Muita, jotka jäävät aina ulkopuolisiksi sosiaalisista ryhmistä, eivätkä koe kuuluvansa mihinkään?

Töissä sain työpisteen huoneesta, jossa olin yksin. Muut olivat isommissa huoneissa, jossa useampia työpisteitä. Kehoitettiin työsuhteen alussa, että kahvitauot on tärkeitä, että porukkaan vaan... jonkun aikaa sitä yritti aamun ja päivän 15min sosiaalisuutta muiden kanssa, mutta pakostihan sitä vasn tunsi itsensä ulkopuoliseksi kun oli työpaikalla ainut "tiimitön". Paperilla kyllä kuulu tiimiin, mutta oikeasti ei koska ei istunut ees kuuloetäisyydellä työpäivän aikana tiiminsä kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Millaisia ehdotuksia teillä on siihen, että kroonisesti ulkopuolinen pääsisi porukkaan? Mitä ihan käytännön asioita teitte, te introvertit jotka onnistuitte murtamaan tämän kahleen? Ihan oikeasti haluan neuvoja.

Minä kyllä tiedän että itse pitää olla aktiivinen ja olen ollutkin, mutta entä jos se vaan ei koskaan riitä? Mistä tiedän mitä teen väärin?

Olen useammallakin työpaikalla tai opinnoissa alkuun oikein puristanut itsestäni kaikki rohkeuden rippeet ja hakeutunut seuraan ja ollut avoin ja reipas ja hauska. Kuitenkin ihan jokaisella kerralla viimeistään puolen vuoden jälkeen olen huomannut pudonneeni porukasta ulos ilman mitään näkyvää syytä. Olen todella kiltti, kuunteleva, kaikki muut huomioon ottava enkä puhu vain itsestäni. Minä olen monesti jopa ollut se henkilö, joka on koonnut porukkaan vähän ulkopuolisempia tyyppejä mukaan ettei kukaan olisi yksin. Ja yhtäkkiä nämä minun esittelemät tyypit otetaan avosylin vastaan ja minut pudotetaan pois. Näin on oikeasti tapahtunut muutaman kerran.

Eräässä työpaikassa työkaveri tuli minulle tunnustamaan pikkujouluissa, että häntä harmittaa että he ovat jättäneet minut ulkopuolelle kun olen niin kiva tyyppi eikä hän osaa sanoa miksi näin on tehty. Silti näiden kekkereidenkään jälkeen minua ei otettu mukaan porukkaan sen enempää.

Monesti olen työpaikoilla tutustunut mielestäni tosi hyvin johonkin kivaan työkaveriin vain hoksatakseni myöhemmin, että hän on kuitenkin kaikkien muiden kanssa vielä parempaa kaveria ja muihin verrattuna minä olen hänelle vain hyvänpäiväntuttu kun minä olen jo leiponut sydänystävyyttä.

Tiedän, että minulla on tapana avautua omista asioistani ihmisille liian vähän eli eivät varmaan saa minusta irti mitään. Mutta sitten kun joskus kerron jotain henkilökohtaisempaa, se onkin liikaa ja muut vetäytyvät taas. Mikä on tarpeeksi mutta ei liikaa?

Sitten tuo, että pitäisi vain hakeutua tilanteisiin, niin no hyvä neuvo, mutta johtavatko ne mihinkään? Introvertille pakolliset sosiaaliset tilanteet ovat uuvuttavia, jos tietää että ne eivät johda mihinkään. Esim. Miehen kaveri vaimoineen tulee kylään, niin osaan minä ne muutaman lauseet iloisesti vaihtaa siinä heidän kanssaan, mutta mitä minä siitä saan? Ei kumpikaan kanssani ala viestitellä tai soitella tai kutsua kahville. En minä osaa olla kiitollinen tapaamisista, joista ei ole mitään mahdollisuutta syntyä sitä oikeaa ystävyyttä.

