Koen kasvattaneeni aika lailla itseni 80-luvulla ja 90-luvun alussa. Mielestäni nykyisin vanhemmat osallistuvat huimasti enemmän

Mulla oli ihan samanlaista. Menin kouluun itse, koulun jälkeen tein läksyt ja olin kavereilla siihen saakka että menin kotiin ja nukkumaan. Meillä ei kotona arkena ollut lämmintä ruokaa tarjolla, joten mitään oikeastaan asiaa ei ollut kotiin. Viikonloppuisin mut lähetettiin mummolle tai sitten kavereille, jotta vanhemmat sai omaa aikaa. Koulujuttuihin en saanut apua, vaikka pyysin. Kesälomat olin myös leirillä tai sitten mummolla, en muista koskaan viettäneeni aikaa vanhempien kanssa. Silloin kun oli vielä mökki, kun olin alle kouluikäinen, muistan miten vanhemmat vaan teki omiaan ja minä omiaan. Ainoastaan nukuttiin sitten samassa paikassa. 

Tän koko kakun kruunaa nyt se, että nämä mun 60-luvulla syntyneet vanhemmat on sitä mieltä, että jokainen hoitaa omansa, ei heitäkään autettu. Just joo. 

Isäni oli kyllä hyvin osallistuva harrastuksiin kasarilla. Koulunkäynnistä hän ei tiennyt mitään eikä häntä kiinnostanut. Kerran opettajakin soitti isälleni, että voisitko käydä vähän läksyjä läpi lapsen kanssa?

Ei, faija avasi television.

Joo kyllä se oli niin. Ei kyllä kukaanminnekään kuskaillut

Nykylapset ovat toisaalta paljon avuttomampaa, joten on menty ojasta allikkoon.

Ihan sama juttu meillä. Vanhemmuuden vaatimukset ovat kasvaneet hurjasti ja se vie osalta kiinnostuksen vanhemmuuteen. Ja toisaalta olisin itsekin kaivannut vanhemmiltani edes jotain kiinnostusta minua kohtaan kun olin lapsi.

Samoja havaintoja:

- Ei autettu koulutehtävissä (paitsi joku yksittäinen asia, jos sitä meni kysymään). Eikä kyse ollut siitä, että ei olisi välitetty lapsesta, vaan se oli vaan tapa, että ne on lapsen itse tehtävä.

- Pienestä asti kuljin itse kävellen tai pyörällä. Esim. esikouluun kuljin ekojen päivien jälkeen itse kävellen.

- Autolla mentiin vain sellaisiin  yhteisiin harrastuksiin esim. perheen kanssa uimahalliin, muuten ei kuskailtu.

Vierailija kirjoitti:

Ihan sama juttu meillä. Vanhemmuuden vaatimukset ovat kasvaneet hurjasti ja se vie osalta kiinnostuksen vanhemmuuteen. Ja toisaalta olisin itsekin kaivannut vanhemmiltani edes jotain kiinnostusta minua kohtaan kun olin lapsi.

Tässä on tosiaan menty ääripäästä toiseen, meidät jätettiin ihan omilleen ja nyt sitten taas ei saisi roskapussiakaan viedä, jotta voi koko ajan olla läsnä lapselle. 

Vierailija kirjoitti:

Samoja havaintoja:

- Ei autettu koulutehtävissä (paitsi joku yksittäinen asia, jos sitä meni kysymään). Eikä kyse ollut siitä, että ei olisi välitetty lapsesta, vaan se oli vaan tapa, että ne on lapsen itse tehtävä.

- Pienestä asti kuljin itse kävellen tai pyörällä. Esim. esikouluun kuljin ekojen päivien jälkeen itse kävellen.

- Autolla mentiin vain sellaisiin  yhteisiin harrastuksiin esim. perheen kanssa uimahalliin, muuten ei kuskailtu.

Mulle ihan sanottiin, että olen jo omat kouluni käynyt, niin sillä perusteltiin ettei tarvitse auttaa tai tehdä mitään. Jonkin verran sain kyytejä, koska asuttiin kaikista kaukana, mutta kyllä siitäkin aina syyllistettiin jos jouduin pyytämään hakua esim. harrastusten jälkeen illalla kun oli kova pakkanen. 

