Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi sosiaalisista ryhmistä, eivätkä koe kuuluvansa mihinkään?
Tämä aihe syö sisältä ja olisin ikionnellinen jos saisi tätä kautta vertaistukea..
Kommentit (33)
Minä. Mutta mies on yltiöekstrovertti. Tämä aiheuttaa ristiriitaa.
Minä. Opiskeluissakin muut löytävät bestiksen ja kaveriporukan heti ja sen jälkeen laittavat "ovet kiinni". Minä jään ajelehtimaan johonkin näiden porukoiden välille eikä mua esim. kutsuta työkavereiden illanviettoihin tai haluta muutenkaan olla vapaa-aikana tekemisissä.
Minä olen työpaikan luuseri. Kukaan ei kutsu illanviettoon eikä juttele taukohuoneessa.
Vierailija kirjoitti:
Minä. Mutta mies on yltiöekstrovertti. Tämä aiheuttaa ristiriitaa.
Meillä sama juttu. Olemme täysin ääripäissä, minä ääri-introvertti ja mies ääriextrovertti. Ja on kyllä aiheuttanut monet väärinkäsitykset ja hankalat sosiaaliset tilanteet. Nykyään ymmärrämme jo paremmin toisiamme ja selviämme sosiaalisista tilanteista paremmin.
Silti tuntuu, ettei hän vieläkään oikeasti ymmärrä miltä tuntuu jäädä ihan aina ulkopuolelle työpaikoissa, opiskelijaporukoissa ja eim. hänen kaveriensa keskuudessa. Että olen tosi yksinäinen ja kaipaisin ystäviä.
Kiva, että jollekin riittää oman perheen piiri, mutta ei kaikille. Silloin on kurjaa aina istua yksin kotona kun mies huitelee kaveriensa kanssa menoissaan. En minä sinne haluaisi mukaan äijäporukkaan, mutta olisi itselläkin edes joskus joku kutsu johonkin.
Tai ettei olisi opiskeluaikoina tarvinnut aina tehdä ryhmätöitä yksin kun muihin ryhmiin ei päässyt mukaan edes kysymällä. Tätä ihan oikeasti tapahtuu vielä aikuistenkin keskuudessa.
Varmaan ne, jotka jäävät ulos sosiaalisista ryhmistä kärsivät sosiaalisten taitojen puutteesta tai sitten vaan ovat niin herkkiä tai introvertteja, etteivät viihdy porukoissa.
Sosiaalisia taitoja voi kuitenkin myös harjoitella ja kehittää, eli jos haluaa tulla taitavammaksi niissä, kannattaa altistaa itsensä vuorovaikutukselle. Toiset ovat luonnostaan sosiaalisia, mutta jotkut joutuu menemään vähän epämukavuusalueelleen jos haluavat olla ihmisten seurassa. Mutta epämukavuuteenkin voi siedättää itsensä kunnes huomaa, ettei se niin kamalaa olekaan ja voi olla ihan mukavaakin. Mutta harjoittelua vaatii paljon. Omasta kokemuksesta puhun. Lopulta ulos jääminen johtuu useammin omasta käytöksestä ja asenteesta kuin siitä että jätetään ulkopuolelle. Sellainen ajatus kuitenkin vielä, että kaikkien kaverihan ei voi olla, eli jos on porukka, joka ei yhtään ole oman tyylinen, en välttämättä ole pahoillani etten sellaiseen kuulukaan.
T. Entinen ulkopuolinen
Minä, mutta olen introvertti joka nauttii ja saa energiaa yksinolosta. Muille, ekstroverteille, se sosiaalinen vuorovaikutus on energisoivaa ja näin he pääsevätkin piireihin. Heille sellainen ylläpito on ihan normaalia. Minua ei edes kiinnosta ns päästä samalle tasolle. Se olisi hyvin raskasta.
Opettelu ei auta tai muuta yhtään mitään. Me olemme kaikki erilaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä. Mutta mies on yltiöekstrovertti. Tämä aiheuttaa ristiriitaa.
Meillä sama juttu. Olemme täysin ääripäissä, minä ääri-introvertti ja mies ääriextrovertti. Ja on kyllä aiheuttanut monet väärinkäsitykset ja hankalat sosiaaliset tilanteet. Nykyään ymmärrämme jo paremmin toisiamme ja selviämme sosiaalisista tilanteista paremmin.
