Muita, jotka eivät usko menevänsä koskaan naimisiin vaikka haluaisivatkin?

Mietin onko täällä muita naisia (tai miehiä) jotka haluaisivat mennä naimisiin, mutta eivät usko sen koskaan toteutuvan omalla kohdallaan? 

En sano tarkoituksella päästä naimisiin, vaikka itse koenkin sen niin, etten myöskään pääse naimisiin, vaikka haluaisinkin. Jotkut aina tarttuvat tuohon päästä- sanaan ihmetellen, että mitäs pääsemistä siinä nyt on. Mutta on siinä minusta siinä mielessä, että itse ainakin haluaisin (ennen kuin menisin naimisiin siis) olla rakastunut mieheen, uskoa että hän on hyvä mies ja olla todennut, että hän kohtelee minua hyvin JA että mies tuntee samoin minua kohtaan. 

Olen 42v. enkä ole ollut koskaan lähelläkään tuota tilannetta. Nuoruudessani olin ihan erilainen: en edes halunnut naimisiiin! Ajattelin, että yhdessä voi olla ihan yhtä hyvin ilmankin papin aamenta. Kunnes rakastuin, isosti ja kunnolla. Mies on ensimmäinen, joka on tällaisessa tilanteessa edes jollain tasolla vastannut mun tunteisiin, eli ei ole jäänyt puhtaaksi kaukoihastukseksi: vuoden aikana olemme tavanneet 3(!) kertaa ja olen saanut mieheltä muutaman tekstiviestin. Siis tämä kaikki parhaiten edenneessä keississäni, JOSSA olen rakastunut.

Pidemmälle olen edennyt kyllä miesten kanssa, joita en niinkään rakasta, yhden kanssa perustin jopa perheen. Mutta en halunnut naimisiin, enkä koe edelleenkään, että haluaisin naimisiin hänen kanssaan, koska alussa esittelemäni "rakastan häntä" -ehto ei toteudu. Pidän vain, hän on kaveri.

Nyt kun tajusin, mitä naimisiin meneminen saattaakaan ihmiselle merkitä ja tarkoittaa ja mikä juju siinä on (rakkaus) niin paras saavutukseni on kolme tapaamista vuodessa rakastamani miehen kanssa! Onko kellään muulla rakkauselämä edes näin säälittävää? Miten jaksatte elää?