Lue keskustelun säännöt.
Veljeni sairastui vakavasti ja mieheni on ihan välinpitämätön
15.11.2021 |
Olen kauhuissani veljeni tilanteesta. Olen kertonut miehelleni miltä tuntuu ja miten musertunut olen. Hän kuuntelee ja palaa sitten omaan arkeensa. Hänestä ei tule mitään resonanssia tilanteeseeni. Elämä jatkuu, arki jatkuu niinkuin ennenkin. Minuun ei kiinnitetä mitään erityistä huomiota, ei kysytä eikä kommentoida tilannettani mitenkään. Pitäs vaan olla ja elää miinkuin ei tässä mitään. Hirvee musertava suru ja toinen ei näe sitä yhtään.
Kommentit (46)
Mieheltä puuttuu empatiakyky. Vaikka hän ei itse veljesi sairautta surisi, voisi hän osoittaa sinulle myötatuntoa ja lohdutusta. Eräs tuttava suri oman koiransa kuolemaa enemmän ja kauemmin kuin kenenkään läheisensä kuolemaa millonkaan. Silloin minäkään en oikein tiennyt miten pitäisi suhtauta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samoin käy jos itse sairastut vakavasti.
Viihdytkö tuollaisessa suhteessa?
Miten niin käy samoin? Onhan se nyt eri asia oman puolison sairastuminen kuin puolison veljen sairastuminen. En laittaisi samalle viivalle, jos ei erityisemmin ole edes sen veljen kanssa ollut tekemisissä. Ja mieshän kuuntelee ap:tä, mutta onko ap konkreettisesti sanonut millaista muuta tukea tarvitsee. Itselle on jo paljon, että toinen kuuntelee enkä oikeastaan halua mitään turhia lässytyksiä siihen päälle.
Olitko itse läheinen veljesi kanssa ennen hänen sairastumistaan? Jos et, miestäsi saattaa hämmentää suhtautumisesi nykyiseen tilanteeseen.
Tiedätkö että miten miehesi lapsuudessa, tai heidän perheessään ylipäänsä on suhtauduttu tunteiden (niin negatiivisten kuin positiivisten) näyttämiseen ja käsittelyyn? Tuollainen käytös voi hyvinkin juontaa juurensa lapsuuteen.
Esim. omassa perheessäni en saanut ikinä tukea ongelmiin tai murheisiin. Mikä ikinä tapahtuikin, vastaus oli aina ”no ei ne asiat itkemällä mihinkään muutu”. Perheessämme ei siis tunnettu empatiaa, enkä oppinut sitä itsekään osoittamaan. Lopulta vain kovetin itseni tunnekylmäksi jääkalikaksi. Jos joku ystävä tai seurustelukumppani kaipasi tukea, en oikeasti tiennyt että miten toimia. Olin joko täysin hiljaa, tai sitten möläytin jotain tyhmää ja vähättelevää. Vasta nyt aikuisiällä olen alkanut tietoisesti opettelemaan empaattista suhtautumista, mutta helppoa se ei ole. Miehesi kuulostaa siltä, että hänellä voisi olla samanlaisia kokemuksia.
Vaikka miehesi tai sinä olisitte kuinka murheen murtamia, se ei veljeäsi auttaisi. Nythän teidän kuuluu elää toivossa, eikä murhe kuulu siihen. Ehkä miehesi ei halua kannustaa sinua masentumaan. Sitten vasta itketään ikävää, kun joku kuolee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos veljeni sairastuisi vakavasti, niin olisin tosi pahoillani hänen puolestaan, mutta ei se omaan elämääni sen kummemmin vaikuttaisi vaan arki jatkuisi kuten ennenkin.
Miten veli itse on suhtautunut sairauteensa? Ehkä mies on hämmentynyt, jos sinä reagoit veljeäsi enemmän siihen sairauteen. Eikä myöskään kannata haudata ketään etukäteen vaan yritä ajatella asioita posiitivisesti ja toivoa veljen paranemista.
