Lue keskustelun säännöt.
Eroahdistushäiriö aikuisella
03.02.2015 |
Olen 20-vuotias tyttö ja minulla lukee papereissa tällainen diagnoosi. Alun perin hakeuduin 16-vuotiaana hoitoon pakkoajatusten ja masennuksen vuoksi ja sitten sain tuollaisenkin. Olen aina ollut siitä hieman ihmeissäni, koska tietääkseni eroahdistus on pienten lasten ongelma. Myös googlettaessa tulee juttuja vain lapsista ja koirista. Nyt kysyisinkin, että onko kellään muulla tällaista diagnoosia ja miten sairaus ilmenee? Onko yleisempi kuin luulenkaan?
Minulta kysytään aina että onko minulla jokin hylkäämiskokemus lapsuudessani. Mieleeni ei tule mitään sen vakavampaa kuin se, että olin pienenä todella ahdistunut kun piti jäädä aamuisin päiväkotiin ilman äitiä. Itkeskelin aina ensimmäisen tunnin ajan. Alakouluiässä minulle oli kova paikka, kun runsaasti vanhempi isosiskoni muutti pois kotoa opiskelemaan. Se tuntui jotenkin niin lopulliselta. Sisko kävi kotona, mutta hänen takaisin lähtönsä oli aina raskasta minulle. Kolmas lapsuusiän ahdistus jo lähempänä teini-ikää. Isoveljeni lähti Australiaan kolmeksi kuukaudeksi. Tuntui aivan kamalalta jättää se sinne lentokentälle. Lapsuuteni oli onnellinen, mutta tunnen olleeni myös ahdistunut ja hyvin herkkä lapsi.
16-vuotiaana alkoi sitten tulla "virallisia" ongelmia ja siitä lähtien olen saanut huomata, että olen tietyissä tilanteissa todellakin edelleen kuin pieni lapsi. Seurustelin ensimmäisen ja pitkäaikaisen poikaystäväni kanssa. Ensimmäinen vuosi oli ollut täyttä onnea, mutta sitten aloin yhtäkkiä pelätä hirveästi että suhde loppuu. Pelkäsin vuorotellen sitä että poikaystävä jättää, vuoroin sitä että en itse rakasta niin paljon toista kuin "kuuluisi" ja jätän, tai minun "pitää" jättää hänet. Aloin käyttäytyä poikaa kohtaan todella takertuvasti.
Ahdistus oli aivan kamalaa välillä. Saatoin täristä ja maata sängyssä koko päivän oloni kanssa. Sain apua. Lääkkeet ja vuosi harvakseltaan psykologikäyntejä. Sen jälkeen on ollut edelleen lääkkeet ja tiivis psykoterapia. Seurustelin poikaystäväni kanssa vielä vajaa kaksi vuotta sairastumiseni jälkeen. Vointini vaihteli sen aikana. Suhteemme loppui sovussa, mutta kumpikin oli kasvanut ja muuttunut liikaa. Valitettavasti tiedän kuitenkin, että osasyynä oli myös minun sairauteni ja siitä johtuva välillä aivan kamala käytökseni. Muun muassa varmistelin jatkuvasti, ettei hän ole lähdössä minnekään. Viimeisen puolen vuoden ajan hän oli jo todella väsynyt minuun. Olo on syyllinen.
Kun suhde loppui, kävi loogisesti ja vointi parani huomattavasti. Ei tarvinnut enää murehtia toisesta. Vuosi meni hyvin. Sitten ihastuin ja se alkoi taas. En edes seurustellut, mutta ihastusta kohtaan tuli hyvin samantapaisia pelkoja kuin aikanaan poikaystävän kanssa. Esimerkiksi tyyliin "elämälläni ei ole enää tarkoitusta, jos en saa tuota ihmistä." Jouduin viikoksi osastollekin. Siitä selvittiin, mutta tilanne on tällä hetkellä se, että olen taas ihastunut ja tilanne on hyvin samanlainen kuin vuosi sitten. Käsittämätöntä. Mitään kauheaa ei ole tapahtunut, mutta pääni sisällä saan kehitettyä maailmanlopun.
Ei varmaankaan tarvise olla asiantuntija arvatakseen, että tällä ongelmalla on yhteys lapsuuden kokemuksiin. Pistää vain miettimään, että kaikki lapsethan yhtälailla jätetään päiväkotiin, mutta miksi sitten minulle piti tulla siitä näin paha ongelma? Pelkään, että en kykene enää koskaan parisuhteeseen, niin paljon ylimääräistä murhetta sellainen tuntuu minulle aiheuttavan...
Toivottavasti joku jaksoi lukea tämän romaanin ja vastaa.
