Lue keskustelun säännöt.
70-luvun tyttäret, 40-luvun äidit, kun äiti sairastuu
12.01.2015 |
Hei
Haluaisin jatkaa keskustelua, jota on käyty 40-luvulla syntyneiden äitien ja 70-luvulla syntyneiden tyttärien suhteesta. Minkälaista teillä on ollut, kun äiti on sairastunut vakavasti?
Itse haen tilanteessa rooliani. Miten osata auttaa omien rajojen puitteissa? Miksi tuntuu, että mikään tekemäni ei riitä äidilleni? Ikään kuin äitini olisi koko ajan vailla rakkauttani.
En kuitenkaan osaa antaa kuin tietyn verran. Ei meidän suhteemme noin vain muutu.
Olisi kiva kuulla kokemuksistanne!
Kommentit (14)
Äidin vaikea ottaa apua vastaan. Periaate, kun olen aina pärjännyt, niin pärjään ja selviän myös nyt.
Silti näen, että tarvitsee apua, mutta se pitää jotenkin 'verhota' , koska suoraan annettu apua, mitä tahansa lajia on niin vaikea ottaa vastaan. Haluaisin auttaa enemmän, mutta olen koko ajan tuntosarvet ylhäällä aistimassa, jos on jotain mitä voin tehdä ja olla avuksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen katkaissut välit ns. äitiini jo useampi vuosi sitten. Hänen sairastumisestaan kuulisin varmaankin siltä ainoalta sisarukseltani joka vielä on hänen kanssaan tekemisissä (meitä välit katkoneita on useampi). Toisaalta, ns. äidillä on mielenterveydellisiä ongelmia ja pahemmaksi tuntuu vaan menevän ajan myötä. En tiedä, mitä tapahtuisi jos ns. äiti sairastuisi vakavasti (fyysisesti). Välejä se ei ainakaan paikkaisi, mutta en tiedä, että kävisinkö esim. hänen kuolinvuoteellaan jos hän haluaisi.
Olen 80-luvun tytär, mutta äitini on 40-luvulla syntynyt. Välimme ovat vähän ongelmalliset. Äidilläni on vakavahko sairaus, vaikkakin hän on edelleen täysipäiväisesti töissä. Äitini on todella kova suorittaja ja viimeisen päälle marttyyrityyppi. Yritän auttaa parhaani mukaan, mutta tuntuu ettei mikään määrä apua riitä, kun toinen ei anna itselleen yhtään armoa missään asiassa. Tilanne on ahdistanut minua teini-ikäisestä saakka, kun tahtoisin auttaa parhaani mukaan, mutta toisaalta tahtoisin elää myös omaa elämääni. Loppujen lopuksi olen päättänyt rajat itselleni minkä verran autan ja se saa riittää, vaikka tiedän että enemmänkin kykenisin jos yrittäisin ja enemmän olisi tehtävää. Mutta kun omakin elämä on elettävänä. Toivon että äitini ymmärtää tämän.
Hieman kyllä huolestuttaa tulevaisuus, kun vanhempani vanhenevat. En tahtoisi laittaa heitä vanhainkotiin, mutta en tiedä riittääkö oma jaksaminen hoitamiseen, olen ainoa lapsi.
Äitini ei ikinä kerro, jos haluaa apua eikä pyydä sitä. Meillä on vieläkin sellainen suhde, että äitini tarjoaa aina apuaan mutta kieltäytyy minun avustani. Apu pitää antaa puoliväkisin tai jonkun muun asian varjolla. Sekin on vähän niin, että ei toisen reviirille voi mennä, kun toinen on kuitenkin aikuinen ihminen. Äitini on sairastanut vakavan sairauden hetki sitten, ja siitä johtunut masennus on muuttanut häntä. Tässä pitää vähän kuin opetella tuntemaan nyt toinenkin puoli äidistään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Emme ole vielä tuossa tilanteessa. Äiti ja isä ovat edelleen täysin yhteiskuntakelpoisia, eivät mitään vaivaisia vanhuksia. Toki on alkanut olla perussairauksia, mutta ne eivät ivelä jarruta.