Silti tuntuu, ettei hän vieläkään oikeasti ymmärrä miltä tuntuu jäädä ihan aina ulkopuolelle työpaikoissa, opiskelijaporukoissa ja eim. hänen kaveriensa keskuudessa. Että olen tosi yksinäinen ja kaipaisin ystäviä.
Kiva, että jollekin riittää oman perheen piiri, mutta ei kaikille. Silloin on kurjaa aina istua yksin kotona kun mies huitelee kaveriensa kanssa menoissaan. En minä sinne haluaisi mukaan äijäporukkaan, mutta olisi itselläkin edes joskus joku kutsu johonkin.
Tai ettei olisi opiskeluaikoina tarvinnut aina tehdä ryhmätöitä yksin kun muihin ryhmiin ei päässyt mukaan edes kysymällä. Tätä ihan oikeasti tapahtuu vielä aikuistenkin keskuudessa.
Kuulostaa mäntiltä, jos et ole päässyt ryhmiin kysymälläkään. Joskus ihmiset (aikuisetkaan) ei ole kovin kivoja ja joillakin on klikkinsä. Minun puolestani saavat pitää klikkinsä, eikä sellaiset ihmiset yleensä ole kovin mukaviakaan. Koita löytää oman tyylisiäsi ihmisiä, joiden seurassa oikeasti viihdyt. Sellaisiakin on ihan varmasti, kun vaan uskallat esiintyä omana itsenäsi. Muut introvertit vaan harvemmin aktiivisesti tulevat ehdottamaan ystävyyttä tai hakemaan seuraa, joten siinä pitää itse olla vähän aktiivisempi.
Itselläni oli sama kuvio, että mieheni oli ääriekstrovertti ja minä taas ujo introvertti. Jälkikäteen olen kuitenkin tajunnut, että vaikka silloin monesti tunsin itseni yksinäiseksi ja joukkoon kuulumattomaksi, minulle oli hyötyä siitä, että oli pakko usein tavata miehen ystäväpiiriä. Pikku hiljaa siinä kävi niin, että uskalsin alkaa luottaa itseeni ja siihen, että minäkin voisin olla jonkun mielestä tykätty ihminen. Ero entiseen on se, että nykyään olen ensisijaisesti aina itseni puolella. Ymmärrän arvoni muiden joukossa ja että minulla on oikeus olla sellainen kuin olen. Olen oppinut tykkäämään itsestäni ja olen itseni paras kaveri. Tsemppiä kaikille kohtalokavereille ja ihanaa löytöretkeä itseenne :).
Vierailija kirjoitti:
Minä olen työpaikan luuseri. Kukaan ei kutsu illanviettoon eikä juttele taukohuoneessa.
Oletko jollain tavalla indikoinut olevasi kiinnostunut tällaisista tai itse järjestänyt jotain, puhunut muille, mutta muut ovat mykkiä.
Oletko varma, että muilla on tällaisia illanviettoja keskenään, mutta sua vaan ei kutsuta.
Täällä ollaan. Viimeksi tänään olen miettinyt sitä, miten muut ihmiset ovat niin sujuvasti keskenään tekemisissä, mutta minä lipsahdan aina ulkopuoliseksi. Käytännössä siis minun kanssani voidaan käväistä kahvilla kerran pari vuodessa, mutta minun kanssani ei tehdä mitään: ei istuta iltaa, tehdä reissuja, pelata mölkkyä tai kierrellä kaupungilla.
Töissä minusta on aina pidetty kovastikin, mutta nyt pitkäaikaistyöttömänä sekin alkaa unohtua. Eikä töistäkään kavereita ole jäänyt.
Lisäyksenä edelliseen, introvertit voisivat joskus yrittää käpertyä vähän vähemmän itseensä. Liian moni on täällä ilman ystävää.
Vierailija kirjoitti:
Varmaan ne, jotka jäävät ulos sosiaalisista ryhmistä kärsivät sosiaalisten taitojen puutteesta tai sitten vaan ovat niin herkkiä tai introvertteja, etteivät viihdy porukoissa.
