Lue keskustelun säännöt.
Onko tästä tilanteesta mitään ulospääsyä?
28.01.2015 |
Ongelma: en saa koulutustani vastaavaa työtä, en millään. En ole nirso, todellakaan, mutta töitä vaan ei ole.
Olen valmistumiseni jälkeen ollut töissä, mutta ns. McJob-töissä, eli töissä, joihin ei vaadita minkäänlaista koulutusta. Näistä töistä ei ole mitään hyötyä työnhaussa, koska ne eivät ole alan työkokemusta millään tavalla. En jaksa enää tällaista. Käytän kaiken vapaa-aikani työnhakuun, lottoamiseen, halvempien asuntojen katselemiseen, työn ohessa tapahtuvan opiskelun suunnittelemiseen. Meillä on kolme lasta, enkä nykyään tee niiden kanssa oikein mitään. Olen burnoutin partaalla. Itsetunto on nollissa, kun en kelpaa mihinkään muuhun kuin paskan lapioimiseen.
Tarvitsemme ne McJob-tuloni asuntolainan lyhentämiseen. Emme pärjäisi vain mieheni tuloilla, jos menisinkin opiskelemaan. Opintotuki ja satunnaiset työt eivät riitä elämiseen.
Voisin itse muuttaa vaikka hornantuuttiin ja asua sillan alla, mutta lapset ovat kotiutuneet tälle alueelle, täällä on kaverit, harrastukset, koko niiden elämä. Alueella ei ole halvempia asuntoja, niitäkin on jo vuosi kytätty.
Mitä teen? Kuolen tähän työhön, josta en saa mitään muuta kuin stressiä, itseinhoa ja rahaa? Lapsilla on masentunut äiti, joka ei elä, vaan suorittaa. Jos olisi rahaa, menisin opiskelemaan jotain, jolla työllistyisin. Kun sitä ei ole, olen jumissa, enkä pääse tästä mihinkään.
Kommentit (26)
[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 10:35"]
[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 10:25"]
lakkaa suunnittelemasta, tee jotain. Ts. opiskelet sen sun mcJob duunin ohella. Iltaisin, viikonloppuisin, monimuoto-opiskeluna, etänä. Joo se on raskasta ja oot väsynyt, mutta sitä kautta sulla on mahdollisuus tilanteen paranemiseen tulevaisuudessa ja jo tietoisuus siitä voi auttaa.
[/quote]
Monimuoto-opiskelukaan ei ole onnistunut, koska lähipäiviä opinnoissa olisi parhaassakin tapauksessa vähintään kaksi kuukaudessa. Työnantaja ei suostu siihen, että olisin säännöllisesti pari päivää kuukaudessa koko päivän poissa. Olen kysynyt jo. Jos voisin opiskella verkko-opintoina koko tutkinnon, olisin tehnyt sen jo. En pääse pakollisille luennoille ajoissa, vaikka pystyisin suorittamaan kirjatentteinä satoja opintopisteitä.
Niin ja tiedän varsin hyvin, että olen onnekas, että ylipäätään on töitä. Elän länsimaisessa hyvinvointivaltiossa, eikä minulla ole oikeasti mitään hätää eikä oikeutta valittaa mistään. Silti, tämä vaikuttaa koko perheen elämään. Äiti on väsynyt, itkee, itsetunto on nollissa, en halua nähdä ketään, en tulla juhliin, en osallistua mihinkään. Eilen meinasin romahtaa keskellä katua, kun tapasin puolisoni kollegan. Kollega kysyi, mitä teen työkseni ja vastauksen kuultuaan alkoi nauraa, eikä uskonut minua. Kun sanoin, että teen sitä oikeasti, se meni hiljaiseksi, katsoi miestäni ja oli tosi vaikeana. Olisin halunnut vajota maan alle. En halua, että mieskin joutuu häpeämään minua (jota ei tee, mutta vaikea olla ajattelematta tällaista).
ap
[/quote]
AP,
mun sydäntä käänsi, kun mä luin sun jutun. Pari tärkeää asiaa, toivottavasti näet ja luet tämän:
Sulla on oikeus opintovapaaseen, jolloin työnantaja ei voi olla hyväksymättä monimuoto-opetuksen lähipäiviä. Luepa täältä: http://opintovapaa.fi/ Selvitä asia, älä usko, että ei ole mahdollista vain siksi että pomo sanoo ei.
Ja jos olet opintovapaalla voit olla oikeutettu aikuiskoulutustukeen: http://www.koulutusrahasto.fi/fi/aikuiskoulutustuki/
Lisäksi kehottaisin miettimään tärkeysjärjestystä ja priorisoimaan ihan raa'asti: Onko sun hyvinvointisi ja epätoivosi vähemmän tärkeää kuin se, että lapset joutuisivat vaihtamaan koulua ja hankkimaan uusia kavereita? Mun mielestäni se ei ole itsestäänselvyys, että näin on. Ehkä asuinaluetta voi vaihtaa. Tuo ainakin on tosi kova hinta maksaa siitä, että lapset eivät joudu sopeutumaan. Se voisi tehdä niille ihan hyvääkin tulevaisuutta ajatellen.