Riippuu paljon tilanteestakin. Jos vaimon veli on etäinen jonka olemme nähneet kerran tai kaksi vuosikymmenessä/ikinä tai jo pahasti alkoholisoitunut taikka muuten päihdekierteessä ja kuoleman on jo nähty olevan vain ajan kysymys, niin en minäkään sen vuoksi heittelisi tuhkaa päälleni. Terveen ja hyväkuntoisen ihmisen yllättävä sairastuminen, siis vakava kuolemaanjohtava sairastuminen, on toki aina järkyttävää. Vaikka hän ei olisi läheineenkään.
Veljeni exän veli kuoli yllättäen viisikymppisenä ja tuo oli minusta järkyttävä uutinen, vaikka emme olleet tavanneet hirveän usein ja ymmärrän että tuo exä oli erittäin järkyttynyt tapauksesta.
Vaimoni alkoholisoitunut sisar kuoli ulkomailla oman käden kautta ja kuulimme asiasta vasta jälkikäteen. Emme olleet kumpikaan kovin yllättyneitä saati järkyttyneitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä mulla ainakin elämä jatkuisi normaalisti, vaikka joku läheinen sairastuisi vakavasti. Olisin tottakai huolissani ja surullinen, mutta eihän sitä voi elämäänsä keskeyttää sen takia että joku on sairas. Puolison sairastuminen olisi tietysti eri asia, koska se oikeasti vaikuttaisi siihen omaan arkeen ja varmasti olisi vielä paljon enemmän huolissaan asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Mieheltä puuttuu empatiakyky. Vaikka hän ei itse veljesi sairautta surisi, voisi hän osoittaa sinulle myötatuntoa ja lohdutusta. Eräs tuttava suri oman koiransa kuolemaa enemmän ja kauemmin kuin kenenkään läheisensä kuolemaa millonkaan. Silloin minäkään en oikein tiennyt miten pitäisi suhtauta.
Se, että sinä et pidä koiran kuolemaa merkittävänä asiana, kertoo kyllä enemmän sinun olemattomasta empatiakyvystä. Monelle ihmiselle lemmikki on perheenjäsen siinä missä ihmisetkin, eikä mikään ”pelkkä eläin”. Sen lemmikin kanssa eletään jopa 20 vuotta jokapäiväistä elämää, joten tottakai siitä tulee tärkeä ihmiselle. Muita perheenjäseniä tai sukulaisia nähdään paljon harvemmin. Minultakin on kuollut veli ja muita sukulaisia, mutta olen silti surrut kissani kuolemaa enemmän kuin yhdenkään ihmisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika yllättävää miten harva kokee läheisen sairastumisen vaikuttavan omaan elämäänsä.. kuulostaa kyllä aika kyyniseltä ja itsekkäältä. Ap on vaikea löytää empaattista naistakaan nähtävästi, ettei ne putkiaivot kaikkea selitä. Minä ymmärrän, että kyse on isosta stressistä ja huolesta. Miksihän ihmeessä on erilaisia vertaisryhmiä jos ketään ei kosketa mikään… just saying…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheltä puuttuu empatiakyky. Vaikka hän ei itse veljesi sairautta surisi, voisi hän osoittaa sinulle myötatuntoa ja lohdutusta. Eräs tuttava suri oman koiransa kuolemaa enemmän ja kauemmin kuin kenenkään läheisensä kuolemaa millonkaan. Silloin minäkään en oikein tiennyt miten pitäisi suhtauta.
Se, että sinä et pidä koiran kuolemaa merkittävänä asiana, kertoo kyllä enemmän sinun olemattomasta empatiakyvystä. Monelle ihmiselle lemmikki on perheenjäsen siinä missä ihmisetkin, eikä mikään ”pelkkä eläin”. Sen lemmikin kanssa eletään jopa 20 vuotta jokapäiväistä elämää, joten tottakai siitä tulee tärkeä ihmiselle. Muita perheenjäseniä tai sukulaisia nähdään paljon harvemmin. Minultakin on kuollut veli ja muita sukulaisia, mutta olen silti surrut kissani kuolemaa enemmän kuin yhdenkään ihmisen.
Sinuna en alkais syyttelee muita empatiakyvyttömyydestä...
