Ihmiset, jotka kertovat ensin kaiken ja sitten lakkaavat tuntemasta

Niin ja jos vika on minussa, niin mikä minua vaivaa?!

Mulle on käynyt samoin. Syy siihen on ollut miehen sisko joka levittelee minusta ja meidän lapsista ihan järkyttäviä juttuja. Pieni kyläkin vielä.

Jassoo, olet tainnut juoruilla hänen asioitaan eteenpäin. Mäkin siinä vaiheessa laittaisin jarrut päälle.

Hmm mulla on jostain syystä myös tällaisia kavereita ollut.

Ensin ehdotellaan tapaamisia koko ajan ja Facebookissa saatetaan kirjoittaa että ikävä, koska nähdään! Kerrotaan kaikki, tapahtuu yhtäkkinen lähentyminen ja kerrotaan parisuhdeongelmista, ehdotetaan lenkkejä yms. Sitten tapahtuu se että ei vastata viesteihin, ja kun kysellään että onko kaikki ok, vastataan että joo on mutta kiire. Sitten sanon että no ilmoittele kun aikaa, mutta mitään ei kuulu. Laitan vielä yhden viestin mutta ei vastausta, Facebookista kuitenkin huomaan että on käynyt kahveilla tuttujensa kanssa ja kuvia iloisista tyttöporukoista. Lopulta kun menee kuukausia ettet näe häntä, ja törmäät jossain niin ihminen on kuin ei tuntisikaan. Se on hämmentävää.

Tavallaan asia ei mua harmita koska jokainen aikuinen voi tehdä mitä tahtoo, ihmettelen vain tällaisten ihmisten motiiveja. Miksi ylipäänsä lähentyä ihmisen kanssa josta ei kuitenkaan välitä, se on julmaa ja se on kiusaamista. Tällaisia ystävyyssuhteita on ollut mulla muutamia, ja olenkin päätellyt että vedän jostain syystä puoleeni epästabiileja ihmisiä. Tästä yhdestä pienen lapsen äidistä kuulin jo ennen häneen tutustumistani, että on aikamoinen tuuliviiri ja saattaa suuttua helposti ihan pienestä asiasta. Esim. oli sopinut erään tavaran kaupasta kaverinsa kanssa, ja kaverinsa oli mennyt noutamaan sitä sopimuksen mukaan eikä ollut luovuttanut tavaraa koska kuulema ei ole sopinut kaupasta. Ihan naurettava asia, mutta oli kääntänyt asian ostajan syyksi.

Jotkut ihmiset ovat vaan sellaisia, että ilman heitä on parempi olla. Tuollaiset menevät ja tulevat ystävät ovat ihan hyvä että ovat menneisyydessä. :)

Laitoin miinuspeukun noiden perhesurmaspekulaatioiden takia. Kuulostaa todella ilkeämieliseltä alkaa ystävästä epäillä tuollaisia vain siksi ettei enää halua olla sinuun yhteydessä. 

Paljon arkisempia syitä tuollaiselle on. Osa ihmisistä vaan on sellaisia, että heillä ei niinkään ole tarvetta pysyvään ystävyyteen vaan avautumiseen ja nähdyksi tulemiseen. Heille ystävyys, käytyään arkiseksi, ei ole enää kiinnostava. On myös paljon ihmisiä joiden elämäntilanne vaan on niin kiireinen ja stressaava, ettei jaksa välillä mitään ystäviä ollenkaan, tai ainakaan muita kuin ihan lähimmän piirin ystäviä. Itsellänikin on olltu kausia jolloin olen halunnut karsia elämästäni ihmisiä, koska en ole jaksanut niin paljoa. Sitten on toki sekin mahdollisuus että joku on juoruillut sinusta ilkeitä asioita, ystävä on ne uskonut, eikä siksi halua olla enää kanssasi tekemisissä.

Tunnen tuon ihmistyypin. Ensin kertovat ihan kaiken ja sen jälkeen iskee morkkis. Nykyään minulla alkaa hälytyskellot soimaan, mikäli uusi tuttavuus kertoo kolmannella tapaamiskerralla erittäin henkilökohtaisia asioita.

Perhesurmasta kirjoitin siksi, että olen itse näiden viimeisimpien tapausten jälkeen miettinyt paljon äitien jaksamista ja sitä, osataanko, uskalletaanko pyytää apua ajoissa. Mulla on ollut aikoinaan masennusta ja olin todella syvissä vesissä, ja vaikeaa oli pyytää apua. Olen itse tullut jotenkin herkemmäksi, kun joku sanoo olevansa masentunut. Sen sanomiseen voi mennä aikaa, ja sitten että kuullaanko sitä viestiä todella.

