Lue keskustelun säännöt.
Onko kellekään muulle tullut työuupumuksen sivutuotteena avain s*atanallista v*tutusta omaa alaa kohtaan?
10.11.2021 |
Aivan s*atanallinen ei edes riitä kuvamaan sitä v*tutuksen määrää. En kestä mitään töihin liittyvää. Entiset työkaverit v*tuttavat (jopa ne ihan neutraalit ja ok tyypit), en kestä nähdä koko rakennusta, päässä alkaa kiehumaan ja silmät näkee punaista pelkästään kun törmää oman alan uutisiin. Ja kun luokanopena työskentelin niin jopa kaikki lapset v*tuttavat, siis kaikki, ne tuntemattomienkin lapset ilman mitään syytä.
Miten tästä pääsee eroon, meneekö tää ajan kanssa ohi vai terapiassa käsittelemällä? Onko tää merkki siitä, että alalle paluu on täysin mahdotonta?
Kommentit (24)
Tuli joo. Parani vain alan vaihdolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole tullut mutta olen pettynyt kyllä moneen työhön ja työnantajaan aikoinaan. En usko että tuohon ammattiin paluu on ajankohtaista ennen kuin olet saanut käsiteltyä patoumat mitä varmaankin työ on aiheuttanut.
Ei, mutta tunne, että ei koske minua, olen ulkopuolinen. En kelpaa, vaikka kuinka yritän, minua pidetään muita huonompana kuitenkin. Että siinäpähän rehkivät, mitä se mulle kuuluu.
Todellakin on, suorastaan halveksun omaa alaani ja häpeän uusien ammattitaidotomuutta ja mitä kuraa ammattikoulusta nykyään päästetään ilmoille. Hävettää. Oma osaaminen ja 15 vuoden työkokemus on painettu villaisella ja samalla palkkalistalla keikun vastavalmistuneiden kanssa.
Näin rakennusalalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On vain yksi tapa ottaa selvää asiasta.
Testataan!
Tämä on vähän kuin mustetahratesti, muttei kuitenkaan.
Kuvittele sulje silmäsi ja kuvittele Sanni Grahn-Laasosen kasvot eteesi. Kuvittele se näky eteesi. Se hahmo joka muistuttaa sellaista vatsastapuhujien luukkuleukaista nukkea.
Kuvittele hahmo puhumaan jotain.
Mitä tunnet? Millainen olo sinulla on?
T: Psykiatri, psykologi, terapeutti Jouko Immilä-Granberg Tukholman Karoliinisesta instituutista
Toi on total burn out. Jos palaat takaisin sinne, teet väkivaltaa itsellesi. Itse mietit haitat ja hyödyt, mutta todella paha vaihtoehto olisi mun mielestä palata takaisin. Turvattu talous lohduttaa ehkä, tällä hetkellä, mutta ihmisillä on hajoamispisteensä, siitä jos ei välitä, kustannukset kasvavat paljon korkeammiksi. Eikä pelkästään rahallisesti. Hanki ainakin pitkä sairasloma, ensihätään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hoidan vanhuksia. Joka päivä vihaan mennä töihin. Pidän
vanhuksista, mutta vihaan työpaikkaa, jossa vanhuksia ei voi hoitaa kunnolla. Vihaan ahnetta työnantajaa, joka minimityövoimalla teettää työt. Huono ruoka, huono hoito.
On. Aloin pitkäaikaistyöttömäksi. Nyt vtutus laskenut jo alle puoleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä.
Olen myös luokanopettaja, uupunut, kyynistynyt, pettynyt ja ahdistunut, mutta töissä.
En kestä työyhteisön whatsappia (vaikka meillä on ihana työporukka). En kestä lapsia, omia oppilaita tai vieraitakaan. Onneksi omat lapset ovat jo isoja, muuten en kestäisi varmasti heitäkään. En kestä mitään opettajuuteen tai kouluun liittyvää, mutta silti kiusaan itseäni esim. vastaamalla tähän. Aamuisin työpaikan parkkiin ajaminen ahdistaa. Nytkin ahdistaa, ihan kurkkua kuristaa, kun mietin töitä.
Tuota se oli kun itsekin uuvuin.
Olin todella vihainen jatkuvasti enkä oikein saanut sitä purettua kunnolla mihinkään konkreettiseen asiaan - se oli väsymystä joka ei vain levolla siirtynyt.
Tunteiden vuoristorataa, syyllisyyttä myös tunsin vahvasti ja pidin itseäni laiskana sekä heikkona ihmisenä.
Ravintola-alalla tein pitkiä päiviä ja hyvä että edes lomia pidin. Jatkuva kiire ja paine.
Jossain vaiheessa väsyin niin, että inhosin koko työidentiteettiäni ja sen lisäksi häpesin sitä, että lähipiirini kutsuu minua kokiksi. Halusin vain niin paljon pois sen ammattinimikkeen itsestäni koska koin, että en ole edes sen arvoinen.
Pettymys oli laaja-alaista ja vasta nyt myöhemmin toipuneena ymmärrän, että otin liikaa paineita ja lisäksi tein aivan liikaa.
En tiedä pystyisinkö samaan työhön enää mutta jos palaan vielä lieden äärelle niin lupaan ottaa rennommin ja sanoa ei jatkuville tuplavuoroille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työuupumus ja/tai masennus kyynistää.