Ei, olin 70-luvun avainkaulalapsi, jo neljävuotiaana piti itse yksin kävellä hoitotädille. Onneksi en joutunut kenenkään pedofiilin kynsiin. Kun lehdissä oli avainkaulalapsista, en enää saanut pitää avainta kaulassa, koska se oli  äidistä noloa. Seurauksena tietty se, että aloin hukkailla avaimia, ja siitä huudettiin.

Ei minulla ollut harrastuksia, koska ne olivat kalliita. Luin vain hevoshullu-lehtiä, kun rakastin hevosia. Yksikin tunti olisi ollut liian kallis.

Nykyinen ääripää on miljoona kertaa parempi lapsen kehityksen kannalta, että tuntee olevansa turvassa, kun on vielä pieni ja avuton. Aivan parasta olisi, että yksi rakastava aikuinen olisi kotona kun lapsi on pieni.

Vierailija kirjoitti:

Ei minulla ollut harrastuksia, koska ne olivat kalliita. Luin vain hevoshullu-lehtiä, kun rakastin hevosia. Yksikin tunti olisi ollut liian kallis.

Minä sain kyllä harrastaa, mutta joka kerta kun olisi pitänyt ostaa välineitä tai tuli lasku harrastuksista niin siitä huudettiin ja melskattiin, että mistä sitä maksaa ja aivan sairaan kallista ja kamalaa ja tähän tulee nyt loppu jne. 

Hevosista tykkäsin itse myös, mutta tosiaan meillekkin liian kalliita. Kävin hevosia hoitamassa, jotta sain sitten palkaksi ratsastaa, mutta vanhemmat ei antaneet käyttää näitä ansaitsemiani ratsastuskertoja ettei vaan tule laskua. 

Vierailija kirjoitti:

Nykyinen ääripää on miljoona kertaa parempi lapsen kehityksen kannalta, että tuntee olevansa turvassa, kun on vielä pieni ja avuton. Aivan parasta olisi, että yksi rakastava aikuinen olisi kotona kun lapsi on pieni.

Mutta vanhemmille aivan järjettömän raskasta, koska tukiverkkojakaan ei ole. Ei ole hyvä tämäkään.

Jonkun verran kyllä kuskattiin harrastuksiin mutta esim. kouluun ei koskaan. Oli ihan luksusta jos pääsi jonkun kaverin kyydillä kovilla pakkasilla kouluun tai koulusta kotiin.

Ei tuosta nyt traumoja jäänyt mutta enpä omaa lastani laittaisi kävelemään 2km kouluun 30 asteen pakkasessa ainoastaan siitä syystä ettei minuakaan kouluun viety.

Ollessani 3v, vei isoveljeni (7v) minut päiväkotiin, joka oli hänen koulumatkansa varrella. Nykyisin ei tulisi kuuloonkaan! Äiti sitten haki töistä tullessaan.

Äiti oli käynyt vain peruskoulun, eikä osannut tukea koulunkäyntiäni. Aina hän toitotti minulle, että minun pitää opiskella pidemmälle. Hän ei vain ymmärtänyt mitä se vaatii häneltä aikuisena.

Olen hieman katkera siitä, että minut jätettiin jo hyvin pienenä yksin vastaamaan kaikesta. Mielestäni tämä näkyy nykyisin elämässäni siten, että haluan pitää ohjaksista kiinni. Vaikka puolisoni onkin osallistuva mies ja isä, häärään itse, enkä osaa pyytää apua. Olen tottunut jo pienestä saakka pärjäämään, en osaa pyytää apua. Minulla on kaksi pientä tyttöä ja aion todellakin olla heidän elämässään enemmän tukena.

Varmaan riippuu paljon vanhemmista. Mun vanhemmat kyllä olivat tosi huolehtivaisia, lämpimiä ja läsnäolevia kun olin lapsi. He kuskasivat harrastuksiin 80- ja 90-luvuilla, äiti leipoi piparkakkutaloja koulun myyjäisiin, läksyjä tehtiin yhdessä, tehtiin metsäretkiä jne.

Itse olen äitini tavoin aika osallistuva vanhempi, mutta kannustan lapsia myös omatoimisuuteen.

