Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mistä olette katkeria vanhemmillenne?
12.11.2021 |
Itse olen todella katkera siitä, että vanhempani eivät hakeneet minulle aktiivisesti apua jo nuorena alkaneisiin psyykkisiin oireisiin joista kuitenkin olivat tietoisia koko ajan.
Koulusta ja kavereiden vanhempien ym. toimesta oltiin vanhempiini kouluaikoina toistuvasti huolestuneina yhteydessä, koska olin niin masentunut, ahdistunut, väsynyt ja vetäytyvä. Vanhempani eivät vieneet lääkäriin saati että olisivat vaatineet kunnon tutkimuksia, hoitoa ja terapiaa.
Mietin aina olisinko nyt paremmassa kuosissa, jos hoito olisi alkanut ajoissa eikä vasta aikuisena.
Kommentit (8)
Se oli eri maailma silloin kuin nyt.
Mäkin olen mustissa kausissa katkera.
Hyvinä olen kiitollinen ainakin jostain.
Onneksi itse ymmärsin hakea vihdoin apua.
Parempi se olisi ollut aiemmin.
Toisaalta silloin avut ei olleet näin tasokkaita kuin nyt.
Olisin enkä säästynyt pahimmilta itsetuhoisilta kausilta kanttuvei känneiltä ja yhden yön sekoiluilta. Ehkä.
Ehkä olisivat voineet opettaa mulle omien rajojen pitämistä ja hyvällä mielin puolustautumista.
Alkoholistiperheessä lapsi jää jalkoihin. Sitä on sit myöhemmin aikuisena ja nuorena aika sekasin omien tunteitten ristiriitojen kanssa.
Mutta nyt on nyt.
Nyt on mun aikuisuus ja mä voin vaikuttaa.
Mulla on tällä hetkellä kyllä tällainen hämäränhyssyviitta päällä, tumma mieliala, vaikka aurinko välillä valostaa mielen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En mistään. Olin 11vuotias kuin ainut huoltajan isä kuoli 69v. Äidin tunsin 2 viikkoa.Olin silloin 20 vuotias. Tuli hoitaa pientä alle 2 vuotiasta poikaani. Kun töihin oli mentävä,vaikka lapsi vesirokossa .Päiväkotiin ei voinut viedä. Äitini oli itse jänetupintulehdus sairaana ja mahdoisti tulonsa kotini ,ojentaa käden.Joku siskoistani toi hänet apuun. Meillä oli mahtavat 2 viikkoa. Minulla oli ÄITI ! Hän lähti sununtai ilta kotinsa 2 viikon jälkeen. Maanantai hän töihin,kuten minä poikani päiväkotiin. Äidin piti se ilta työn jälkeen tulla luoksemme.Sanoi käy stokman ostaa langat työn jälkeen ,kutoo pojalleni talveen villa puvun ymm. Haluu näytää värit. Oli tervetuloa. Hän ei koskaan tullut. Kuoli siihen Helsinki vanhan ylioppilastalon etten sydänkohtaus 57 vuotiaana.Miljoona syytä olisi olla katkera. Miksi isä kuolit? miksi äiti jätit minut? Miksi pilaa elämä katkerudella ymm.Elämä ei niin yksinkertaista.Syyllistämällä ei rakeneta mitään.Jokainen äiti isä yritää parhaansa.Usein syy on kuitenkin vanhempien ja aikuisten lasten välillä kaunat riidat: Ei kyetä puhumaan suoraan.Vetää rajoja.ps.sille jota ärsytää txt virheet kansakoulu en saanut tukiopetusta luki häiröni ANTEEKSI ne)
En kyllä tiedä halutaanko tähän tällaisia vastauksia. Mutta näin 79 syntyneenä 52-vuoden äidin ja 56 vuoden isän lapsena en kyllä yhtään mistään. Päinvastoin. Olen varsinkin isäni järkevää ja aikaansa edellä olevaa suhtaumista lapsiperheeseen ihmetellyt aina. Isäni sanoi, että mietti vain asioita maalaisjärjellä. Kun vaikka mietin, että he ostivat meille autoja, nukkeja laivoja legoja, pukivat siniseen ja punaiseen, mekkoihin , housuihin jne ( eivät mitään sensitiivistä kasvatusta ymmärtäneet tekevänsä) No itse rakastan yhä vain hameita ja mekkoja .
Minua ei kuljetettu harrastuksiin, mutta sain kyllä mennä jos kuljin itse.
Me myös pääsimme jo kasarilla tutustumaan hyvin ravintoloihin. Ja isovanhemien luona vierailu oli tärkeää. Sieltä opimme lähiruokailun merkityksen ja perhesuhteiden tärkeyden. Myös tätien, setien ja serkkujen luona käytiin usein.
Näillä eväin on syntynyt hyvä suhteet perheeseen, sukuun, elämään.
Siitä etteivät ohjanneet etsimään hyvin koulutettua ja/tai tienaavaa miestä.
Vierailija kirjoitti:
Oletko pystynyt puhumaan tästä asiasta vanhempiesi kanssa jälkikäteen? Eivät ennen vanhemmat niin tajunneet psyykkisiä asioita niin paljon kuin nykyään. Nykyään mielenterveydestä puhutaan paljon avoimemmin. Ennen ehkä hävettiin ja annettiin olla, vaikka olisi tarvittu apua.
Ei juurikaan olla puhuttu. Uskon että taustalla on ollut juurikin häpeä ja ymmärtämättömyys, ehkä myös pelko lastensuojelutoimenpiteistä tai vastaavasta. Oltiin sellainen "hyvä" perhe ja kaikki puitteet oli kunnossa. Vanhemmat tienasivat hyvin, ja olisi ollut varaa hakea tarvittaessa apua myös yksityiseltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyään puhutaan paljon siitä miten mielenterveysongelmat on räjähtävässä kasvussa, mutta itse uskon että suuri syy tähän kasvuun on yksinkertaisesti se että nykyään kehdataan hakea apua ihan eri tavalla kuin ennen.
Joskus 90-luvulla hoitoon hakeuduttiin vasta siinä vaiheessa kun tilanne oli aivan kriisiytynyt, jos silloinkaan. Moni myös joi ja käytti päihteitä mieluummin kuin hakeutui hoitoon.
Olen katkera lapsuusajan fyysisestä repimisestä ja riepottelusta äidin raivokohtausten yhteydessä. En tajua miten tuolloin on lapsiin oikeasti käyty käsiksi noin. Sairasta.
Alue: Aihe vapaa
Oletko pystynyt puhumaan tästä asiasta vanhempiesi kanssa jälkikäteen? Eivät ennen vanhemmat niin tajunneet psyykkisiä asioita niin paljon kuin nykyään. Nykyään mielenterveydestä puhutaan paljon avoimemmin. Ennen ehkä hävettiin ja annettiin olla, vaikka olisi tarvittu apua.