Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
pitkä avautuminen
04.02.2015 |
Nyt on jo hetken aikaa tuntunut todella oudolta. Olen 19 vuotias tyttö ja valmistuin viime keväänä lukiosta,ihan hyvin arvosanoin. En ole koskaan tiennyt mikä musta voisi tulla isona,mitä lähtisin opiskelemaan. Ei vaan mikään kiinnosta yhtään.
Sama tämä välivuosi. olen matkustellut syksyllä aika paljon, yksikseni ja perheen kanssa. Nyt joulun jälkeen muutin isompaan kaupunkiin,en ikinä oikein viihtynyt kotikaupungissani. Kaikki kaverit on ollut töissä välivuotena tai päässyt opiskelemaan. Niitä on ahdistanut työttömyys ja on aktiivisesti etsitty töitä,mutta mua ei vaan kiinnostaisi yhtään mennä töihin. En kuitenkaan saa mitään tukia,en ole "sossupummi",mutta ei vaan kiinnosta. Ja tuntuu,että mun olemattomalla työkokemuksella olisi edes turha hakea mihinkään kun ei kumminkaan palkata. Joten miksi edes hakea. Harrastuksiakaan ei ole.
Mulla ei ole mitään tulevaisuudensuunnitelmia,ei mitään unelmia. En haluaisi tällä hetkellä seurustella,tykkään kuitenkin harrastaa seksiä eikä mua kaduta mitkään irtosuhteet mitä on ollut. Lapsia en luultavasti hanki,tällä hetkellä tuntuu että olen sen verran itsekäs etten muita kuin itseäni halua elättä,jos vaikka joskus töihinkin menisin.
Mun päivät kuluu vaan kotona;en oikeen tee mitään. Mulla on muutama kaveri joita silloin tällöin nään,yleensä mennään juhlimaan/baariin,mutta yleensä olen yksin kotona. Viihdyn kyllä yksin,ei siinä mitään.
Viime aikoina myös mun itsetunto on laskenut tosi paljon. Oon aina ollut ylipainoinen mutta kuitenkin mielestäni ihan nätti. Nyt kuitenkin on alkanut paino ahdistaa ihan helvetisti, sekä naama. Mulla on aija huono iho,joka jossain vaiheess oli parempi mutta nyt taas huonontunut. En oikeastaan keksi mitään positiivista itsestäni,vaikka ennen olin hyvinkin tyytyväinen itseeni. Kaikki vaan itsessäni ahdistaa. Nyt oon myös saanut itseni uskomaan että olen laiska ja typerä kun en hae töitä enkä lue pääsykokeisiin mutta kun ei vaan jaksa yhtään kiinnostaa enkä tiedä mihin hakisin. Tuntuu että haluan vaan syrjäytyä yksiööni kun olen niin huono.
En tiedä tän aloituksen pointtia,halusin vaan purkautua kun ei mulla ole oikein ketään kelle puhua. Musta tuntuu ettei mun elämällä ole mitään suuntaa eikä sisältöä kun en itsekään tiedä mitä haluaisin saavuttaa tai alkaa tavoitella. Ei mitään unelmien opiskelupaikkaa tai ammattia,ei perhehaaveita,ei mitään.
Jotenkin tyhjä olo mutta mitä tässä muka pitäisi tehdä kun ei mikään oikeen kiinnosta. .
Ja kännykällä kirjoitin niin en tiedä kappalejaoista,miten onnistui. Kirjoitusvirheitäkin saattaa olla.
Kommentit (10)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa ottaa yhteyttä paikalliseen etsivään nuorisotyöhön. He voivat auttaa ainakin työ-/opiskelupaikka pohdintojen kanssa ja pääsisit testailemaan eri aloja jotta löytyy se oikea. Tosin tämä vaatii sen että todellakin haluat tehdä JOTAIN elämässäsi. Löytyykö sinulta aiempaa masennustaustaa tai esim. puutostiloja jotka voisi selittää saamattomuutta? Yleensä kehossa tai mielessä on jotain vikaa jos noin lamaantuu, totta kai elämäntapalagittajiakin löytyy mutta olet todistetusti käynyt lukionkin loppuun niin siitä tuskin on kyse.