Varmaan tulee olemaan vaikeaa. Äiti on jo ilmoittaunut ettei halua olla taakka, koska itse hoiti paljon omaa äitiä ja isäänsä. Apua on siis vaikea tarjota. Toisaalta asun sen verran kaukana, että jokapäiväinen auttaminen ei tule kysymykseen.....sisko parka asuu järkevän ajomatkan päässsä
Mielenkiinnolla lukisin näitä lisää. Olen 70-luvulla syntynyt ja äitini 40-luvulla. En ole koskaan jaksanut äitiäni. Hän puhuu mitä sylki suuhun tuo kaikissa tilanteissa. Hän on mm. teilannut yliopisto-opintoni ja lopulta valmistumiseni. Miehestäni ja lapsistani hän löytää vikoja ja sanoo alakouluikäisen esikoiseni lihoneen/laihtuneen joka kerta, kun he tapaavat. Aina suusta töksähtää jotain, yleensä junttimaisia asioita ja kaikki korrektius puuttuu. Muistan hävenneeni häntä jo ollessani päiväkodissa. Nyt hän roikkuu minussa ja soittelee monta kertaa päivässä. Aina puhelun aikana hän sanoo ainakin kolme asiaa, jotka tavallinen ihminen jättäisi sanomatta. Suolentoiminnot ovat puheissa aina ja varsinkin ruokapöydässä. Olen aina näiden puheluiden ja varsinkin tapaamisten jälkeen ärsyyntynyt. En tiedä, miten tulen jaksamaan hänen vanhenemisensa. Muut sisarukset ovat ottaneet etäisyyttä ja hoitovastuu tulee jäämään minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 14:40"]
Olen 80-luvun tytär, mutta äitini on 40-luvulla syntynyt. Välimme ovat vähän ongelmalliset. Äidilläni on vakavahko sairaus, vaikkakin hän on edelleen täysipäiväisesti töissä. Äitini on todella kova suorittaja ja viimeisen päälle marttyyrityyppi. Yritän auttaa parhaani mukaan, mutta tuntuu ettei mikään määrä apua riitä, kun toinen ei anna itselleen yhtään armoa missään asiassa. Tilanne on ahdistanut minua teini-ikäisestä saakka, kun tahtoisin auttaa parhaani mukaan, mutta toisaalta tahtoisin elää myös omaa elämääni. Loppujen lopuksi olen päättänyt rajat itselleni minkä verran autan ja se saa riittää, vaikka tiedän että enemmänkin kykenisin jos yrittäisin ja enemmän olisi tehtävää. Mutta kun omakin elämä on elettävänä. Toivon että äitini ymmärtää tämän.
Hieman kyllä huolestuttaa tulevaisuus, kun vanhempani vanhenevat. En tahtoisi laittaa heitä vanhainkotiin, mutta en tiedä riittääkö oma jaksaminen hoitamiseen, olen ainoa lapsi.
[/quote]
Hei, kerrotko vähän lisää. Tuo teidänkin tilanne kuulostaa vähän ristiriitaiselta. Pitäisi auttaa, mutta toisaalta äitisi on marttyyrityyppi.
Millä tavalla hän pyytää apua?
Mitä tarkoitat tuolla, että mikään määrä apua ei riitä? Miten hän ilmaisee tuon asian?
Kysyn siksi, että en oikein itsekään tiedä mikä meidän tilanteessa mua niin häiritsee. Miksi musta tuntuu tältä? Odotetaanko multa edes mitään ja miksi koen, että en riitä?
Onko sulla tällaisia ristiriitaisia tunteita?
Minä en usko että äitini huolisi mitään apua. Hänelle on aina ollut kunnia-asia että kenenkään taakkana ei ole, ja sitten kun ei itse pärjää, joutaa hautaan. Samaa hän odottaa myös meiltä lapsiltaan, ei esim. tule kuulonkaan että lastenlapsia sinne hoitoon tuotaisiin: hän on jo lapsensa hoitanut ja ei hänkään koskaan mitään isovanhempia tarvinnut, jokaisen täytyy omat lapsensa pitää.
Kova nainen on mutsi, niin hyvässä kuin pahassa. Oman historiansa kasvatti: hänen oma isänsä kuoli kun äiti oli 7-vuotias, ja jälkeen jäi äidinäidin yksin kasvatettavaksi 9 lasta, ainoa elinkeino pieni köyhä maalaispirtti. Huomasi mummon jutuistakin aikanaan että hän oli äitini lajia, ylpeili sillä miten yksin ruokki koko porukan ja pari nuorempaa synnyttikin niin että pisti vanhemman lapsen katsomaan nuorempien perään ja sanoi, että menee halkoja tekemään, sitten synnytti saunassa ja tuli uuden tulokkaan kanssa takaisin jatkamaan arkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 14:57"]
Hei, kerrotko vähän lisää. Tuo teidänkin tilanne kuulostaa vähän ristiriitaiselta. Pitäisi auttaa, mutta toisaalta äitisi on marttyyrityyppi.
Millä tavalla hän pyytää apua?
Mitä tarkoitat tuolla, että mikään määrä apua ei riitä? Miten hän ilmaisee tuon asian?
Kysyn siksi, että en oikein itsekään tiedä mikä meidän tilanteessa mua niin häiritsee. Miksi musta tuntuu tältä? Odotetaanko multa edes mitään ja miksi koen, että en riitä?
Onko sulla tällaisia ristiriitaisia tunteita?