Sosiaalisia taitoja voi kuitenkin myös harjoitella ja kehittää, eli jos haluaa tulla taitavammaksi niissä, kannattaa altistaa itsensä vuorovaikutukselle. Toiset ovat luonnostaan sosiaalisia, mutta jotkut joutuu menemään vähän epämukavuusalueelleen jos haluavat olla ihmisten seurassa. Mutta epämukavuuteenkin voi siedättää itsensä kunnes huomaa, ettei se niin kamalaa olekaan ja voi olla ihan mukavaakin. Mutta harjoittelua vaatii paljon. Omasta kokemuksesta puhun. Lopulta ulos jääminen johtuu useammin omasta käytöksestä ja asenteesta kuin siitä että jätetään ulkopuolelle. Sellainen ajatus kuitenkin vielä, että kaikkien kaverihan ei voi olla, eli jos on porukka, joka ei yhtään ole oman tyylinen, en välttämättä ole pahoillani etten sellaiseen kuulukaan.
T. Entinen ulkopuolinen
Juuri näin. Aikuisen on itse kannettava vastuunsa siitä, että jos on johonkin tyytymätön elämässään, niin ryhtyy ottamaanaskeleita kohti tavoitettaan.
Vierailija kirjoitti:
Minä, mutta olen introvertti joka nauttii ja saa energiaa yksinolosta. Muille, ekstroverteille, se sosiaalinen vuorovaikutus on energisoivaa ja näin he pääsevätkin piireihin. Heille sellainen ylläpito on ihan normaalia. Minua ei edes kiinnosta ns päästä samalle tasolle. Se olisi hyvin raskasta.
Opettelu ei auta tai muuta yhtään mitään. Me olemme kaikki erilaisia.
Tässä olen kuitenkin eri mieltä, eli kyllä ne aivot on plastiset ja niitä pystyy kehittämään läpi elämän. Mutta eri asia tietty, haluaako tehdä sen. Aina ei riitä tahtoa tai voihan se olla, ettei hetki ole sopiva. Ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita eikä aina voimavaroja ehkä juuri sillä hetkellä riitä. Elämäntilanteet kuitenkin muuttuu ja ihminenkin muuttuu matkan varrella, joten mitään ei kannata pitää kiveen hakattuna. On tämä itsellenikin ollut pitkä taival, ei mikään pikamatka.
Millaisia ehdotuksia teillä on siihen, että kroonisesti ulkopuolinen pääsisi porukkaan? Mitä ihan käytännön asioita teitte, te introvertit jotka onnistuitte murtamaan tämän kahleen? Ihan oikeasti haluan neuvoja.
Minä kyllä tiedän että itse pitää olla aktiivinen ja olen ollutkin, mutta entä jos se vaan ei koskaan riitä? Mistä tiedän mitä teen väärin?
Olen useammallakin työpaikalla tai opinnoissa alkuun oikein puristanut itsestäni kaikki rohkeuden rippeet ja hakeutunut seuraan ja ollut avoin ja reipas ja hauska. Kuitenkin ihan jokaisella kerralla viimeistään puolen vuoden jälkeen olen huomannut pudonneeni porukasta ulos ilman mitään näkyvää syytä. Olen todella kiltti, kuunteleva, kaikki muut huomioon ottava enkä puhu vain itsestäni. Minä olen monesti jopa ollut se henkilö, joka on koonnut porukkaan vähän ulkopuolisempia tyyppejä mukaan ettei kukaan olisi yksin. Ja yhtäkkiä nämä minun esittelemät tyypit otetaan avosylin vastaan ja minut pudotetaan pois. Näin on oikeasti tapahtunut muutaman kerran.
Eräässä työpaikassa työkaveri tuli minulle tunnustamaan pikkujouluissa, että häntä harmittaa että he ovat jättäneet minut ulkopuolelle kun olen niin kiva tyyppi eikä hän osaa sanoa miksi näin on tehty. Silti näiden kekkereidenkään jälkeen minua ei otettu mukaan porukkaan sen enempää.
Monesti olen työpaikoilla tutustunut mielestäni tosi hyvin johonkin kivaan työkaveriin vain hoksatakseni myöhemmin, että hän on kuitenkin kaikkien muiden kanssa vielä parempaa kaveria ja muihin verrattuna minä olen hänelle vain hyvänpäiväntuttu kun minä olen jo leiponut sydänystävyyttä.
