tänään on kulunut 6 vuotta hätäsektiosta..

ja aamulla pääsi itku kun tajusin, miten monta asiaa olisi voinut mennä pieleen. nyt vasta iski järkytys ja tajusin, ettei meillä välttämättä olisi tuota reipasta tyttöä aukomassa paketteja aamupuuron jälkeen. tai että minä en välttämättä olisi leipomassa tytölle kakkua.. :(

eli, kuusi vuotta sitten hakeuduin päivystykseen "epämääräisen huonon olon" (joka ei ollut siis fyysistä pahoivointia, vaan jotain mitä oli vaikea pukea sanoiksi) ja päänsäryn vuoksi. luulimme että kävisin vain pyörähtämässä sairaalassa: eteiseen jäi valot, keittiön pöydälle lappu johon täyttelin vauvan liikkeitä. pääsin otettiin jonon ohi ja lääkäri havaitsi heti että arastelin valoa, samoin verenpaine oli pilvissä. minut majoitettiin osastolle ja aloitettiin virtsankeräys, vauva potki ja kaikki tuntui  olevan vielä hyvin. en ollut kuullut koskaan raskausmyrkytyksestä, enkä ollut peloissani..

sitten, kolmas aamu osastolla. oksensin aamupuuroni ja painoin kutsunappia, tämän jälkeen alkoi horkkamainen vapina ja kykenin vain kaatumaan sängylle.  muistan hälinän, lauseen " kymmenen minuuttia ja vauva ulos!", sekä sen, että minua pyydettiin riisumaan korvikset ja sain virtsakatetrin. silmille viskatitiin liina, leikkuriin- ja taju pois.  kaikki kävi niin äkkiä etten osannut pelätä, lähinnä olin hölmistynyt. mies joi ennätysvauhtia kahvinsa ja ajoi sairaalan, jossa kerrottiin että vauva voi hyvin "joskin vähän kellertää" mutta minä olin tajuton & teholla.

kun heräsin, se ei todellakaan vastannut kuvitelmiani. jokainen varmaan kuvittelee esikoisensa syntymän? olin turvonnut, uupunut, puolisokea, kiinni letkuissa. kun sain nähdä pienen, tumman (keltaisuuden takia) tyttäreni en tuntenut oikein mitään. olin että "jaa. ihan kiva, viekää pois". vasta seuraavana päivänä (vai oliko se sitä seuraavana?) tajusin että vauva!! jumalauta, minulla on vauva!!! missä se on? sain kuvia ikävää lievittämään, välillä myös tytön itsensä livenä hetkeksi syliin. olin vahvasti lääkitty ja imin mannavelliä nokkamukista, silti sisäistin sen että olin nyt äiti ja tyttö oli henkilökunnan mukaan kunnossa, vaikkakin kellertävä & veltto. lääkkeet..

kolmen päivän päästä pääsin tavalliselle osastolle, en saanut kävellä enkä vauvaa viereen ja minua komenneltiin kovasti nukkumaan. verenpaineet olivat pilvissä, joissain muissakin arvoissa häikkää. vatsassa kulki niittirivi ja naama oli pöhöttynyt kuin juopolla..

vauva oli selvinnyt lääkkeiden aiheuttamalla tokkuralla: oli "tarpeeksi täysi-aikainen".  oma toipumiseni taas oli hidasta, verenpaineet eivät laskeneet eikä minua päästetty kotiin. kolme viikkoa olimme osastolla, kunnes mies ärähti että "antakaa sille nyt lääkkeet ja päästäkää kotiin". verenpaineet korjautuivat muuten parissa päivässä!

loppu siis hyvin, kaikki hyvin. mutta pitkään aikaan en tajunnut, että MINÄ olisin voinut KUOLLA.  VAUVA olisi voinut KUOLLA tai VAMMAUTUA :O ei ole itsetäänselvää, että olemme molemmat elossa ja kunnossa!