Perheelliset - rehellinen vastaus...

En. 

Itse olen tätä aina halunnut, rakastan arkeani enkä vaihtaisi sitä mihinkään pois.

On! Muttei koskaan ihan tosissaan. Monesti on käynyt välähdyksenomaisena mielessä kun on huono päivä. Kuitenkin olen onnellinen ja nautin oikeasti perheestäni.

Juu, toisinaan aurinkoisina päivinä matkalla töihin "mitä jos ajella vaan"

On ja ihan tosissani. En sit kuitenkaan ole tehnyt niin ja siihen on syynä se, että tämä on kuitenkin paljon parempaa kuin ilman perhettä.

On silloin tällöin, mutta todella harvoin. Nyt kun isommat lapset ovat murrosikäisiä ja on riitoja pelaamisesta ja he temppuilevat muutenkin ja lisäksi elämässä on tapahtunut muitakin raskaita juttuja, tuntuu joskus siltä että tekisi mieli vain paeta jonnekin jotta saa vain olla rauhassa.

On tullut.

On käynyt mielessä aina välillä. Minulla on murrosikäinen erityislapsi, jonka kiukuttelua ja ongelmia olen kyllästynyt selvittelemään. Olen kyllästynyt lääkärissä ravaamiseen, flunssakierteisiin, kodin sotkuisuuteen, tavaramäärään, remppaa vaativaan omakotitaloon, hoitamattomaan pihaan, milloin mihinkin asiaan puuttuviin naapureihin, oman mieheni äksyilyihin, siihen että vastuu kaikkien mahdollisten asioiden hoitamisesta lankeaa aina minulle ja työlista on loputon. Kiitosta ei kuitenkaan tule, tyytymättömyyttä ja kiukuttelua sitäkin enemmän. Jos vain lähtisin ja antaisin miehen setviä asiat.

On käynyt mielessä ja samalla heti vastaus - en ikinä voisi jättää lastani. Miehen kanssa on eri, jos hän jotenkin ylitsepääsemättömästi loukkaisi tms, niin ehkä hänet, mutta lasta - en ikinä. En voisi elää itseni kanssa enää.

Joskus olen ajatellut miltä tuntuisi elää yksin, ilman ketään perheestäni. Pelkkä ajatus siitä tuntuu vieläkin ahdistavammalta kuin kaikki muu yhteensä.

Perheen jättämistä en ole ikinä, missään tilanteessa harkinnut

Up

Mietin tuota joskus ENNEN perheen perustamista. Että pakkaisi rinkkaan tärkeimmät, nostaisi säästöt ja häipyisi. Mutta en kertaakaan sen jälkeen, kun sain esikoisen.

Kyllä. Silloin kun elin pikkulapsiaikaa ja tuntui ettei pääse edes pissalle ilman että joku vaatii jotain oven takana.

Heh! En todellakaan!

Ja minä siis olen nyt ajatellut asiaa viikon päivät. Aina kun on lapsen kanssa huono hetki niin se tulee mieleen. Sitten soimaan heti itseäni.... Millainen äiti ajattelee näin. No nyt olen saanut järkättyä itselleni omaa aikaa pitkin viikkoa niin että mies ottaa töiden jälkeen veto vastuuta. Ehkä tämä helpottaa. -ap

Ei ole tullut mieleen.Olen onnellinen siihen, miten asiat ovat (täydellistä ja ikuista auvoa ja onnea se ei aina ole, mutta sehän kuuluu elämään!).

Olen kyllä joskus miettinyt, millaista elämä olisi, jos en olisi tavannut miestäni ja perustanut perhettä. Olisin ehkä huomattavasti enemmän urasuuntautunut.

[quote author="Vierailija" time="03.02.2015 klo 19:44"]

Ja minä siis olen nyt ajatellut asiaa viikon päivät. Aina kun on lapsen kanssa huono hetki niin se tulee mieleen. Sitten soimaan heti itseäni.... Millainen äiti ajattelee näin. No nyt olen saanut järkättyä itselleni omaa aikaa pitkin viikkoa niin että mies ottaa töiden jälkeen veto vastuuta. Ehkä tämä helpottaa. -ap

[/quote]

Ihan normaali ihminen niin ajattelee. Ei sitä ajatusta tarvitse hävetä, mutta kannattaa miettiä mistä se tulee ja miksi. Ja juurikin tuo että mies hoitaa oman osansa lasten kanssa olemalla auttaa paljon. 

En varsinaisesti koskaan ole halunnut lähteä, mutta olen kuitenkin haaveillut siitä fiiliksestä, kun ei ollut viellä sitoutunut mihinkään. Joskus olen haaveillut siitä millaista nyt olisi kun vain lähtisi ja unohtaisi kaiken.

Kyllä. Meinasin kiivetä Turun junaan, kun aseman ohi kävelin ja samalla hetkellä kuulutettiin junan lähtevän. Alkoi vaan siinä väsymyksessä ja vitutuksessa naurattaa, et mitäs mää ny Turuus... Kippurassa nauroin, että onneksi "se juna meni jo".
Tämän tapahtumasarjan jälkeen enää harvemmin olen moista miettinyt...

Rehellinen vastaus; en ole.

Alapeukku Turun junalle? Nyt ei ymmärrä...