Tiedän, että minulla on tapana avautua omista asioistani ihmisille liian vähän eli eivät varmaan saa minusta irti mitään. Mutta sitten kun joskus kerron jotain henkilökohtaisempaa, se onkin liikaa ja muut vetäytyvät taas. Mikä on tarpeeksi mutta ei liikaa?
Sitten tuo, että pitäisi vain hakeutua tilanteisiin, niin no hyvä neuvo, mutta johtavatko ne mihinkään? Introvertille pakolliset sosiaaliset tilanteet ovat uuvuttavia, jos tietää että ne eivät johda mihinkään. Esim. Miehen kaveri vaimoineen tulee kylään, niin osaan minä ne muutaman lauseet iloisesti vaihtaa siinä heidän kanssaan, mutta mitä minä siitä saan? Ei kumpikaan kanssani ala viestitellä tai soitella tai kutsua kahville. En minä osaa olla kiitollinen tapaamisista, joista ei ole mitään mahdollisuutta syntyä sitä oikeaa ystävyyttä.
- Tuo jota ei otettu mukaan ryhmätöihin
Suomessa taitaa muutenkin enemmistö kuulua sellaisiin introvertteihin, jotka eivät jaksa eikä halua olla tekemisissä muuten kuin lähimmän piirinsä kanssa. Ei tarvitse mennä kuin parikyt vuotta taaksepäin kun vieraisiin small talkkailijoihin suhtauduttiin epäluuloisesti ja pidettiin vähän hulluna. Onneksi täälläkin ollaan opittu vähän eurooppalaisemmiksi tässä suhteessa.
Monet kuitenkin edelleen elää omassa tiiviissä kuplassaan ja kun on paljon kuplaihmisiä, on vaikea löytää uusia ystäviä.
Inhosin ryhmätöitä jo peruskoulussa, mulla ei ollut kavereita, vain vihamiehiä, olen aina ollut ulkopuolinen, eikä negatiiviset kokemukset muista ihmisistä kyllä aiheuta mitään haluakaan pyrkiä kenenkään seuraan.
Mulle tehtiin jo silloin peruskouluaikoina selväksi, että olen ei-toivottu tyyppi ja suorastaan vihattu.
Nyt vuosikymmenien yksinolon jälkeen ei olisi mitään toivoakaan pyrkiä seuraan, ei ole mitään sosiaalista kokemusta, mulla ei olisi mitään "tarjottavaakaan" mihinkään seuraan, joten loppuelämä menee myös yksin ja sitten kuoltua onkin ääretön, ikuinen yksinäisyys edessä jokatapauksessa...
Mulla on läpi elämäni ollut kaikissa ryhmissä tosi vahva ulkopuolisuuden tunne. Olen ollut kaveriporukoissa ja ollut niissä pidetty mutta aina sisälläni olen kokenut etten kuulu joukkoon, sama juttu koulu- ja työyhteisöissä. Minun on tosi vaikea olla oma itseni muulloin kuin yksin ollessani.
Minulla on ollut samanlaisia kokemuksia. Olen miettinyt paljon juuri sitä, että minun on hankala pysyä missään porukassa, koska en halua hengata yhdessä niin paljon kuin muut.
No, sitten rupesin tekemään niin, että kun tapasin kivoja ihmisiä, kenen kanssa tuntui synkkaavan, sanoin jossain sopivassa tilanteessa suoraan tuntemuksistani. Että vietän mieluusti paljon aikaa yksin, enkä pysty koko ajan tavata. Sanoin, ettei se tarkoita etten pitäisi heidän seurasta, vaan se on vaan oman tilan tarvetta. Tämä ei sinänsä tietenkään automaattisesti luo ystävyyttä, mutta minun mielestä sillä on ollut hyvä vaikutus. Jos et ole jatkuvasti näkemässä muita ja kyselemässä että mitäs tehdään (yhdessä), ihmiset helposti luulevat ettet välitä heidän seurasta, ja lakkaavat pyytämästä mukaan.
Olen 50-vuotias, enkä kuulu mihinkään ryhmittymiin. Keskityn omaan elämään ja omaan perheeseen. Suosittelen.