- Tuo jota ei otettu mukaan ryhmätöihin

Sepä se, ei voi ryhtyä kanssakäymisiin muiden kanssa, että taustalla häilyy vaatimus ystävyydestä. Todelliset ystävyydet kehittyy pikkuhiljaa jos ovat kehittyäkseen molemminpuolisesta viihtymisestä ja tykkäänisestä.

Kyllä iloa voisi tuntea kevyemmistäkin vuorovaikutustikanteista ilman, että mietitään koko ajan että mitä minä saan tästä. Kaikki kohtaamiset ei johda ystävyyden syntymiseen, ja se pitää hyväksyä. Tykkäätkö aidosti tapaamistasi ihmisistä? Heijastuuko se käytökseesi? Kuten sanoin, kaikista ei voi tykätä, eikä tarvitsekaan. Ystävyyksien kehittymiseen pitää antaa aikaa. Luottamus toiseen kasvaa myös sillä, että jakaa välillä omiakin henkilökohtaisia kokemuksiaan. Jos et anna mitään itsestäsi, et myöskään voi olettaa että sinä saat. Ehkä et tunnista ihmisiä helposti, keneen voisit yrittää luottaa?

Itse olen kehittynyt valtavasti vuorovaikutuksessani käymällä miljoonilla treffeillä. Tämä vaan yksi esimerkki. Voisi hakeutua johonkin yhteiseen tekemiseen (omien voimavarojen puitteissa) missä joutuu muiden kanssa tekemisiin. Lähtökohta voisi olla pelkkä vuorovaikutuksen kehittäminen, ei tarkoitushakuinen ystävyyksien hakeminen. Näin homma pysyy kevyenä, eikä pahoita mieltään jos nyt ei pysyviä ystäviä löytäisikään tällä hetkellä.

Jokainen hyvä kanssakäyminen on lahja, josta kannattaa olla kiitollinen. Vähän kuin kaunis perhonen, joka istahtaa hetkeksi kädelle. Ei voi muuta odottaa, mutta jos siitä muuta seuraa, niin se sitten vasta on hieno juttu!

Tiedän, että introvertille seurustelu muiden kanssa on välillä tuskaa kun olen itsekin. Mutta siitäkim voi joskus avoimesti puhua, että sori, nyt mun introvertti taas puskee pintaan. Moni on intro, se ei ole mikään rikos. Asiasta voi keskustella ääneen ja tälle ominaisuuspiirteelle voi välillä myös nauraa. Eli huumoria peliin tältäkin osin. Kaikki me ollaan vähän omituisia joskus. Ekstrovertit myös.

Vierailija kirjoitti:

Töissä sain työpisteen huoneesta, jossa olin yksin. Muut olivat isommissa huoneissa, jossa useampia työpisteitä. Kehoitettiin työsuhteen alussa, että kahvitauot on tärkeitä, että porukkaan vaan... jonkun aikaa sitä yritti aamun ja päivän 15min sosiaalisuutta muiden kanssa, mutta pakostihan sitä vasn tunsi itsensä ulkopuoliseksi kun oli työpaikalla ainut "tiimitön". Paperilla kyllä kuulu tiimiin, mutta oikeasti ei koska ei istunut ees kuuloetäisyydellä työpäivän aikana tiiminsä kanssa.

Ota asia puheeksi ja kysy voitteks te olla vaikka olenkin tällainen tiimitön. Käännä asia leikiksi ja mene muiden mukaan. Hakeudu päivän mittaan muiden seuraan huoneestasi tai kutsu vaikka joku kahviseuraksi omaan huoneeseesi 😊.

Vierailija kirjoitti:

Inhosin ryhmätöitä jo peruskoulussa, mulla ei ollut kavereita, vain vihamiehiä, olen aina ollut ulkopuolinen, eikä negatiiviset kokemukset muista ihmisistä kyllä aiheuta mitään haluakaan pyrkiä kenenkään seuraan.