Ei ole ainakaan mitään diagnosoitu,mutta olen aika sulkeutunut ja en helposti kerro itsestäni mitään kellekään, jotenkin tuntuu vaikealta avautua. Kun olin ala-asteella mun isä sairastui vakavasti ja kuoli pari vuotta myöhemmin. Yhdellekään kaverille enkä muulle sairaudesta kertonut enkä puhunut kuolemankaan jälkeen. Koitin vaan vältellä kavereiden kotiin kutsumista ja yläasteella olinkin todella yksinäinen,en halunnut tutustua uusiin ihmisiin kun kumminkin kyselisivät jossain vaiheessa perheestä yms. Isän kuoleman jälkeen olin päivän pois koulusta ja sen jälkeen jatkoin elämää normaalisti.
muitakin lähisukulaisia on multa kuollut tässä viime vuosien aikana, viimeksi vuosi sitten mutta ei siitäkään kukaan mun kaveri tiedä,en vaan osaa kertoa,kaikki tunnejutut tuntuu vaan kamalan vaikealta ja mieluummin oon hiljaa ajatusteni kanssa.
Jotain masennusta oon itsekin epäillyt ja ehkä tää mun sulkeutuneisuuskin jotenkin vaikuttaa asiaan.
Sinänsä tiedän että haluaisin yliopistoon,mutta en vaan tiedä alaa, ei mikään kiinnosta yhtään.
Ehkä pitää sinne nuorisotyöhön ottaa yhteyttä,tai jonnekin ammatinvalintapsykologille. Kyllä jotain sisältöä haluaisin kuitenkin elämään.
ap
Eihän sulla ole mitään rakennetta elämässä, ei motivoivia asioita, eikä oikeastaan suhteita muihin. Ei edes lemmikkiä(?) Se ei ole ihmisen elämää.
Mieti jotain villieläintä häkissä. Ensin se kiertää aikansa maanisesti siellä kehää, mutta lopulta se jää kyhjöttämään, ja herää vain ruoka-aikana.
Jotkut ihmiset ovat niin itseohjautuvia, että selviävät täyspäisinä vaikka kaksikymmentä vuotta pimeässä kopissa, kun keksivät mietittävää. Useimmat meistä eivät ole sellaisia, vaan tarvitaan paljonkin vakautta ja mielekkyyttä olosuhteisiin, jotta aivo saa riittävästi ja oikeanlaisia ärsykkeitä. Älä jää häkkiisi. Ensin se voi tuntua rauhoittavalta, mutta kun elämänpiiri kaventuu, alat pelätä aina vain pienempiä muutoksia, ja lopulta olet hysteerinen, koska naapuri viheltelee siivotessaan, etkä edes älyä lähteä ulos pakoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuossahan on jo työmaata tarpeeksi kenelle tahansa, ei ihme ettei elämästä saa kunnon otetta. Keskusteluapua sinun kannattaa todellakin hakea! Oletko itkenyt asioiden vuoksi yksin ollessasi vai pitänyt silloinkin kuoren päällä ja tunteet etäällä?
5: Tiedän,ja yritän jatkuvasti etsiä tietoa ja lukea eri opiskelupaikoista mutta mikään ei tunnu omalta. Välivuoden tarkoitus oli miettiä, mihin tänä keväänä hakisin mutta en ole keksinyt vielä mitään vaihtoehtoa. En osaa ajatella enkä toivoa ,millaista elämäni on esim 5 tai edes yhden vuoden päästä. Väkisinkin siinä vaan jumittuu paikalleen kun ei oikeen mitään keksi.
7: Itken todella harvoin, en ikinä muiden edessä enkä usein yksinkään. Muutamia kertoja olen itkenyt omaa surkeuttani ja elämääni mutta toooodella harvoin, joskus vaan iskee sellainen kohtaus. Välillä jos joku vaikka halaa tai tosissaan ja vilpittömästi kysyy,mitä minulle kuuluu tai kuinka voin,alkaa itkettää mutta pidättelen itkua siihen asti kunnes olen yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moikka AP :) Itse olen kärsinyt vähän samanlaisesta ongelmasta kuin sinä. Minulla ei koskaan ole ollut oikeastaan mitään unelmia. Lukio meni jotenkin omalla painollaan muiden mukana, mutta sen jälkeen olin aika hukassa. Olin kateellinen ystävilleni, jotka tiesivät jo yläasteelta lähtien, mitä heistä tulee isona. Minulla ei koskaan ole ollut mitään haaveammattia, ei halua hankkia lapsia tms. Lukion jälkeen olinkin todella yksinäinen ja masennuin nopeasti, kun vietin kaikki päivät yksin. Sitä tuntee itsensä epäonnistuneeksi, kun viettää kaikki päivät pitkät yksikseen.