Kommentit (5)
Tekstin asettelu meni näköjään vähän oudosti puhelimella kirjoittaessa... Ei voi mitään.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa läheisriippuvaisuudelta. Musta se on vaan inhimmillistä.
Minulla on ihan sama tilanne. Tai siis mä en ole saanut mitään diagnoosia tai lääkkeitä, enkä ole käynyt vielä hoidoissa. Ensi viikolla on ensimmäinen aika psykologille.
Mä oon kans vasta nuori nainen, mutta mun elämä ei todellakaan oo sellaista, kuin tämän ikäisellä kuuluisi olla. En tiiä mistä ongelmasta kärsin, mutta tuntuu että en vaan jaksa enää. Meen suoraan asiaan...
Oon seurustellut erään ihanan itseäni hieman vanhemman miehen kanssa vähän yli vuoden. Alussa meilläkin meni niin ihanasti. Oli alkuhuuma, eikä mitään ongelmia. Tää mies on mun ensimmäinen kunnon, vakava kumppani. Nyt kuitenkin muutama kuukausi sitten alkoi mulle tulla kamala ahdistus. Ahdistus siitä, että mies jättää mut ja ahdistus siitä, että mies pettää mua. Aloin soitteleen miehelle tunnin välein, lähetin koko ajan viestejä. Jos hän ei vastannut niihin hetkessä, ajattelin heti, että nyt hän ei enää ikinä vastaa mulle. Mies kuitenkin aina vastasi. Kaikki oli siis hyvin. Mä vaan itse pääni sisällä aloin tekemään näitä ongelmia. En kertonut tai näyttänyt miehelle tätä. Leikin, että kaikki on hyvin. Hän alkoi kyllä ihmettelemään sitä mun takertuvuutta. Sanoin vain aina, että on vaan kova ikävä. Tämä selitys ei mennyt kauaa läpi, kun töihinkin laitoin koko ajan viestiä.Aloin stalkkaan koko ajanmilloin mies käy facebookissa tai WhatsApissa. Makoilin vaan kotona. Urheilu jäi, syöminen jäi, ystävät jäi. Minä vaan roikuin miehessä ja epäilin häntä vuoroin pettämisestä ja vuoroin siitä, että hän aikoo jättää mut.
Lopulta tämä tilanne meni noin kuukausi sitten siihen, että syytin miestä suoraa pettämisestä. Jätin hänet itse.Sitten tajusin mokanneeni. Kaikki oli mun mielikuvituksen tuotetta. Sain mieheltä anteeksi. Tunsin niin kovasti huonoa omatuntoa, että meinasin masentua. Mies silti tuki mua. Antoi anteeksi ja auttoi mua hakemaan apua.
En tiedä mikä tää mulla on. Aiemmin seurustelin nuorempana puolisen vuotta erään jätkän kanssa, jonka kanssa ei ollut mitään vastaavaa, ei mustasukkasuutta, ei eroahdistusta. Lapsuus mulla oli onnellinen; ei väkivaltaa, ei alkoholiongelmia perheessä, ei suurempia menetyksiä. Mutta muistan myös sen, että ihan pienestä lapsesta asti, mun suurin pelko on ollut se, että menetän jonkun läheiseni.
Tiedän, että mulla on myös itsetunto-ongelmia, tää älytön mustasukkaisuus pohjautuu varmasti siihen. Tiedän, että mun pitäis jättää tämä mies, ja opetella pärjäämään yksinäni. Mutta samalla mä oon ollu onnellisempi kuin ikinä. Nämä mun ongelmat ovat olleet periaatteessa silleen kausittain. Välillä menee hyvin ilman draamaa, välillä taas on sitä draamaa. Ja mä haluan silti tehä kaikkeni, että en pilaa tätä meidän ihanaa suhdetta tällä mun ongelmalla.. :( Rakastan tätä miestä enemmän kuin ketään olen ikinä rakastanut. Se, että hän on pysynyt mun vierellä nämä kaikki meidän vaikeudet huomioiden, niin en ymmärrä että miten hän jaksaa tälläistä. Koska mäkään en enää jaksa itseäni. Onneksi sain nyt keskusteluapua. :'(
Mulla on ihan samanlaista!! :(
Mies kohtelee mua ku rättiä ja en vaa pysty jättämään häntä koska olen jotenkin riippuvainen.
Itsekin aikoinaan noista 'häiriöistä' kärsineenä tuli mieleen yksi kappale, joka kuvastaa aika hyvin, mitä silloin kävi läpi. Hieman...väkivaltainen ote biisissä, kun nyt tarkemmin ajattelee:
Desire - Under your spell