Mieheni avoimuus vieraannuttaa suhteessa

Mieheni on korkeakoulutettu, vastuullisessa asemassa ja hoitaa hyvin niin työnsä kuin perheensä. Meillä on pieniä riitoja arjen käytännöistä silloin tällöin, mutta ei mitään sen kummempaa.

Sen sijaan minua on alkanut silmin nähden häiritsemään mieheni luonne. Suhteen alussa koin sen hurmaavana, niin ikään avioliiton alkuvuosina, mutta nyt kun aviovuosia on takana seitsemän ja lapsia kolme, tunnen eläväni aivan eri planeetalla mieheni kanssa.

Minusta on kehkeytynyt aviovuosien aikana asiallinen virkanainen. Hoidan työni, perheeni ja käyttäydyn elämässäni neutraalisti. Sen sijaan mieheni ei ole vieläkään luopunut nuoruutensa lapsellisuudestaan. Vaikka hän kantaakin vastuunsa, niin hän myös hulluttelee jatkuvasti, osallistuu lasten leikkeihin kuin olisi lapsi itse ja saattaa esimerkiksi ostarilla ruveta tanssimaan lasten kanssa jotain ilmoille kajahtavaa biisiä.

Myös pikkujouluissa ja muissa tilanteissa hän osoittaa lapsenomaista sosiaalista estottomuutta, vaikka ei olisikaan juonut. Leikki kuin leikki tai improvisaatio kuin improvisaatio, niin hän menee mukaan ja mokaa itsensä, vaikka ei mitään osaakaan. Jälkeenpäin hän toteaa, että leikkiähän se vain oli. 

En sitten tiedä, olenko jotenkin solmussa oman estyneisyyteni kanssa tai pelkäänkö sitä, että mieheni voittaa leikillisyydellään lasten kaiken huomion, vai onko mieheni yksinkertaisesti vain ikuinen kakara. Olen harkinnut pariterapian ehdottamista, mutta mitä minä sielläkään sanoisin, kun kuitenkaan mieheni käytöksessä tai vastuullisuudessa ei sinänsä ole mitään vialla. Ärsyttävä asia on mieheni tarve ja halu "heittäytyä" ja olla lapsellinen tietyissä tilanteissa.

Miten te lähtisitte tällaista ongelmaa hoitamaan? Voiko tätä puida pariterapiassa?