Onko paikalla lapsensa pois antaneita?

Miten pärjäätte näiden tunteiden kanssa, joita asiasta väistämättä teille tulee? Oma tarinani on sellainen, että sain erittäin vaikean, autismipiirteisen erityislapsen jonka myötä elämästäni katosi kaikki positiivinen ja arki oli pelkkää rämpimistä. Meni työpaikka, meinasi hajota avioliittokin täysin mahdottoman lapsen takia. Mielenterveys meni osittain, kunnes tajusin missä mennään ja hain apua. Lapsi sijoitettiin muualle asumaan ja minä olen päässyt pikkuhiljaa parantumisprosessissa alkuun. Usein koen kuitenkin kovasti syyllisyyttä, mietin että olisinko voinut tehdä jotain eri tavalla (tiedän kyllä, että tein aivan kaikkeni ja jopa karkasin kerran sairaalasta voidakseni osallistua lasta koskevaan hoitoneuvotteluun!) jne.

Olisi hienoa vaihtaa ajatuksia muiden lapsistaan luopuneiden kanssa.