Lue keskustelun säännöt.
Lapseni ei merkitse minulle mitään
21.01.2015 |
Minulla on neljä lasta, joista vanhin ensimmäisestä avioliitostani. Liiton aikana olin normaali vanhempi, välitin ja kaiketi rakastinkin ja elimme normaalia perhe-elämää. Sitten tuli ero ja muutin pois. Näin lasta harvoin ja joka kerta lapsi tuntui entistä vieraammalta. Tunne oli ahdista, koitin keksiä tekemistä mutta tapaamiset menivät lopulta siihen, että pakkasin lapsen autoonja ajoimme vanhemmilleni tai sisaruksilleni kylään. Tuntui, että olen vain lapsen hoitaja.
Tapasin nykyisen puolisoni ja jatkoimme yhdessä lapsen tapaamisia. Harvoin, en kaivannut enempiä tapaamisia eikä lapsikaan niiden perään kysellyt. Lopulta tapaamiset loppuivat kokoaan. Sain nykyisessä liitossa kolme lasta ja heidän suhteensa kaikki on toisin. He tuntuvat omilta lapsilta, vietä heidän kanssaan mielelläni aikaa ja teemme kaikenlaista yhdessä. He ovat kaikkeni.
Ensimmäinen lapseni on teini-ikäinen. Minä en häntä kaipaa enkä tunne mitään häntä kohtaan. Olen yrittänyt, mutta ei. Olenko tunnekylmä ja miksi vain yhtä lasta kohtaan?
Kommentit (38)
Täällä kehotetaan hakeutumaan hoitoon, terapiaan. Kertokaa toki, miten ne muuttavat tilannetta ja mikä on se sairaus, mitä hoidetaan? Muuten sananne ovat arvotonta hölinää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuullostaisi siltä, että jos varhaislapsuuden kiinnityssuhde on häiriintynyt tai jäänyt toteutumatta. Varhainenvuorovaikus on supertärkeetä lapselle, mutta myös vanhemmalle. Kuullostaa surulliselta!
Sulla on päässä vikaa, tunne-elämän häiriöitä ainakin. Voi lapsiraukkaa.
[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 14:08"]Täällä kehotetaan hakeutumaan hoitoon, terapiaan. Kertokaa toki, miten ne muuttavat tilannetta ja mikä on se sairaus, mitä hoidetaan? Muuten sananne ovat arvotonta hölinää.
[/quote]
Joku vikana tunnetasolla, traumoja, käsittelemättömiä asioita tai jotain muuta vastaavaa.
No oot ihan kun mun äiti mun suhteen. Ja vaistosin sen fiilikset mua kohtaan jo lapsena. Kun täytin 18v en sen koommin ole sitä harppanaa tavannut. Kuulema sillä on nyt vanhoilla päivillään jotain traumoja käytöksensä suhteen, mutta olkoon. Mä kärsin omat traumani aikoinaan ja oon jo ok. Äidin yksi lapsi on poikkassut välinsä äitiimme asian vuoksi. Ei pystynyt ymmärtämään sitä tunnekylmyyttä mua kohtaan saatuaan oman tyttären. Olen sen lapsen kummi ja äitiä ei kutsuttu ristiäisiinkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 14:08"]
Täällä kehotetaan hakeutumaan hoitoon, terapiaan. Kertokaa toki, miten ne muuttavat tilannetta ja mikä on se sairaus, mitä hoidetaan? Muuten sananne ovat arvotonta hölinää.
[/quote]
Sairaudesta tuskin on kyse. Ap tuntuu kuitenkin ihmettelevän tunteitaan (tai niiden puuttumista) itsekin, joten jonkinlainen keskusteluapu on varmaan paikallaan. Jollain tasolla ap on ahdistunut tilanteesta, jota pitäisi nyt sitten lähteä jotenkin purkamaan. Minun mielestäni on ammattiauttajan asia arvioida, mikä se hoidettava ap:n "vaiva" on ja miten sitä hoidetaan.
#16
[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 14:10"]
Kuullostaisi siltä, että jos varhaislapsuuden kiinnityssuhde on häiriintynyt tai jäänyt toteutumatta. Varhainenvuorovaikus on supertärkeetä lapselle, mutta myös vanhemmalle. Kuullostaa surulliselta!
