Ystäväni ovat korkeasti koulutettuja ja "menestyneitä", mutta ovat selvästi 50:n iässä alkaneet miettiä koko elämän tarkoitusta paljon aiempaa enemmän

Näinhän se on. Eihän tässä ole mitään järkeä, että uhraa hyvonvointinsa sen eteen, että joku muu rikastuu.

N53

Kadehdin teitä silti. Olette saavuttaneet jonkin pisteen. Tulleet jo täydeksi ns.

Tasapaksua menoa jo,eikös se ole se elämänturva kuitenkin...

Itse vasta hapuilen ja pyristelen vimmalla alle 40 vuotiaana korkeakoulutettuna pätkätyöläisenä.

Käyköhän minullekin noin.. ikäväsymystäkö?

Ymmärrän kyllä näitä elämän tarkoituksen kyselijöitä. Itsekin kysylen jo.

Nämä ajatukset tuli esille kun 50 vee tuli mittariin….🤔

50 kohdalla alkaa jo erottaa tien pään.

Huutista vauvamielille. Tosimiehet ovat tajunneet jujun ennen 40-kymppisiä.

50-vuotiaana saa järkyttyä siitä, että tuttuja alkaa kupsahdella kaikenmaailman stroukkeihin, vaikka olisivat kuinka treenanneet ja olleet hyvässä vedossa terveellisine elämäntapoineen. Silti äkkikuolema saattanu yllättää kesken ruokailun tai aamupostin haun laatikolta.

Silloin sitä alkaa funtsia että mitäihmettä tää kaikki on.

Tiedän tunteen. Mietin että miksi oikein raadan. Ei minulla ole edes lapsia.

Usein kuitenkin näillä uran tehneillä n. 50-vuotiailla on enemmän mahdollisuuksia valita mitä tekee jatkossa kuin sillä pellossa eläneellä hulivilikaverilla.

Jokainen aikuinen ihminen, ihmettelee nykymenoa ja miettii, voiko tosiaaan olla mahdollista jonkun värssykirjan ennustukset. Niin hulluksi tää nykymaailma on menyt.

mies53v

Ei minulle pelkkä ura riittäisi, kyllä haluan siitä myös rahaa jolla viettää vapaa-aikaa.

Mutta kyllä myös haasteet ja uralla eteneminen toisivat elämään sisältöä. Olen saanut jo löhötä elämässäni tarpeeksi ja se on tylsää kun on köyhä.

Omalla kohdallani havahduin tähän 52 vuotiaana ja pistin elämäni uusiksi. Ei enää päivääkään sitten kun-elämää. Elämä on tässä ja nyt, koskaan ei tiedä milloin se loppuu. Jätin taakseni päällikkötason työn ja siedettävän ansiotason ja hetkeäkään en ole katunut. Kadoksissa olleet hymy ja elämänilo palasivat. En palaa takaisin työelämään koskaan. Jonkin hyvin kiinnostavan ja yleistä hyvää tuottavan projektin voin mahdollisesti tilapäisesti ottaa. Älkää hyvät ihmiset tappako itseänne töillä. Tämä päivä voi olla viimeisesi, kuinka sen siis käytät?

Vierailija kirjoitti:

50-vuotiaana saa järkyttyä siitä, että tuttuja alkaa kupsahdella kaikenmaailman stroukkeihin, vaikka olisivat kuinka treenanneet ja olleet hyvässä vedossa terveellisine elämäntapoineen. Silti äkkikuolema saattanu yllättää kesken ruokailun tai aamupostin haun laatikolta.

Silloin sitä alkaa funtsia että mitäihmettä tää kaikki on.

Miehille 50-60 vuodet ovat riskivuosia, itse näin  hiukka vajaa 60v ja työttömän olen alkanut ajattelemaan että oma terveys ja vapaa-aika ovat tärkeimmät asiat elämässä. Ja olen tyytyväinen, että ei enää sitä oravanpyörää ja vi**ilua joka suunalta jota työelämä tarjosi, ei ole enää pelkoa että joku palkkaisi minut töihin. Vähän minä häviän eläkkeessä mutta sen korvaa vapaa-aika ja stressitön elämän laatu.

No alle 40-vuotiaana urattomana ja pitkäaikaissairaana kyllä kauhistuttaa, että miten pärjää vielä vanhempana ja kenen armoille joutuu, jos ei mitään keksi millä pystyisi saamaan itsensä rikkaammaksi. Luksusta se on ihmetellä elämän tarkoitusta rikkauksien päältä - turhaa ja uuvuttavaa puurtamista se on muillakin, eikä elämän tarkoitus ole huonommin pärjäävillä sen selvempi, on vaan vähemmän vaurautta ja valinnan mahdollisuuksia.