Mulle tehtiin jo silloin peruskouluaikoina selväksi, että olen ei-toivottu tyyppi ja suorastaan vihattu.

Nyt vuosikymmenien yksinolon jälkeen ei olisi mitään toivoakaan pyrkiä seuraan, ei ole mitään sosiaalista kokemusta, mulla ei olisi mitään "tarjottavaakaan" mihinkään seuraan, joten loppuelämä menee myös yksin ja sitten kuoltua onkin ääretön, ikuinen yksinäisyys edessä jokatapauksessa...

Voi sua. Olet kokenut kurjia juttuja kouluaikoina ! eikä ihme että et halua etkä osaa pyrkiä seuraan. Koulu on kyllä niin julma paikka monelle, etenkin niille joilla sosiaaliset taidot on heikommat kuin muilla. Kyllähän tuollainen vaikuttaa omaan persoonaan ja omiin uskomuksiin omasta itsestään. En usko, ettei sulla olisi mitään tarjottavaa kenellekään. Ainoa keino tässä kuitenkin olisi varmaan se, että yrittäisit saada sielusi haavat parannettua menneisyytesi ikävistä kokemuksista. Aloittaa ihan itsestäsi ja oppia ymmärtämään se hyvä, mitä itsessäsi on. Yrittäisitkö minun mielikseni? Pahoitan aina niin kovasti mieleni kun luen tällaisia tarinoita. Älä ole yksin loppuelämääsi. Pyydä keskusteluapua jotta pääsisit yli lapsuuden traumoista.

En tunnista tällaista ilmiötä ollenkaan. Omissa opiskelu- ja työpaikoissani ei ole ollut mitään klikkejä, vaan ryhmät ovat muodostuneet luonnostaan niistä jotka ovat milloinkin paikalla, tilanteen mukaan. Ei ole mitään ovia joita sulkea tai avata ja kaikille ollaan ystävällisiä. Toki sitten on aina niin, että jotkut yksilöt ystävystyvät voimakkaammin joidenkin kanssa, se on kai ihan luonnollista mutta ei sekään ole johtanut siihen, että joitakin alettaisiin sulkea ulos porukasta. Jos sitten jotkut kaksi tai kolme erityisen läheistä ystävää viettävät joskus keskenään aikaa, en koe että siihen pitäisi kenenkään mennä itseään tunkemaan.

Olen äärimmäinen introvertti ja minua mielellään otettaisiin mukaan kaikenlaisiin porukoihin ja tapahtumiin, mutta en ole kiinnostunut yleensä. Olen kai sitten siellä spektrin toisessa ääripäässä, jossa on vaikea ymmärtää että kaikenlaisiin porukoihin pääseminen olisi ahdistuksen aihe.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on läpi elämäni ollut kaikissa ryhmissä tosi vahva ulkopuolisuuden tunne. Olen ollut kaveriporukoissa ja ollut niissä pidetty mutta aina sisälläni olen kokenut etten kuulu joukkoon, sama juttu koulu- ja työyhteisöissä. Minun on tosi vaikea olla oma itseni muulloin kuin yksin ollessani.

Minä olisin voinut kirjoittaa tämän.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut samanlaisia kokemuksia. Olen miettinyt paljon juuri sitä, että minun on hankala pysyä missään porukassa, koska en halua hengata yhdessä niin paljon kuin muut.

No, sitten rupesin tekemään niin, että kun tapasin kivoja ihmisiä, kenen kanssa tuntui synkkaavan, sanoin jossain sopivassa tilanteessa suoraan tuntemuksistani. Että vietän mieluusti paljon aikaa yksin, enkä pysty koko ajan tavata. Sanoin, ettei se tarkoita etten pitäisi heidän seurasta, vaan se on vaan oman tilan tarvetta. Tämä ei sinänsä tietenkään automaattisesti luo ystävyyttä, mutta minun mielestä sillä on ollut hyvä vaikutus. Jos et ole jatkuvasti näkemässä muita ja kyselemässä että mitäs tehdään (yhdessä), ihmiset helposti luulevat ettet välitä heidän seurasta, ja lakkaavat pyytämästä mukaan.