Lopulta kuitenkin täytin hakemuksen hampurilaisravintolaan heidän sivuillaan ja pääsin sinne töihin. Hakemuksen teko oli tietenkin tylsää ja olin niiden suhteen todella saamaton - mutta yksi päivä vain päätin, että prk nyt minä otan itseäni niskasta kiinni ja kirjoitan hakemuksia. Työn avulla sain taas kunnon vuorokausirytmin, kavereita, rahaa. Vaikka itse työ ei herkkua ollut, töissä käyminen ja työyhteisö toivat sitä kaivattua sisältöä elämään ja masennus helpotti nopeasti.
Päätin hakea yliopistoon lukemaan viestintää 5 kk töissäolon jälkeen. Pääsin kuin pääsinkin sisään ja nyt 25-vuotiaana olen jo valmistunut ja olen löytänyt miehenkin rinnalleni.
Pointtini taisi olla, että ymmärrän kuinka nopeasti sitä voikaan masentua jos on kaikki päivät yksin tekemättä mitään. Ja tuntea itsensä täysin mitättömäksi - vaikka sehän ei ole totta. Sinäkin olet kuitenkin pärjännyt lukiossa, ja varmasti on paljon asioita joissa olet hyvä, et vain ehkä ole vielä edes löytänyt kykyjäsi. Minä olen vasta parin viime vuoden aikana saanut kunnolla selville sen, minkälaisessa työssä haluaisin olla, ja onneksi alallani on paljon erilaisia työllistymisvaihtoehtoja. Oletko harkinnut esim. avoimen yliopiston kursseja? :)
Minä hankin myös pienen koiran 19-vuotiaana. Se on minulla vieläkin, ja on auttanut paljon - säännöllinen ulkoilutus ja muu koiran hoito tuovat sitä kaivattua rytmiä ja sisältöä arkeen myös, ja tietenkin sitä seuraa :) Voi höpötellä jollekin ja kotona odottaa aina joku. Koiran kanssa oli myös helppo tavata uusia ihmisiä kun menee koirapuistoon, ja lenkillä ihmiset tulivat aina rapsuttelemaan koiraani ja samalla oli mukava jutella niitä näitä.
Ps. Minä olen löytänyt uusia ystäviä Cosmpolitanin keskustelupalstan kautta: siellä on paljon ystävien etsijöitä eri kaupungeista, kannattaa käydä katsomassa jos kiinnostaa.
Ap, mitä teit tänään? Ei oo pakko kertoa, mut aattelin, että jos rapsaisit vähän meille, niin ois paineita lähteä ees lenkille :)
Alue: Aihe vapaa
Et tarvi mitään diagnoosia. Tarvitset otteen elämästä, kuten ystäväsi.
Ei se työnteko välttämättä oo kauheen kiinnostavaa, mutta saat rytmin elämään ja syyn lähteä ulos. Jollei kassatytön hommat kiinnosta, hae opiskelemaan. Kyllä sua joku kiinnostaa, et jaksa tuijottaa seinää seuraavia 70 vuotta.
Älä jää kotiin. Tee jotain, jotain mistä tykkäät ja jotain mitä on pakko tehdä (elämässä ihan kaikki ei oo kivaa jne). Ei kukaan psykologi voi sulle kertoa, mikä sua kiinnostaa :( Mutta kun saat jotain aikaiseksi, nousee itsetuntokin samalla. Ei ihme, ettet arvosta itseäsi, kun et edes yritä tehdä mitään, mitä voisi arvostaa. Tai onhan hengittäminen ja syöminen ihan ok, mutta ei mikään saavutus ;)
Tsemppiä!