Ohis
Jos ei tunne veljeäsi, niin aika vaikea hänen puolestaan on surra. Aikanaan mun exä otti hirveät kilarit kun en surrut prinsessa Dianan kuolemaa, vaikka hän oli siitä ihan rikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä tässä voi ottaa taas mihinkään kantaa kun en tiedä mistä on kyse. Voi olla, että miehen toiminta on terveempää kuin sinun, tai sitten ei.
Ehkä miehelläsi on jo muitakin huolenaiheita ennestään, eikä veljesi tilanne ole yhtenä lisätaakkana niin helppo kantaa.
Minusta tuntuu että me empaattiset naiset helposti kuvittelemme, että kaikki muutkin ovat vastaavalla tavalla empaattisia. Asia ei kuitenkaan ole niin, vaan suhtautumistapoja on monia. Oma mieheni on enemmän käytännön toimija kuin tunteista puhuja. Oma perheenjäseneni oli juuri sairaalassa. Mieheni huolehti onko hänellä siellä viihdykettä (luettavaa). Mieheni ei käynyt sairaalassa katsomassa koska ei kestä sairaaloita, minä kävin. Kun potilas pääsi sairaalasta, toimme hänet ensin meille ja hain hänelle lääkkeet apteekista. Kuljetimme hänet kotiin ja ostimme jääkaapin täyteen ruokatarvikkeita. Toki juttelimme sairastumisesta sairaalassaolon ajan, mutta mieheni ei todellakaan ole sellainen, että hän kyselisi miten jaksan tms, vaan hän odottaa että kerron jos olen ahdistunut tai surullinen, ja näin teinkin. Olen todella tyytyväinen siihen, miten hän auttoi tässä asiassa.
Nuo on elämän luonnollisia tapahtumia eikä niiden takia pidä hyppiä seinille.
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuntuu että me empaattiset naiset helposti kuvittelemme, että kaikki muutkin ovat vastaavalla tavalla empaattisia. Asia ei kuitenkaan ole niin, vaan suhtautumistapoja on monia. Oma mieheni on enemmän käytännön toimija kuin tunteista puhuja. Oma perheenjäseneni oli juuri sairaalassa. Mieheni huolehti onko hänellä siellä viihdykettä (luettavaa). Mieheni ei käynyt sairaalassa katsomassa koska ei kestä sairaaloita, minä kävin. Kun potilas pääsi sairaalasta, toimme hänet ensin meille ja hain hänelle lääkkeet apteekista. Kuljetimme hänet kotiin ja ostimme jääkaapin täyteen ruokatarvikkeita. Toki juttelimme sairastumisesta sairaalassaolon ajan, mutta mieheni ei todellakaan ole sellainen, että hän kyselisi miten jaksan tms, vaan hän odottaa että kerron jos olen ahdistunut tai surullinen, ja näin teinkin. Olen todella tyytyväinen siihen, miten hän auttoi tässä asiassa.
Hyvin sanottu.
Itse olen huomannut, että sellaiset todella empaattiset ovat monesti aika itsekeskeisiä sillä tavalla, että pidetään sitä omaa herkkyyttä ja "myötätuntoa" jotenkin parempana ja tavoiteltavampana ominaisuutena. Kuka sen päättää ja millä oikeudella?
Esim jos otetaan tuo prinsessa Diana esimerkki...
"Jos sinä et itke yhtä paljon kuin minä, et sure yhtä paljon, olet kylmempi, tunteettomampi.. jne."
Ei kenelläkään ole oikeutta määritellä miten kenenkin pitäisi tuntea ja asioihin reagoida. Toki tässä tulee peruskäytöstavat jo sitten vastaan. Välittäminen ja läsnäoleminen, lohduttaminen tiettyyn pisteeseen.
Mutta se käytännön toimiminen voi olla ihan yhtälaista välittämistä kuin vieressä itkeminenkin.
Eli mammojen mielestä pitäisi lopettaa normaali elämä, varmaan jättää menemättä töihin ja lapset hoitamatta, ja keskittyä 24/7 vain julistamaan niitä tunteitaan vaimonsa VELJEN sairaudesta. :D