Masennus ja ahdistuneisuus nuoret

Mua nyt ei varmaan enää lasketa nuoreksi mutta vastaan silti.

Olen 30v nainen ja jonkinasteinen ahdistus ja masennus on ollut kumppanini jo ihan lapsesta lähtien. En tiedä oikein mikä siihen lapsena on ollut syynä, sillä varhaislapsuuteni oli ihan mukava.

Myöhemmin on sattunut erinäisiä enenmmän ja vähemmän ikäviä asioita jotka ovat saaneet minut masentumaan ja ahdistumaan lisää. Lisäksi mulla on OCD.

Ihan pienenä jo ajattelin, että mitä järkeä tässä kaikessa on kun kuitenkin kohta kuollaan ja kukaan ei sadan vuoden päästä muista että sua koskaan olikaan. Olin aika syvällinen ajattelija. Ensimmäisen kerran mietin itse mur haa 4-vuotiaana.

Nykyään mua ahdistaa se, että ei ole töitä, en voi opiskella unelmieni alaa sillä olen aivan liian tyhmä siihen. Olen vuosia leijunut jossain välitilassa. 2 ammattia olen hankkinut mutta töissäkäyntikin on ollut yhtä tuskaa sen takia, että ahdistun muista ihmisistä ja sosiallisista tilanteista. tunnen vain itseni jotenkin niin erilaiseksi kun muut ja monesti mua onkin kartettu/kiusattu niin koulussa kun töissäkin.

Kavereitakaan ei ole, kaikki on löytänyt uutta ja parempaa seuraa.

Ja tällä hetkellä olen parisuhteessa jossa mies ei halua naimisiin, joka taas olisi itselle tärkeää. :(

Tässä jotain sekavaa selitystä. 

Päihteet vaan pahentaa, itse luulee aluksi että ne auttaa ja sitten on jo koukussa ja kohta koko elämä pilalla..

Mene lääkäriin, masennukseen on olemassa monia lääkkeitä ja niitä todella kannattaa ottaa käyttöön. Masennus on Suomessa kansansairaus. Ennen sitä ei ole vaan osattu hoitaa ja pelko lääkkeitä kohtaa on tosi tiukassa, ihmiset joilla ei ole kokemusta edes lääkityksestä haukkuu lääkkeitä hullunlääkkeiksi joihin ei kenenkään pitäisi edes koskea. Myös päihteiden käyttö on ollut niin yleistä aina Suomessa että moni vanha jäärä pitää kossua paljon parempana vaihtoehtona kuin oikea toimivaa lääkitystä. Ainoa este masennuksen hoidossa on sen saama häpeä, vaikka kukaan ei voi valita mihin sairastuu, tästä häpeästä pitäisi päästä jo yli, syökää niitä lääkkeitä kun tarvitaan ja kertokaa muille nuorille että ne auttaa. Myös terapiaa on mahdollista hakea.

Vierailija kirjoitti:

Mua nyt ei varmaan enää lasketa nuoreksi mutta vastaan silti.

Olen 30v nainen ja jonkinasteinen ahdistus ja masennus on ollut kumppanini jo ihan lapsesta lähtien. En tiedä oikein mikä siihen lapsena on ollut syynä, sillä varhaislapsuuteni oli ihan mukava.

Myöhemmin on sattunut erinäisiä enenmmän ja vähemmän ikäviä asioita jotka ovat saaneet minut masentumaan ja ahdistumaan lisää. Lisäksi mulla on OCD.

Ihan pienenä jo ajattelin, että mitä järkeä tässä kaikessa on kun kuitenkin kohta kuollaan ja kukaan ei sadan vuoden päästä muista että sua koskaan olikaan. Olin aika syvällinen ajattelija. Ensimmäisen kerran mietin itse mur haa 4-vuotiaana.

Nykyään mua ahdistaa se, että ei ole töitä, en voi opiskella unelmieni alaa sillä olen aivan liian tyhmä siihen. Olen vuosia leijunut jossain välitilassa. 2 ammattia olen hankkinut mutta töissäkäyntikin on ollut yhtä tuskaa sen takia, että ahdistun muista ihmisistä ja sosiallisista tilanteista. tunnen vain itseni jotenkin niin erilaiseksi kun muut ja monesti mua onkin kartettu/kiusattu niin koulussa kun töissäkin.

Kavereitakaan ei ole, kaikki on löytänyt uutta ja parempaa seuraa.

Ja tällä hetkellä olen parisuhteessa jossa mies ei halua naimisiin, joka taas olisi itselle tärkeää. :(

Tässä jotain sekavaa selitystä. 

Sulla on varmasti jotain vähän isompaa mielenterveys ongelmaa kuin pelkkä masennus ja ocd, pyydä lisää tutkimuksia, esim kaksisuuntainen mielialahäiriö tekee monesti noita itsetuhoisia ajatuksia jo lapsille, vaikka diagnoosi annetaan vasta täysikäiselle, mikä on erittäin outoa, nää on periytyviä sairauksia, joten jos sukurasite on olemassa pitäisi diagnoosi saada jo lapsena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua nyt ei varmaan enää lasketa nuoreksi mutta vastaan silti.