En tunnista omaa lapsuuttani näistä viesteistä. Olen keski-ikäinen. Kyllä meillä vanhemmat osallistuivat, olivat läsnä, auttoivat ja rakastivat. Eivät kuitenkaan tunkeneet nokkaansa minun omaan mielikuvitusmaailmaani ja leikkeihini. Kouluun kävelin itse, mikä oli hyvä koska tykkään edelleenkin kävellä paljon ja olen pysynyt hoikkana. Vanhemmat tai ainakin toinen heistä osallistuivat vanhempainiltoihin, myyjäisiin ja tapahtumiin, mutta muuten hoidin koulun aika itsenäisesti. Minusta on hyvä tukea lapsen omatoimisuutta koulun suhteen, sillä eivät vanhemmat sitä koulua käy. Eri asia tietysti, jos lapselle tulee ongelmia eikä pärjää.

80-90-luvulla kuljin kyllä itse kouluun ja tein läksyni pääasiassa itse, mutta yksinhuoltajaäitini kyllä kuskasi meitä kaikkiin harrastuksiin ja harrastuksesta toiseen niin viikolla kuin viikonloppuisinkin, jopa minuuttiaikataululla. Joskus heitti kouluunkin. Joka päivä oli lämmin ateria ja kaikkiin kokeisiin auttoi tenttaamalla aluetta. Kesällä ja lomilla reissattiin paljon ja vaikka oli tiukkaa niin apua sai aina. Lomiin panostettiin säästämällä tarkasti etukäteen: kesäisin reissulomat autolla kierrellen, talvisin laskettelulomat Lapissa. Harrastusvälineisiin ja maksuihin varauduttiin myös etukäteen säästämällä, kaikkea sai tehdä mitä mieli teki, mutta tuli ne tietysti suunnitella. En kyllä osannut sitä silloin arvostaa, pitääpä vielä erikseen kiittää äitiä. Taisi olla harvinaista tuohon aikaan.

Vierailija kirjoitti:

Jonkun verran kyllä kuskattiin harrastuksiin mutta esim. kouluun ei koskaan. Oli ihan luksusta jos pääsi jonkun kaverin kyydillä kovilla pakkasilla kouluun tai koulusta kotiin.

Ei tuosta nyt traumoja jäänyt mutta enpä omaa lastani laittaisi kävelemään 2km kouluun 30 asteen pakkasessa ainoastaan siitä syystä ettei minuakaan kouluun viety.

Itselläni oli myös 3km kouluun ja asuttiin niin syrjässä, että tiet aurattiin aina viimeiseksi, joten kouluun piti tarpoa se kolme kilometria vaikka oli vyötäröön saakka lunta. Edes silloin ei vanhemmat kuskanneet. Autolla olisi vienyt mitä sen 10 minuuttia. Vanhemmilla molemmilla oma auto. Mielestäni tällainen on ihan sairasta, omalle lapselleni haluaisin tarjota tällaista pientä kivaa, että ainakin toiseen suuntaan pääsisi kyydillä. 

Vierailija kirjoitti:

Ollessani 3v, vei isoveljeni (7v) minut päiväkotiin, joka oli hänen koulumatkansa varrella. Nykyisin ei tulisi kuuloonkaan! Äiti sitten haki töistä tullessaan.

Äiti oli käynyt vain peruskoulun, eikä osannut tukea koulunkäyntiäni. Aina hän toitotti minulle, että minun pitää opiskella pidemmälle. Hän ei vain ymmärtänyt mitä se vaatii häneltä aikuisena.

Olen hieman katkera siitä, että minut jätettiin jo hyvin pienenä yksin vastaamaan kaikesta. Mielestäni tämä näkyy nykyisin elämässäni siten, että haluan pitää ohjaksista kiinni. Vaikka puolisoni onkin osallistuva mies ja isä, häärään itse, enkä osaa pyytää apua. Olen tottunut jo pienestä saakka pärjäämään, en osaa pyytää apua. Minulla on kaksi pientä tyttöä ja aion todellakin olla heidän elämässään enemmän tukena.

Itsellä sama kontrollin tarve, kun on joutunut itsestään vastaamaan aina ja ihan pienestä asti. Tosi paljon kaadettiin pienen ihmisen päälle, eikä saanut olla oikeastaan koskaan huoleton lapsi. Aina koki että on tiellä, eikä saanut kuin minimin. Mistään haleista tai kauniista sanoista sai vain unelmoida. Ainoastaan silloin otettiin lapseen kontaktia, kun oli tehnyt jotain väärin tai jos arvosana oli alle 9.