Kyllä, juuri näin!

Minä. Olen vaan niin mitätön tyyppi muiden mkelestä. Muistan kun kerran ala-asteella kaverin synttäreillä annettiin kaikille kaveriarvosanat. Muut saivat kehuja ja ysin tai kympin. Minä ainoana sain kaikilta seiskan. Ja sama jatkunut aina sen jälkeen. Olen vaan jotenkin mitätön ja näkymätön. Joskus saan porukasta yhden kaverin, mutta se on sitten aina miespuolinen ja jossain vaiheessa kuvio menee hankalaksi (olen parisuhteessa joten en tahallaan friendzoneta). Nyt ei ole yhtään kaveria, uuden alan opinnoissa on sitten yksi jota mun jutut kiinnostaa, sekin tietty mies...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on läpi elämäni ollut kaikissa ryhmissä tosi vahva ulkopuolisuuden tunne. Olen ollut kaveriporukoissa ja ollut niissä pidetty mutta aina sisälläni olen kokenut etten kuulu joukkoon, sama juttu koulu- ja työyhteisöissä. Minun on tosi vaikea olla oma itseni muulloin kuin yksin ollessani.

Minä olisin voinut kirjoittaa tämän.

Ei kaikki vaan tunne oloaan mukavaksi ryhmissä ja sehän on myös ok. Pääasia, että voi tuntea olonsa hyväksi oli yksin tai yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Minä. Olen vaan niin mitätön tyyppi muiden mkelestä. Muistan kun kerran ala-asteella kaverin synttäreillä annettiin kaikille kaveriarvosanat. Muut saivat kehuja ja ysin tai kympin. Minä ainoana sain kaikilta seiskan. Ja sama jatkunut aina sen jälkeen. Olen vaan jotenkin mitätön ja näkymätön. Joskus saan porukasta yhden kaverin, mutta se on sitten aina miespuolinen ja jossain vaiheessa kuvio menee hankalaksi (olen parisuhteessa joten en tahallaan friendzoneta). Nyt ei ole yhtään kaveria, uuden alan opinnoissa on sitten yksi jota mun jutut kiinnostaa, sekin tietty mies...

Kuulostaapa lapselliselta noi kaveriarvosanat. Toivottavasti et anna niiden määrittää nykyelämääsi. Kaikilla vaan ei ole liutaa ystäviä. Se ei ketään ihmisenä huononna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä. Olen vaan niin mitätön tyyppi muiden mkelestä. Muistan kun kerran ala-asteella kaverin synttäreillä annettiin kaikille kaveriarvosanat. Muut saivat kehuja ja ysin tai kympin. Minä ainoana sain kaikilta seiskan. Ja sama jatkunut aina sen jälkeen. Olen vaan jotenkin mitätön ja näkymätön. Joskus saan porukasta yhden kaverin, mutta se on sitten aina miespuolinen ja jossain vaiheessa kuvio menee hankalaksi (olen parisuhteessa joten en tahallaan friendzoneta). Nyt ei ole yhtään kaveria, uuden alan opinnoissa on sitten yksi jota mun jutut kiinnostaa, sekin tietty mies...

Kuulostaapa lapselliselta noi kaveriarvosanat. Toivottavasti et anna niiden määrittää nykyelämääsi. Kaikilla vaan ei ole liutaa ystäviä. Se ei ketään ihmisenä huononna.

No lapset nyt on lapsellisia... Ei tuo nyt mun elämää määrittele, mutta välillä muistuu mieleen kun katsoo toisten nopeaa ystävystymistä ja ryhmäytymistä. Mulla ne vähätkin kaverit ovat vaan kadonneet...

Minä.

Onneksi on perhe.

Minä ja usein koen olevani yksinäinen myös porukassakin ja tämä syö sisältä.