Niin että mitä jos hän on tosi väsynyt, eikä siksi jaksa pitää mitään yhteyttä? Toisaalta mua on satuttanut kovasti aiemmat tällaiset ihmiset, että on aika kova kynnys mennä ovelle ja kysyä onko kaikki hyvin. Jos hän vastaa, että on, niin kai sitten annan asian olla ja menen pois. Tuntuu siltä että on pakko mennä kysymään, että mikä on. Sille en voi mitään, jos hän ei halua olla kanssani tekemisissä, mutta inhottaa jos asia jää ilmaan roikkumaan. 

[quote author="Vierailija" time="07.01.2015 klo 10:18"]

Perhesurmasta kirjoitin siksi, että olen itse näiden viimeisimpien tapausten jälkeen miettinyt paljon äitien jaksamista ja sitä, osataanko, uskalletaanko pyytää apua ajoissa. Mulla on ollut aikoinaan masennusta ja olin todella syvissä vesissä, ja vaikeaa oli pyytää apua. Olen itse tullut jotenkin herkemmäksi, kun joku sanoo olevansa masentunut. Sen sanomiseen voi mennä aikaa, ja sitten että kuullaanko sitä viestiä todella.

Niin että mitä jos hän on tosi väsynyt, eikä siksi jaksa pitää mitään yhteyttä? Toisaalta mua on satuttanut kovasti aiemmat tällaiset ihmiset, että on aika kova kynnys mennä ovelle ja kysyä onko kaikki hyvin. Jos hän vastaa, että on, niin kai sitten annan asian olla ja menen pois. Tuntuu siltä että on pakko mennä kysymään, että mikä on. Sille en voi mitään, jos hän ei halua olla kanssani tekemisissä, mutta inhottaa jos asia jää ilmaan roikkumaan. 

[/quote]

Jos on tosi väsynyt, ja haluaa siksi olla yksin, anna olla. Eiköhän jokaisella ole vaiheita elämässä joissa on väsynyt eikä jaksa mitään eikä ketään, eikä se ole erityisen huolestuttavaa mitenkään. Yleensä sellaiset vaiheet menee ihan itsestään ohi ilman perhesurmia tai muita kauheuksia. 

Voit toki kysyä ystävältä että mikä on, mutta todennäköisesti hän kokee sen ahdistavana. Ei haluaisi selitellä syitään vaan toivoisi että yhteydenpidon loppuminen vain hyväksytään. Vähemmän tunkeilevaa kuin ovelle yllättäen pelmahtaminen olisi esim. sähköpostilla kysyminen, mutta ei kyllä todennäköisesti siihenkään vastaa. 

Itseäni ei muuten haittaa tuontyyppiset ihmiset ollenkaan. Jäin miettimään, että miksi, ja tulin siihen tulokseen, että en oikeastaan odota ihmisiltä mitään, en esim. ala odottaa pitkäkestoista tai loppuelämän ystävyyttä, vaikka välillä oltaisiin tosi läheisiäkin. Minusta on täysin ok että ihmisiä elämääni tulee ja niitä menee, enkä näe mitään surullista siinä jos joku tuttavuus katkeaa. Uusia tulee tilalle.

6, tuo on kyllä hyvä pointti, että osa ihmisistä tarvitsee vain sen hetken. En tullut ajatelleeksi. Minulla on vähän ystäviä, mutta hyvin pitkäkestoisia ystävyyssuhteita. Siksi nämä aina toisinaan tavatut päiväperhot saavat minut aina hämilleni :) eipä kukaan muu kuin hän itse osaa sanoa syytä, jos itsekään osaa. No, pitää kysyä vielä kerran että mitä hänelle kuuluu ja sitten annan olla. Enkä siis epäile perhesurmakandidaatiksi edelleenkään! 

Kertakäyttökulttuuri pätee tässäkin, kun löytyy uusi ja mielenkiintoisempi niin heitetään vanha pois!

[quote author="Vierailija" time="07.01.2015 klo 10:25"]

6, tuo on kyllä hyvä pointti, että osa ihmisistä tarvitsee vain sen hetken. En tullut ajatelleeksi. Minulla on vähän ystäviä, mutta hyvin pitkäkestoisia ystävyyssuhteita. Siksi nämä aina toisinaan tavatut päiväperhot saavat minut aina hämilleni :) eipä kukaan muu kuin hän itse osaa sanoa syytä, jos itsekään osaa. No, pitää kysyä vielä kerran että mitä hänelle kuuluu ja sitten annan olla. Enkä siis epäile perhesurmakandidaatiksi edelleenkään! 

