Tietynlainen avuttomuus

Kuvittelenko vain, vai onko semmonen tietynlainen avuttomuus lisääntynyt, niin nykyisissä vanhemmissa, kuin lapsissa?
Ettei viitsitä itse edes ensin yrittää, vaan ollaan heti pyytämässä apua jos edes on mennä se kuuluisa sormi suuhun?

Ei sillä, onhan se hyvä, että tarvittaessa osaa pyytää apua ja apua saa tietenkin pyytää jos tulee jokin itselle täysin ylitsepääsemätön este. Mutta tuntuu, ettei kaikki edes ensin yritä vaan ollaan heti pyytämässä apua johonkin yksinkertaiseenkin asiaan.

Mut on kasvatettu siten, että pitää pystyä seisomaan omilla jaloillaan, omien tekojen ja sanojen takana. Rajua rakkautta, ehkä. Mutta samalla on painotettu sitä, että jos silti maailma potkii päähän oikein urakalla ja tarviikin jossain kuitenkin apua (ensin pitää yrittää itse!) kotikotiin saa aina olla yhteydessä ja sinne on aina ovi avoin. Mutta ensimmäiseksi ei saa olla "sutta" huutelemassa, pitää vaan yrittää pärjätä itte.

Tämä ajatus oikestaan lähti 9.00 yle1 alkaneesta dokkarista Sodan lapset ja siitä miten siinä haastatellut muutamat jotenkin painotti rivienvälistä sitä, et oli vaan pärjättävä, luotava koko elämä tyhjästä, et jos olis jäänyt itkemään kohtaloaan, olis ikäänkuin antanu viimesilauksen niille sodan kauheuksille.