Vierailija kirjoitti:

Usein kuitenkin näillä uran tehneillä n. 50-vuotiailla on enemmän mahdollisuuksia valita mitä tekee jatkossa kuin sillä pellossa eläneellä hulivilikaverilla.

Enpä tiedä. Minusta on tullut työnarkomaani. En pääse tästä pois todennäköisesti koskaan, vaan tulen jatkamaan tätä hamaan loppuun asti.

Mitä merkillistä tässä on? Ihan normaalia ja ihan tavallista. Alatteko nyt jo arvostella meidän 50-vuotiaidenkin elämää? Kun nyt olette haukkuneet lapset ja nuoret ja vanhukset? Elämässä on monta tilannetta jolloin asioita mietitään uudelleen. Onko se jollekin yllätys? Mitä hittoa se kenenkään muun onnesta on pois jos 50-vuotiaat haluavat muuttaa maata, muuttaa elämäntapaansa, vaihtaa partneria, tehdä asioita toisin?

Maailma on ehkä tai toivottavasti alkamassa muuttua eli se voi vaikuttaa. Olen vasta noin 30v, mutta mietiskelin tässä yksin kaksiossani koira sylissä ja hyvä juoma lasissa, että mitä minulta oikeastaan puuttuu? Viime vuodet olen juossut pää kolmantena jalkana kuin pakenisin isolta möröltä. Totesin, että ei puutu mitään. Enkä halua juosta henkisesti koko elämääni. Mieluummin pidän vapaata, lenkkeilen tuolla vesisateessa ja vain nautin hetkestä.

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani havahduin tähän 52 vuotiaana ja pistin elämäni uusiksi. Ei enää päivääkään sitten kun-elämää. Elämä on tässä ja nyt, koskaan ei tiedä milloin se loppuu. Jätin taakseni päällikkötason työn ja siedettävän ansiotason ja hetkeäkään en ole katunut. Kadoksissa olleet hymy ja elämänilo palasivat. En palaa takaisin työelämään koskaan. Jonkin hyvin kiinnostavan ja yleistä hyvää tuottavan projektin voin mahdollisesti tilapäisesti ottaa. Älkää hyvät ihmiset tappako itseänne töillä. Tämä päivä voi olla viimeisesi, kuinka sen siis käytät?

Samaa tarinaa täällä lähellä 60v, verenpaineet putosivat 10 yks sekä ylä- että alapaine, hymy ja elämänilo palasivat takaisin. Terveys on meille tärkein "lahja" joka meillä on, se kun joskus menettää niin sitä ei saa välttämättä millään rahalla tai lääkehoidolla takaisin. Vähemmän harmittaa haudassa jos talliin jää ruosteinen corolla kuin mersun täyssähkö geländewagen josta ei sitten ehtinyt nauttimaan.

Olen 50-vuotias yrittäjä ja teen töitä joka päivä ilman lomia enkä ikinä enää muuta haluakaan. Terveisiä kohtalotovereille. :)

Vierailija kirjoitti:

Maailma on ehkä tai toivottavasti alkamassa muuttua eli se voi vaikuttaa. Olen vasta noin 30v, mutta mietiskelin tässä yksin kaksiossani koira sylissä ja hyvä juoma lasissa, että mitä minulta oikeastaan puuttuu? Viime vuodet olen juossut pää kolmantena jalkana kuin pakenisin isolta möröltä. Totesin, että ei puutu mitään. Enkä halua juosta henkisesti koko elämääni. Mieluummin pidän vapaata, lenkkeilen tuolla vesisateessa ja vain nautin hetkestä.

Tietäisit mitä nyt menetät jos eläisit lapsiperheessä.

Aika paradoksaalista.

Vierailija kirjoitti:

50 kohdalla alkaa jo erottaa tien pään.

Itelle tuli tämä tien pään tajuaminen joskus 35-vuotiaana. Sitä ennen olin mennyt asenteella "elämä on edessä" Sitten yhtäkkiä vain tajusin että puolet siitä on luultavasti jo ohi tai luultavasti mun sairauksilla suurin osa on jo ohi. Samassa katosi jotenkin motivaatio kaiken suhteen. Tekisi mieli vain kulkea luonnossa ja tutustua uusiin ihmisiin ja nauttia elämästä vielä kun ehtii. Tätä ei kyllä yhtään edesauta se, että kuulun niihin, jotka ei saa töitä mistään enkä niihin joilla on hyvä uraputki takana. Varaa ei siis ole jäädä nauttimaan elämästä, pitäisi uutta vain opiskella että pääsisi töihin. Ehkä päädyn vain kaupan kassalle muutamaksi päiväksi viikossa ja nautin lopun ajan köyhänä elämästä sen verran kun voi. Luonto on onneksi ilmainen.