Tapasin tänään ystävääni, joka on vakavasti masentunut.

Jotenkin on vaikea uskoa, että hän on niin masentunut. Hänen olemuksessaan on jotain niin vetovoimaista, suorastaan hypnoottista ja hän on niin jotenkin.. mukava. Tuntuu, että miten sen hymyn ja kerrassaan hurmaavan ja hyväntuulisen olemuksen taakse voi kätkeytyä hänen kuvaamiaan asioita. Vakavaa itsetuhoisuutta, masennusta, pakko-oireita.



Hänen ystävällisyydessään ei ole mitään epäaitoa, vaan hän on erittäin lämmin.. tai jotenkin, suorastaan imaisee minut mukaansa. Voisin vain katsella häntä ja kuunnella hänen puhettaan loputtomiin. Siis pointtini: Saattaako syvästi masentuneilla ihmisillä olla jotain erityisiä tapoja " imaista" toinen ihminen syvälle " verkkoonsa" ? En osaa selittää sitä hämärää ja kummallista tunnelmaa jonka valtaan keskustelujemme jälkeen jouduimme.



Olen mieltänyt, että masentunut ihminen olisi jotenkin olemukseltaan jäykkä ja sulkeutunut - ja kas, tämä ystäväni on täydellinen vastakohta sellaiselle persoonallisuudelle.