Hengähdä ja mieti asiaa uudelleen. Mä toivoisin kuulevani vielä susta.
-RK-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 11:13"]
Älä rakas ap muserru, samassa lamassa ollaan. Minäkin olen hakenut koulutustani vastaavaa työtä jo 10 vuotta sitä saamatta. Valmistumiseni jälkeen sain peräti 4 kk:n määräaikaisen paikan. Olen hoitanut lapset ja kodin ja kyllä, tunnistan sinun jutuissasi itseni. En halua tavata tuttuja, opiskelukavereista nyt puhumattakaan. Ei kiinnosta lähteä juhliin, koska aina joku kyselee siitä duunista.
Kotona olen äreä, väsynyt ja kannan jatkuvasti häpeän ja syyllisyyden taakkaa, koska olenhan yhteiskunnalle hyödytön surkimus. Elän mieheni ja eläkeläisvanhempieni siivellä. Työttömyystukea en saa, koska minulta puuttuu tarvittavat työkuukaudet. Joo, voisin mennä McJobeihin, mutta tunnen turhautumisesi: tein itsekin salaa 3 kk puhelinmyyntiä (arvaa, oliko turhauttavaa kaupitella väkisin kamaa, jota ihmiset eivät innostuneet ostamaan... tosin monen kanssa tuli keskusteltua lamasta.). Sekin aika taas oli pois työnhausta, joka kyllä käy työstä.
Opiskeluun ei riitä motivaatiota, koska koen opiskelleeni ihan tarpeeksi, vain alan työpaikka puuttuu. Olen laillasi myöskin tehnyt avoimessa opintoja mutta turhauttaa tämäkin. Yrittäjyyttä olen miettinyt, mutta tarvitsisin pääomaa, varman yritysidean ja pelkään konkurssin vievän loputkin tuhkat pesästä.
Joo ja ne tutut, jotka onnistuivat saamaan työtä painavat uraa ja elävät ilman huolia. He eivät edes ymmärrä, miten voin olla tässä tilanteessa. (Enkä uskonut itsekään opiskeluaikana.) Siksi ei kiinnosta edes tavata. Nappi otsaan olisi ratkaisu, mutta kun on ne lapset.
[/quote]
Juuri näin, sanasta sanaan. En voinut opiskeluaikana käsittää, etten pääsisi töihin. Luulin jopa, että voisin hakea sellaista paikkaa, johon haluaisin ja joka kiinnostaisi. Nyt olen hakenut lähinnä sellaisia töitä, joita voisin sietää, koska kivoihin ja mielenkiintoisiin töihin hakee minun lisäkseni kolmesataa muuta.
Ne kaverit ja tutut, joille olen työnhausta kertonut, ehdottelevat ihan järjettömyyksiä. Ei heillä ole mitään käsitystä työllisyystilanteesta tällä hetkellä. Eivät he hae töitä. Minua on kannustettu hakemaan töitä, joihin voisin hakea noin 10 vuoden työkokemuksen jälkeen. Päälliköksi, johtajaksi, tiiminvetäjäksi, koordinaattoriksi. Sellaisiksi, jotka ovat kavereiden nykyisiä töitä alempana, mutta aivan täysin minun ulottumattomissa vielä pitkään. Haen sitä ensimmäistä kahvinkeittäjän työtä, josta pääsisi eteenpäin. Sitä juoksupojan, assistentin, oppaan, palvelijan töitä omalta alaltani.
ap
[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 11:52"]
[quote author="Vierailija" time="28.01.2015 klo 11:13"]
Älä rakas ap muserru, samassa lamassa ollaan. Minäkin olen hakenut koulutustani vastaavaa työtä jo 10 vuotta sitä saamatta. Valmistumiseni jälkeen sain peräti 4 kk:n määräaikaisen paikan. Olen hoitanut lapset ja kodin ja kyllä, tunnistan sinun jutuissasi itseni. En halua tavata tuttuja, opiskelukavereista nyt puhumattakaan. Ei kiinnosta lähteä juhliin, koska aina joku kyselee siitä duunista.
[/quote]
Juuri näin, sanasta sanaan. En voinut opiskeluaikana käsittää, etten pääsisi töihin. Luulin jopa, että voisin hakea sellaista paikkaa, johon haluaisin ja joka kiinnostaisi. Nyt olen hakenut lähinnä sellaisia töitä, joita voisin sietää, koska kivoihin ja mielenkiintoisiin töihin hakee minun lisäkseni kolmesataa muuta.
