Onko täällä muita vanhojen äitien lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Itselläni ei ole "vanhaa" äitiä, mutta olen syntynyt 1970 ja ollessani ala-asteella meidän luokkalainen tyttö oli pois koulusta, koska oli äitinsä 50 vuotispäivä ja me muut oltiin aivan ihmeissään kuinka voi olla mahdollista, että noin vanha voi olla äiti.

Eli iso asia silloin, mutta ei tänä päivänä enää kukaan kiinnittäisi huomiota.

Vaikka silloinkin oli vielä perheitä, joissa lapsilla oli isot ikäerot. Vanhimmat lähti kotoa kun nuorimmat opettelivat kävelemään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin perheemme ainoa lapsi. Synnyin muutama kuukausi sen jälkeen kun äiti oli täyttänyt 40. Häpesin kouluaikoina suunnattomasti mm. vanhempainiltoja ja koulujen juhlia kun äitini aina halusi ängetä niihin. Musta tuntui siltä kuin olisin mummoni kanssa liikkellä. Vielä rippikouluaikoina ärsytti kun 55-vuotias äiti tuli kirkkoon ja kaikki kaverit näkivät...

Jaa, no minusta taas olisi ollut erittäin mukavaa, jos olisi ollut vanhempi äiti. Omani sai minut alle kaksikymppisenä: olipa tosi "hauskaa" mennä vanhempainiltoihin "isosiskon" kanssa.

Ei se toinen ääripääkään herkkua ole. Äiti kuolee, kun itse on alle 50-vuotias. Ennen sitä, elämän loppupäässä lapsi voi joutua kantamaan pitkäänkin huolta äidin terveydestä.

Niin voi käydä myös vaikka äiti olisi nuori. Tai lapsi voi kuolla ennen äitiään. Kaikki me kuolemme eikä elämää voi ennustaa. Kannattaako se silti jättää elämättä? Ikävää jos ette ole löytäneet arvoa elämästä, koska äitinne saivat teidät vääränikäisinä.

Kyse on todennäköisyyksistä. Yli 45-vuotiaana synnyttänyt äiti kuolee lähes vääjäämättä viimeistään vanhuuteen ennen kuin jälkeläinen on täyttänyt 50 vuotta. Harva elää vieläkään satavuotiaaksi Suomessa. Vanhuuden mukanaan tuomat sairaudet ja rappeumat ovat erittäin todennäköisiä verrattuna siihen, kuinka moni sairastuu vakavasti ja kuolee nuoremmalla iällä.

Lopun höpötykseen katson olevan viisasta jättää kommentoimatta.

Olen 37 ja äitini on 77, isä on jo kuollut mutta olisi myös 77, saivat minut 40-vuotiaina. Ja kyllä, häpesin ihan hirveästi vanhoja vanhempiani nuorena. Olin esim. luokallani ainut, jolla oli näin vanhat vanhemmat. En usko, että nykyään tilanne olisi samanlainen eli että näin vanhat vanhemmat olisi harvinaisuus.

Sain itse esikoisen 35-vuotiaana. Kyllä on käynyt mielessä monta kertaa, tuleeko hän häpeämään meitä vanhempiaan. Toivon todella, että moni asia on toisin: tuon ikäisillä on keskimäärin vanhempia vanhempia, olemme mieheni kanssa paljon "nuorekkaampia" kuin omani, silloin aikanaan jo todella vanhanaikaiset elämänkatsomukseltaan vanhempani, ja olemme myös hyväkuntoisia ja elämäntavat terveet.

Hankalia juttuja.

Vierailija kirjoitti:

Eikö riskit ole aika kovat kun saa lapsen vanhoilla päivillään? Voi syntwyä vaikka mitä sutta ja sekundaa.

No sinusta ainakin tuli täys huti.

Äitini oli syntyessäni 42-vuotias. Lisäksi hän on aina ollut ikäistään vanhemman näköinen ja oloinen. Ei opettele uutta, tekee asiat samoin kuin aina on tehty, puhuu samoista asioista, ei edes yritä ymmärtää nuorta sukupolvea. Kyllähän se teininä korpesi kun kaverit luuli häntä mummokseni. Hävetti liikkua julkisesti yhdessä.