[/quote]
Jep, tilanne on ristiriitainen. Äitini valittaa kovasti kaikista asioista jotka ovat heillä rempallaan ja aiheuttavat huolta. Suuri osa niistä on sellaisia joissa pystyn auttamaan. Jos sanon jostain mielestäni mitättömästä jutusta, että sen hän voi kyllä jättää tekemättä, kun ei hänen jaksamisensa varmastikaan riitä, äitini tekee sen joka tapauksessa. Eli jos en mene auttamaan hommissa, tiedän että äitini tekee sitten niitä vaikka aamuun asti nukkumatta. Toisaalta mikään määrä apua ei riitä, koska ne samat asiat mitkä on ongelmia nyt oli ongelmia jo minun ollessani 10-vuotias, koska vanhempani eivät tee mitään helpottaakseen työtaakkaansa. Tuntuu välillä ihan turhalta auttaa, kun tiedän että äitini työtaakka ei siitä yhtään kumminkaan kevene. Ja eläkkeelle hän ei suostu jäämään, kun murehtii niin kovasti esimerkiksi minun taloudellista pärjäämistäni, kun olen nyt saamassa vauvan eikä minulla ole vakituista työpaikkaa. Olen kovasti yrittänyt selittää, ettei hänen tarvitse tosiaankaan eläkkeellä elättää ketään muuta kuin itsensä.
Välillä vähän ahdistaa.
En ehdi nyt kirjoittaa pitkästi, mutta tutulta kuulostavat mietteenne...
Meillä tulee usein esiin sellainen marttyyriasemme, että minun oletetaan huomaavan ja auttavan. Esim. jos käyn vaikka kaupassa ennen äidin luo menoa, niin sitten kun olen äidin luona, hän toteaa, että "olisi hänkin tarvinnut kaupasta yhtä ja toista, mutta kun en viitsinyt vaivata".
Just joo, samalla vaivalla olisin ne ostanut, autolla kun liikun.
Mutta jokaisella meillä on oma elämämmekin elettävänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 13:38"]
Olen katkaissut välit ns. äitiini jo useampi vuosi sitten. Hänen sairastumisestaan kuulisin varmaankin siltä ainoalta sisarukseltani joka vielä on hänen kanssaan tekemisissä (meitä välit katkoneita on useampi). Toisaalta, ns. äidillä on mielenterveydellisiä ongelmia ja pahemmaksi tuntuu vaan menevän ajan myötä. En tiedä, mitä tapahtuisi jos ns. äiti sairastuisi vakavasti (fyysisesti). Välejä se ei ainakaan paikkaisi, mutta en tiedä, että kävisinkö esim. hänen kuolinvuoteellaan jos hän haluaisi.
[/quote]
kuinka itsekäs ja kiittämätön sitä voi ihminen olla?
huhhuh.
[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 15:28"]
[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 14:57"]
Hei, kerrotko vähän lisää. Tuo teidänkin tilanne kuulostaa vähän ristiriitaiselta. Pitäisi auttaa, mutta toisaalta äitisi on marttyyrityyppi.
Millä tavalla hän pyytää apua?
Mitä tarkoitat tuolla, että mikään määrä apua ei riitä? Miten hän ilmaisee tuon asian?
Kysyn siksi, että en oikein itsekään tiedä mikä meidän tilanteessa mua niin häiritsee. Miksi musta tuntuu tältä? Odotetaanko multa edes mitään ja miksi koen, että en riitä?
Onko sulla tällaisia ristiriitaisia tunteita?
[/quote]
Jep, tilanne on ristiriitainen. Äitini valittaa kovasti kaikista asioista jotka ovat heillä rempallaan ja aiheuttavat huolta. Suuri osa niistä on sellaisia joissa pystyn auttamaan. Jos sanon jostain mielestäni mitättömästä jutusta, että sen hän voi kyllä jättää tekemättä, kun ei hänen jaksamisensa varmastikaan riitä, äitini tekee sen joka tapauksessa. Eli jos en mene auttamaan hommissa, tiedän että äitini tekee sitten niitä vaikka aamuun asti nukkumatta. Toisaalta mikään määrä apua ei riitä, koska ne samat asiat mitkä on ongelmia nyt oli ongelmia jo minun ollessani 10-vuotias, koska vanhempani eivät tee mitään helpottaakseen työtaakkaansa. Tuntuu välillä ihan turhalta auttaa, kun tiedän että äitini työtaakka ei siitä yhtään kumminkaan kevene. Ja eläkkeelle hän ei suostu jäämään, kun murehtii niin kovasti esimerkiksi minun taloudellista pärjäämistäni, kun olen nyt saamassa vauvan eikä minulla ole vakituista työpaikkaa. Olen kovasti yrittänyt selittää, ettei hänen tarvitse tosiaankaan eläkkeellä elättää ketään muuta kuin itsensä.
Välillä vähän ahdistaa.
[/quote]
Sinulle tulee nyt oma vauva ja tulet ehkä itsekin olemaan avun tarpeessa. Älä rasita itseäsi vanhempiesi asioilla,jotka eivät ole välttämättömiä! Pidä tässä selkeät rajat.
En osaa sanoa, pelottava ajatus kyllä. Oma äitini ei ole sairastunut pahasti, eli meillä tilanne, että käyn kerran viikossa käyttämässä häntä ruokaostiksilla...