuu niin inhottavalta nukkua yö yksin, kun ei tuo ihana ja lämmin rakkaani ole siinä vieressä tuhisemassa ja kuorsaamassa. Tippa linssissä niiskuttelin tuossa oven suulla, kun mies lähti. Mies halasi kovasti ja hymyili ja sanoi, että " ootte mulle molemmat tärkeitä!" Vaikka ollaanhan tässä jo jonkun aikaa oltu yhdessä, niin silti tuntuu aina yhtä hyvältä kuulla kun toinen sanoo välittävänsä. Meillä tosin näytetään tuota välittämistä joka päivä. Halaillaan, pussaillaan, istutaan sylikkäin, kävellään käsi kädessä, tunnustetaan rakkautta, puhutellaan toisia hellittelynimillä jne.. Välillä ollaan niin siirappisia, että itseäkin inhottaa :DD



Tulee tippa linssiin kun ajattelee miestä, on se ihana. Välillä tuntuu, että mitähän minä oikeastaan olen tehnyt, että olen tuon itselleni ansainnut?



No joo, voisin lopettaa miehestä jauhamisen, tämä on vauvapalsta :) Pitää varmaan siirtyä nukkumaan vähitellen, huomenna pitäisi taas olla skarppina luennoilla (tänäänkin oli vaatimattomasti kymmenen tuntia luentoja :p).



Hellyydenkipeä Han ja Rumpali-Pööpötin 19+5

Miille kiitos synnytyskertomuksesta!! Ja kiva kuulla teistä:)



Oli tänään ollu taas vähä aktiivisempi päivä ku viikonloppuna. Oon ite ollu hirmu väsy tänäänKIN. En taida huomennakaan jaksaa kouluun mennä, tänään oli kyllä oikeesti vapis. Huomenna ois pari luentoa, mut jotenki niin voimaton olo.. Voih.



Han_ Ihanasti kirjotit miehestäs:) Meillä aika samanlaista. Onneks viime yö nä oli viiminen yövuoro mun miehellä, ni ens yönä ei tarvi nukkua yksin.. Meillä kans kauheesti halitaan ja pusitaan ja hellitään. Välillä tuntuu et oltais vastarakastuneita:) Mut se on vaan hyvä. On niin kiva kun voi sanoa, et menee tosi hyvin ja on onnellinen:)



JJ31:lle onnittelut pienestä nyytistä!! :)



Jups. Eipä tässä nyt jaksa kirjotella enempää.. Mut se vielä piti sanoa, et mies vei mut eilen kiinalaiseen syömään. Rakastan sitä ruokaa. Nam. Ja siis oli miehen alotteesta, yleensä se oon minä, jonka alotteesta mennään.



Nyt lähen iltapesulle. Heippati.



lara ja mötkö 26+6

(huomen alkaa jo 28 viikko. hui sentään. ihanaa.)