Mutta. Hän on silti minun rakas äitini, joka on ollut erinomainen esimerkki monessa asiassa. Hänen heikkoutensa ovat myös vahvuuksia; hän oli aina vankkumaton tuki ja turva, kuin kallio. Hän ei käyttänyt päihteitä. Hän ei pitänyt ulkoista tärkeänä. Ei esim. koskaan arvostellut kenenkään ulkonäköä. Hän oli 100% rehellinen, uuttera, rakasti lapsia, laittaa toiset aina etusijalle. Saatoin aina luottaa häneen ja tiesin, ettei hän koskaan hylkäisi. Hän olisi aina äitini, tapahtui mitä tahansa. Näistä asioita olen hänelle ikuisesti kiitollinen, eikä vanhalla iällä ole tällöin mitään väliä. Päinvastoin epäilen, että hän oli millainen oli juuri "vanhuutensa" vuoksi.

Nainen ei pysty lisääntymään vanhana.

Minun äitini on 84v ja minä olen 38v. Äitini sai minut 46 vuotiaana. Häpesin lapsena vanhoja vanhempiani, nykyään olen surullinen kun tiedän ettei äiti elä enää kauan.

Vierailija kirjoitti:

Se on jännä, kun lapset häpeää vanhempien ikää. Muistan lapsuudesta omienkin kavereiden keskuudessa, kun osa häpesi 40-50v vanhempiaan. Oma äitini sai minut parikymppisenä. Mummo hänestä tuli 37-vuotiaana.[/quote

Äitini oli 38 a isi 41 kun synnyin v 1967. Häpesin omia vanhemiani koska muilla kavereilla oli paljon nuoremmat. Tosin olin kyllä hävennyt jos mulla olis ollu 37 v mummo. . 

Isä 85 ja äiti kohta 80. Olen itse 46. Pelko koko ajan koska tulee suruviesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin perheemme ainoa lapsi. Synnyin muutama kuukausi sen jälkeen kun äiti oli täyttänyt 40. Häpesin kouluaikoina suunnattomasti mm. vanhempainiltoja ja koulujen juhlia kun äitini aina halusi ängetä niihin. Musta tuntui siltä kuin olisin mummoni kanssa liikkellä. Vielä rippikouluaikoina ärsytti kun 55-vuotias äiti tuli kirkkoon ja kaikki kaverit näkivät...

Jaa, no minusta taas olisi ollut erittäin mukavaa, jos olisi ollut vanhempi äiti. Omani sai minut alle kaksikymppisenä: olipa tosi "hauskaa" mennä vanhempainiltoihin "isosiskon" kanssa.

Ei se toinen ääripääkään herkkua ole. Äiti kuolee, kun itse on alle 50-vuotias. Ennen sitä, elämän loppupäässä lapsi voi joutua kantamaan pitkäänkin huolta äidin terveydestä.

Niin voi käydä myös vaikka äiti olisi nuori. Tai lapsi voi kuolla ennen äitiään. Kaikki me kuolemme eikä elämää voi ennustaa. Kannattaako se silti jättää elämättä? Ikävää jos ette ole löytäneet arvoa elämästä, koska äitinne saivat teidät vääränikäisinä.

Kyse on todennäköisyyksistä. Yli 45-vuotiaana synnyttänyt äiti kuolee lähes vääjäämättä viimeistään vanhuuteen ennen kuin jälkeläinen on täyttänyt 50 vuotta. Harva elää vieläkään satavuotiaaksi Suomessa. Vanhuuden mukanaan tuomat sairaudet ja rappeumat ovat erittäin todennäköisiä verrattuna siihen, kuinka moni sairastuu vakavasti ja kuolee nuoremmalla iällä.

Lopun höpötykseen katson olevan viisasta jättää kommentoimatta.

Miten voi olla ongelma, että on itse keski-iässä vanhemman kuollessa? Se on normaalia elämän kiertokulkua.

Oma äitini menetti äitinsä alle kaksikymppisenä, se oli kyllä ongelma eikä kyse ollut mistään vanhasta äidistä edes.