[/quote]
Niin käy kun toinen vanhempi omii lapsen vauvana. Yleistäen marttyyri-äidit. Sitten ihmetellään, miksei isiä kiinnosta lapset eron jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä tulee oikein primitiivireaktio tuollaista ihmistä kohtaan kuin ap. Hän on juuri sellainen lunttu, joka kyllä levittelee haarojaan ja tekee lapsia ajattelematta mitään. Mutta jos hän ei saa mieheltä vahvistusta omalle NARSISMILLEEN, edessä on kriisi. Lapsi/lapset ovat vain välineitä hänen henkilökohtaisessa itsetehostuksessaan
Ja vaikka hän väittää pitävänsä ja tuntevansa jotain nuorimpia lapsiaan kohtaan, se on vain päälleliimattu tunne, teatteria. Otetaan mies pois yhtälöstä, niin ap näyttää todelliset tunteensa näitäkin lapsiaan kohtaan.
Sairas ihminen. Laitetaan eka lapsi romukoppaan. Kuule se lapsi tarvitsee sinua ja tunnetta siitä että on rakastettu. Hyi vittu mikä saasta olet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 13:48"]
[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 13:45"]
Te ootte sairaita. Hakekaa apua. Ei ole normaalia. Vaikka rakkaus lasten isää kohtaa loppuisikin, lasta kohtaan ei ikinä milloinkaan. Omaa lihaani ja vertani <3
[/quote]
Mikä sairaus ja miten hoidetaan? Pitääkö kaikista ihmisistä tykätä,vaikka olisivat omia lapsia?
[/quote]
Tunteitaan ei tietenkään voi pakottaa, mutta on se aivan helvetin kummallista jos ei edes vähän omasta ipanastaan tykkäisi.
Sekin tietty mahdollista: jos ei pidä itsestään, miksi pitäisi lapsesta joka muistuttaa itseä? Tätä ei kuitenkaan kosteta lapselle, ellei olla tunnevammaisia hirviöitä. Oma vanhempi on se jonka pitäisi lapsen puolia parhaiten pitää tässä maailmassa.
[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 14:24"]Täällä tulee oikein primitiivireaktio tuollaista ihmistä kohtaan kuin ap. Hän on juuri sellainen lunttu, joka kyllä levittelee haarojaan ja tekee lapsia ajattelematta mitään. Mutta jos hän ei saa mieheltä vahvistusta omalle NARSISMILLEEN, edessä on kriisi. Lapsi/lapset ovat vain välineitä hänen henkilökohtaisessa itsetehostuksessaan
Ja vaikka hän väittää pitävänsä ja tuntevansa jotain nuorimpia lapsiaan kohtaan, se on vain päälleliimattu tunne, teatteria. Otetaan mies pois yhtälöstä, niin ap näyttää todelliset tunteensa näitäkin lapsiaan kohtaan.
[/quote]
Toi muuten voiki olla totta. Olen se joka kirjoitti oman äitini olleen samanlainen minulle... äitini mies sanoi joskus mummilleni, kun heillä oli joku kriisi päällä, ettei voi erota koska tod.näk äitini hylkäisi heidänkin lapsensa. Vaikka se äidinrakkaus heihin oli suurta ja näkyvää oli pinnan alla jotain, minkä vain lähellä olevat aistivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakastamaan kykenevä ihminen ei erottele lapsiaan: yhtä rakastan ja toista en. Pikemminkin on kyse siitä, ettei henkilö kykene rakastamaan ketään. Psykopaatti ei oikeasti kykene tuntemaan mitään, mutta oppii kyllä jäljittelemään terveen ihmisen tunne-elämää. Onhan näitä nähty ennenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 14:24"]Täällä tulee oikein primitiivireaktio tuollaista ihmistä kohtaan kuin ap. Hän on juuri sellainen lunttu, joka kyllä levittelee haarojaan ja tekee lapsia ajattelematta mitään. Mutta jos hän ei saa mieheltä vahvistusta omalle NARSISMILLEEN, edessä on kriisi. Lapsi/lapset ovat vain välineitä hänen henkilökohtaisessa itsetehostuksessaan
Ja vaikka hän väittää pitävänsä ja tuntevansa jotain nuorimpia lapsiaan kohtaan, se on vain päälleliimattu tunne, teatteria. Otetaan mies pois yhtälöstä, niin ap näyttää todelliset tunteensa näitäkin lapsiaan kohtaan.
[/quote]
Wuhuu! Narsismikortti vedetty esiin!
Ymmärtäisin jotenkin, jos lapsi olisi huostaanotettu, eikä häntä olisi saanut/voinut tavata pitkiin aikoihin (kuten jollakin kirjoittajalla taisi olla). Siinä voi todella vieraantuakin, kai? Mutta jos itse muuttaa pois kotoa ja saa tavata lastaan esim. joka toinen vkl, niin luulisi sen rakkauden säilyvän. Ja sydämen särkyvän erossaolopäivien takia.