Olen 30v nainen ja jonkinasteinen ahdistus ja masennus on ollut kumppanini jo ihan lapsesta lähtien. En tiedä oikein mikä siihen lapsena on ollut syynä, sillä varhaislapsuuteni oli ihan mukava.

Myöhemmin on sattunut erinäisiä enenmmän ja vähemmän ikäviä asioita jotka ovat saaneet minut masentumaan ja ahdistumaan lisää. Lisäksi mulla on OCD.

Ihan pienenä jo ajattelin, että mitä järkeä tässä kaikessa on kun kuitenkin kohta kuollaan ja kukaan ei sadan vuoden päästä muista että sua koskaan olikaan. Olin aika syvällinen ajattelija. Ensimmäisen kerran mietin itse mur haa 4-vuotiaana.

Nykyään mua ahdistaa se, että ei ole töitä, en voi opiskella unelmieni alaa sillä olen aivan liian tyhmä siihen. Olen vuosia leijunut jossain välitilassa. 2 ammattia olen hankkinut mutta töissäkäyntikin on ollut yhtä tuskaa sen takia, että ahdistun muista ihmisistä ja sosiallisista tilanteista. tunnen vain itseni jotenkin niin erilaiseksi kun muut ja monesti mua onkin kartettu/kiusattu niin koulussa kun töissäkin.

Kavereitakaan ei ole, kaikki on löytänyt uutta ja parempaa seuraa.

Ja tällä hetkellä olen parisuhteessa jossa mies ei halua naimisiin, joka taas olisi itselle tärkeää. :(

Tässä jotain sekavaa selitystä. 

Sulla on varmasti jotain vähän isompaa mielenterveys ongelmaa kuin pelkkä masennus ja ocd, pyydä lisää tutkimuksia, esim kaksisuuntainen mielialahäiriö tekee monesti noita itsetuhoisia ajatuksia jo lapsille, vaikka diagnoosi annetaan vasta täysikäiselle, mikä on erittäin outoa, nää on periytyviä sairauksia, joten jos sukurasite on olemassa pitäisi diagnoosi saada jo lapsena.

Joo oon ravannut vaikka missä tutkimuksissa ja terapiassa mutta mulle ei oo ees masennusta diagnosoitu sillä psykiatri oli sitä mieltä, että " Ei sua varmaan masentais jos sulla ei olis OCDtä, joten se tarkoittaa että sulla ei oo masennusta :))" (Kyllä, ihan oikeasti sanoi näin ja hymyili päälle. WTF!?)

t. 1

Kuulostaa tutulta! Tämä seuraava voi kuulostaa vähän oudolta mutta olen omalla kohdalla huomannut että liika vapaa-aika tuo nuo tuntemukset pinnalle. Ensin tämä etäopiskelu joka on itsessään masentavaa ja lisäksi en saanut kesäksi kuin kuukauden kesätöitä. Aluksi olin ihan että jes mutta kahden työttömän kuukauden aikana mielenterveys meni kyllä ihan muussiksi. Ei ollut rahahuolia mutta semmonen tyhjä olo ja tuntemuksia että millään ei ole mitään väliä. Ja sosiaalisten tilanteiden pelko senkuin voimistui ja lopulta kaupassa käyminenkin tuntui erittäin ahdistavalta sekä tuntemuksia että ”kaikki vihaavat minua.”

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa tutulta! Tämä seuraava voi kuulostaa vähän oudolta mutta olen omalla kohdalla huomannut että liika vapaa-aika tuo nuo tuntemukset pinnalle. Ensin tämä etäopiskelu joka on itsessään masentavaa ja lisäksi en saanut kesäksi kuin kuukauden kesätöitä. Aluksi olin ihan että jes mutta kahden työttömän kuukauden aikana mielenterveys meni kyllä ihan muussiksi. Ei ollut rahahuolia mutta semmonen tyhjä olo ja tuntemuksia että millään ei ole mitään väliä. Ja sosiaalisten tilanteiden pelko senkuin voimistui ja lopulta kaupassa käyminenkin tuntui erittäin ahdistavalta sekä tuntemuksia että ”kaikki vihaavat minua.”

Olen huomannut tuon saman vapaa-ajan suhteen, alkuun yritti keksiä paljon tekemistä, mutta kyllä se aika käy lopulta todella pitkäksi ilman jotain fiksua tekemistä, mitä se sitten onkaan. Itse myös yrittänyt jättää alkoholin lähes kokonaan pois, niin huomannut myös kuinka paljon se eristää sosiaalisesti, kun kaikki ovat viikonloput juhlimassa ja itse ei yksinkertaisesti kiinnosta eikä jaksa. Miten sä olet edennyt asian kanssa, onko tilanteesi parempi? Itse aloitin lääkityksen nyt vihdoin ja viimein kun en siihen aikaisemmin suostunut, eka viikko vasta takana ja vielä ei mitään muutoksia näkyvissä kuin väsymys, mutta vaikuttaa kai pidemmän ajan sisään.