Pitkä sairasloma, mahdollinen lääkehoito ja kenties terapia auttavat.
Sairasloman aikana kannattaa pohdiskella, haluatko palata takaisin vanhaan työhösi vai hakeutua uuteen työpaikkaan tai peräti kouluttautua jollekin ihan toiselle alalle.
Missään tapauksessa ei kuitenkaan nyt heti kannata irtisanoutua nykyisestä työstä, vaan ensin tosiaan sairaslomalle.
Vierailija kirjoitti:
Hoidan vanhuksia. Joka päivä vihaan mennä töihin. Pidän
vanhuksista, mutta vihaan työpaikkaa, jossa vanhuksia ei voi hoitaa kunnolla. Vihaan ahnetta työnantajaa, joka minimityövoimalla teettää työt. Huono ruoka, huono hoito.
Samoin. Jäin työttömäksi, koska en jaksanut enää. Suomessa on vikaa, kun on pakko lopettaa työt, kun ei vaan jaksa, vaikka haluaisi. Olisin voinut jatkaa osa- aikaisena, mutta se ei käynyt työnantajalle. En jaksa tässä iässä kokopäiväisenä hoitaa vanhuksia.
Kuitenkin huudetaan hoitohenkilöstön puutetta. T. Lähihoitaja 59v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juu, tuttua on. Vihaan työkavereitani, vaikka ennen pidin työyhteisöäni kivana. Minut on ajanut loppuunpalamisen partaalle epätasainen töiden jakautuminen tiimiläisten kesken. Mitään ei saisi uudistaa, kaikki nähdään uhkana. Iät kaiket tuolla olleet ovat kaivautuneet poteroihin ja sieltä ampuvat alas kaiken, mitä uudempi työntekijä näkee tärkeänä. Koulutuksiin osallistuu aina viimeeksi tullut, ei ikinä se 20 vuotta tuolla ollut. Olen siis sosiaalialalla ja tykkään asiakkaistani. Työyhteisön kierous ja jämähtäneisyys sai minut uupumaan kahdessa vuodessa. Nyt vielä sinnittelen, mutta tiedän, että lopullinen irtiotto on enemmin lähellä kuin kaukana. Työterveys kutsuu.
Kyllä, mulle kävi noin. Työ, työkaverit, asiakkaat ja työympäristö. Kun kuulen entisen työpaikkani nimen mainittavan, koen edellen vastenmielisyyden tunnetta. Mulle selviytymiskeino oli jättää kaikki taakse, ne ihmiset, se paikka. Viimeisenä päivänä kun lähdin, lähdin puolijuoksua pois, enkä taakseni katsonut.
Tästä on kohta 3v. Kävin jonkin aikaa sitten entisessä paikassa. Tärisin koko vierailun ajan, pälyilin ympärilleni peläten ja toisaalta toivoen, että näkisin vanhoja työkavereita. Mulla oli etova, toivoton olo koko sen ajan mitä siellä oli. Jälkeenpäin kadutti, että menin, mutta nyt tiedän ettei mun tarvi enää sinne palata.
Kyllä. Valitettavasti. Aiemmin rakastin tätä alaa.
Varmaan jollakin tapaa jopa aika tyypillistä, kun palaa loppuun ja sen myötä kyynistyy monin eri tavoin. Jos työ ja työpaikka on ne syyt, jotka ovat ajaneet uupumaan niin on melko selkeää, että siellä missä on voinut huonosti, on siellä myöhemminkin huono olla. Loppuunpalaminen on reaktio johonkin epäsuhtaan ko. työssä ja/tai työpaikassa.
Jos olette uupumassa, niin avatkaa suunne, oikeasti. Sitten jos sille ei tehdä mitään, niin lähtekää.
Vierailija kirjoitti:
Tuota se oli kun itsekin uuvuin.
Olin todella vihainen jatkuvasti enkä oikein saanut sitä purettua kunnolla mihinkään konkreettiseen asiaan - se oli väsymystä joka ei vain levolla siirtynyt.
Tunteiden vuoristorataa, syyllisyyttä myös tunsin vahvasti ja pidin itseäni laiskana sekä heikkona ihmisenä.
Ravintola-alalla tein pitkiä päiviä ja hyvä että edes lomia pidin. Jatkuva kiire ja paine.
Jossain vaiheessa väsyin niin, että inhosin koko työidentiteettiäni ja sen lisäksi häpesin sitä, että lähipiirini kutsuu minua kokiksi. Halusin vain niin paljon pois sen ammattinimikkeen itsestäni koska koin, että en ole edes sen arvoinen.Pettymys oli laaja-alaista ja vasta nyt myöhemmin toipuneena ymmärrän, että otin liikaa paineita ja lisäksi tein aivan liikaa.
En tiedä pystyisinkö samaan työhön enää mutta jos palaan vielä lieden äärelle niin lupaan ottaa rennommin ja sanoa ei jatkuville tuplavuoroille.
Täysin samat sanat. Eri alalla, mutta vihasin sitä kun mut vaikka esiteltiin tyyliin tässä on Minna, hän on xxx, ja sitten ihmiset halusivat jutella työstäni. Aloin vältellä kaikkea ja kaikenlaisia kokoontumisia.
Kyllä