Ne kaverit ja tutut, joille olen työnhausta kertonut, ehdottelevat ihan järjettömyyksiä. Ei heillä ole mitään käsitystä työllisyystilanteesta tällä hetkellä. Eivät he hae töitä. Minua on kannustettu hakemaan töitä, joihin voisin hakea noin 10 vuoden työkokemuksen jälkeen. Päälliköksi, johtajaksi, tiiminvetäjäksi, koordinaattoriksi. Sellaisiksi, jotka ovat kavereiden nykyisiä töitä alempana, mutta aivan täysin minun ulottumattomissa vielä pitkään. Haen sitä ensimmäistä kahvinkeittäjän työtä, josta pääsisi eteenpäin. Sitä juoksupojan, assistentin, oppaan, palvelijan töitä omalta alaltani.
ap
[/quote]
Samoin! Ja pahiten stressaa se, että näistä samoista aloittelijan pohjaduuneista tulee joka vuosi kanssani kilpailemaan tuoreita vastavalmistuneita, joille sen tyyppiset tehtävät on ajateltukin. Alan olla jo outo vanhus näitä hommia hakemaan... ja ne vastuullisemmat toimet solahtavat kokemuksen puutteessa ulottumattomiini.
Vaikka kuinka tsemppaisi, niin silti itsetunto himmenee jatkuvista ei-kiitoksista ja niitä hakijamääriä katsellessa iskee epätoivo. Yhtä säälittävältä tuntuu, että jos saisi kutsun haastatteluun, niin olisi hermoheikkona sen vuoksi että kaiken pitäisi mennä täydellisesti koska pelissä on niin paljon. Juu ei, välillä ihmettelen, että mitä pahaa olen tehnyt, kun tällainen maailman itsestään selvin asia - työ - voi olla näin vaikeaa.
Minä en muuten edes kehtaa myöntää kaikille tutuille, että olen työtön. Sekin syö energiaa. Ja aika hassua, mutta koen ahdistusta ja kateutta, kun näen ihmisten menevän aamuruuhkassa töihin.
Noloa tuo oli ainoastaan sille, joka nauroi toisen työlle! Muu häpeä on täysin omassa päässäsi. Ole ylpeä, että pystyt kuitenkin osallistumaan perheesi elatukseen, ja että sinulla on perhe. Voisithan myös loisia muuten vaan kotona, koska et ole suostu tekemään muuta työtä kuin koulutustasi vastaavaa. Elätät itsesi (ja perheesi).
T. työtön maisteri
Kuten joku tuolla jo kommentoikin, sinulla on tietyin edellytyksin oikeus opintovapaaseen, selvitä se. Mutta toinen juttu: miksi ahdistaa, ihan oikeasti? Siksikö, että joku saattaa nauraa sun duunillesi? Se kertoo kyllä enemmän siitä naurajasta kuin sun duunistasi. Sulla ei oo yhtä komeeta titteliä kuin kaverilla?Jos työelämässä ei etene, sitten se ilo revitään muualta, eikös? Elämä on valintoja, te haluatte asua lasten hyvinvoinnin takia tietyllä alueella ja se vaatii tiettyjä päätöksiä perheen sisällä, ei siinä ole mitään häpeämistä tai ahdistumista.
Älä rakas ap muserru, samassa lamassa ollaan. Minäkin olen hakenut koulutustani vastaavaa työtä jo 10 vuotta sitä saamatta. Valmistumiseni jälkeen sain peräti 4 kk:n määräaikaisen paikan. Olen hoitanut lapset ja kodin ja kyllä, tunnistan sinun jutuissasi itseni. En halua tavata tuttuja, opiskelukavereista nyt puhumattakaan. Ei kiinnosta lähteä juhliin, koska aina joku kyselee siitä duunista.
Kotona olen äreä, väsynyt ja kannan jatkuvasti häpeän ja syyllisyyden taakkaa, koska olenhan yhteiskunnalle hyödytön surkimus. Elän mieheni ja eläkeläisvanhempieni siivellä. Työttömyystukea en saa, koska minulta puuttuu tarvittavat työkuukaudet. Joo, voisin mennä McJobeihin, mutta tunnen turhautumisesi: tein itsekin salaa 3 kk puhelinmyyntiä (arvaa, oliko turhauttavaa kaupitella väkisin kamaa, jota ihmiset eivät innostuneet ostamaan... tosin monen kanssa tuli keskusteltua lamasta.). Sekin aika taas oli pois työnhausta, joka kyllä käy työstä.
Opiskeluun ei riitä motivaatiota, koska koen opiskelleeni ihan tarpeeksi, vain alan työpaikka puuttuu. Olen laillasi myöskin tehnyt avoimessa opintoja mutta turhauttaa tämäkin. Yrittäjyyttä olen miettinyt, mutta tarvitsisin pääomaa, varman yritysidean ja pelkään konkurssin vievän loputkin tuhkat pesästä.
Joo ja ne tutut, jotka onnistuivat saamaan työtä painavat uraa ja elävät ilman huolia. He eivät edes ymmärrä, miten voin olla tässä tilanteessa. (Enkä uskonut itsekään opiskeluaikana.) Siksi ei kiinnosta edes tavata. Nappi otsaan olisi ratkaisu, mutta kun on ne lapset.