Toisaalta tämä selventää esim. oman lapseni etäisän käytöstä (lapsi jo 18). Hän kyllä tapaa poikaa, muttei ole lainkaan kiinnostunut mistään pojan asioista. Kun joskus soittelee minulle, niin kertoo vain ja ainoastaan omista asioistaan, joudun tyrkyttämään pojan opiskelu- ym. asioita hänelle. Ja hän sivuuttaa ne jokseenkin olankohautuksella. Eli sitä rakkautta ei sitten välttämättä tunne, vaikka on äiti/isä.
Ja vaikka omalla pojallani on aika paljon isänsä liikkeitä ja ilmeitä (joita todellakin inhoan), niin poikaa rakastan näistä huolimatta ehdoitta, ikuisesti.
Minä jäin äitini "uuden elämän" jalkoihin ala-asteen alkuaikoina ja muutaman vuoden päästä muutin isäni luo. Vuosia kävin silloin tällöin äitini uuden perheen luona viettämässä viikonloppuja, mutta vanhetessa nuokin jäivät eikä se äitiäni tuntunut surettavan tippaakaan. Mummoni on minulle kuin äiti, oman äidin kanssa soittelemme silloin tällöin ja näemme muutaman kerran vuodessa. Puheenaiheet ovat tasoa: "on ilmoja pidellyt", minkäänlaista yhteyttä en äitini kanssa tunne. Tuntuu, että sisarpuolieni ja jopa tutuntuttujen asiat ja lapset ovat tärkeämpiä kuin omat lapsenlapset. Elämä on...onneksi olen saanut hyvä kasvualustan ja huolenpitoa isän ja hänen sukunsa puolelta!
[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 14:45"]Rakastamaan kykenevä ihminen ei erottele lapsiaan: yhtä rakastan ja toista en. Pikemminkin on kyse siitä, ettei henkilö kykene rakastamaan ketään. Psykopaatti ei oikeasti kykene tuntemaan mitään, mutta oppii kyllä jäljittelemään terveen ihmisen tunne-elämää. Onhan näitä nähty ennenkin.
[/quote]
Ihmettelen tätä käsitystä, että rakkaus omaan lapseen on joku automaattinen juttu. Ei ole. Ihminen muiden joukossa se lapsikin on ja kaikkia ei voi rakastaa vaikka mieli tekis.
Ap, mitä lapsen äiti ajattelee asiasta? Oletteko puheväleissä? Mitä uusi vaimosi on asiasta sanonut?
Omat vanhemmat hylkäsivät 16 vuotta sitten ja alan olla täydellisesti unohtanut heidät. Ei se sukulaisuus ole niin pyhä side. Lisäyksenä tähän, ettei omille vanhemmillekaan tehnyt tiukkaa unohtaa minua. Alkoivat hengailemaan tuttavien lapsien kanssa ja huoneeni muuttui äitini vaatteiden varastoksi heti lähdettyäni. Tiedoksi vielä että äitini on narsisti, joten mistään normaalista käyttäytymisestä ei ollut kyse, enkä tehnyt muuta pahaa kuin että halusin muuttaa pois kotoa. Vanhempani ovat terveitä ja heillä on paljon rahaa, joten pulaan en jättänyt. Joskus vaan vanhempi suhtautuu lapseensa kuin tavaraan tai omaisuuteen ja itselleni eivät käsitteet äiti ja isä merkitse enää mitään. Toisaalta tähän vaikuttavat kyseisten henkilöiden epäempaattisuus ja pahat teot. Jotenkin tuntuu kuitenkin siltä, että omasta lapsestani en kuitenkaan pystyisi ikinä vieraantumaan. Olen aivan liian vastuuntuntoinen siihen. Ja hänen syntymänsähän on ollut minun valintani ja haluni. Siksi vastuu on aina voimassa. Ja nimenomaan minun vanhempana täytyy tehdä töitä suhteen puolesta.
Huh. Tunnen surua ja järkytystä lukiessani näitä, tosin myös helpotusta. Onneksi en ole tehnyt lapsia! Traumatisoituneena ja masennuksesta kärsivänä en välttämättä osaisi huolehtia lapsesta tai osoittaa rakkautta.
Älkää ihmiset tehkö lapsia, jos vähänkin epäillyttää!!! Ap:ta kehotan hakeutumaan jonkinlaiseen terapiaan.