[/quote]

Joo, ihmiset on tuossa asiassa erittäin erilaisia. Erityisesti introverttityypit on sellaisia, että kaipaavat suhteellisen vähän ystäviä, mutta haluavat kaikkien näistä kanssa syvän, pitkäkestoisen ystävyyden. Monet ekstrovertit taas ovat sellaisia, että ovat hyvin kiinnostuneita lähes kaikista ihmisistä, avautuvat kelle vaan täysin vapautuneesti, mutta ei heille tule mieleenkään että tämä avautuminen olisi joku merkki mistään enemmästä, tai että ystävyyden edes pitäisi kestää loppuikää. Erilaiset odotukset ihmissuhteelle, ja sitten tulee näitä törmäyksiä joissa toinen loukkaantuu kun hänet on tylysti hylätty, ja toinen ei tajua tehneensä mitään väärää, koska hän ei edes ymmärrä että toinen on odottanut mitään ystävyyden jatkumisen suhteen.

Mun ystävyyssuhteita on katkennut juorujen takia. Mulla oli pitkään jo olleet tulehtuneet välit kaverini kanssa, jolla oli aina tapana haukkua mun ulkonäköä ja alistaa henkisesti. Eräällä kerralla otin asian esille yhteisellä reissulla jossa olimme mun autolla, ja kaverini suuttui siitä ja ei suostunut näkemään omaa käytöstään. Jatkoimme lomaamme (kotimaassa) ja kaverini kohteli mua entistä törkeämmin loppu lomalla. Meillä oli sovittuna eräs kohde mihin mennään yhdessä, olin odottanut sitä vuosia ja kaverini tiesi että olin missannut sen tahtomattani pari vuotta aikaisemmin ja se oli koko reissun kohokohta mulle. Kaverini tapasi sitten joitain tuttujaan siellä ja liittyi heidän seuraansa, ignooraten minut.

Kaverini puhui minusta kavereilleen rumasti, sanoi että olen rasittava kun vingun koko ajan sinne ja miten ei jaksa kuunnella, siis mun kuullen puhui. Siinä sitten kuuntelin kun nämä kolme kolmekymppistä naista kuorossa kiusasivat minua, siis aikuiset ihmiset!! Mulle tuli epätodellinen olo, ja siinä kulminoitui jotenkin ystävyytemme nurinkurisuus missä mä olin aina ollut se altavastaaja. Nyt vedin kaverini tilanteesta sivuun ja sanoin että voisiko hän lopettaa käytöksen, että se nolaa mut ja ei ole reilua. Kaverini totesi ylimielisesti että itsepä tilasin ja että sain nyt kestää kun aloitin koko riidan. Ymmärsin, että ystävyytemme oli lopussa ja tunsin että sitä ei koskaan ollutkaan. Sanoin ystävälleni että jos se ei nyt lähde mun mukaan ja jätä tota kiusaajaporukkaa, meidän ystävyys päättyy ja että mä en enää suostu alistumaan väärään kohteluun, kiusaamista oli ollut nuoruudessamme myös ja aina niin että hän nauroi mulle joidenkin omien kavereittensa kanssa. Kaverini sanoi että aivan sama mä en merkitse hälle mitään ja että hänellä on parempi kyyti kotiin.

Sitten mä lähdin, ja ajoin autolla kotiin. En ole nähnyt kaveria sen koommin, mutta yhteiseltä tutulta kuulin että hän käyttää systemaattisesti aikaa mun mustamaalamiseen ja on onnistunut katkaisemaan multa kaksi kaverisuhdetta juorulla. On kertonut tarinaa missä mä vaan olen jättänyt hänet erämaahan (huoh...) julmasti ja ihan puun takaa aloin huutamaan, ja mulla on kuulema mielenterveysongelmia, ja kuinka hän voi nykyisin paremmin kun mä en ole elämässä yms. Siis aivan todella surullista.

Mulle on tullut baarissa yhteiset tutut huutamaan että miten voin olla niin kusipäinen lehmä, miten voin jättää toisen tyhjän päälle ja yhteen hyvään yhteiseen kaveriin yritin saada yhteyttä kertoakseni oman tarinan. Marttyyrijuttu oli kuitenkin purrut tähän yhteiseen kaveriin, ja sain vastaukseksi että hän voi antaa mulle anteeksi tekoni mutta ei voi unohtaa koska tämä hylätty kaveri oli niin rikki. Päätin että jätän kaikki yhteiset tutut, ja heitä jäi monta. Lakkasin pitämästä yhteyttä koska tuntui että entisen kaverini lonkerot ulottuivat kaikkialle. Aloin hahmottamaan miten suurista asioista on kyse, ja miten yksi ihminen voi kontrolloida niin monen ihmisen mieltä.

Olen havainnut, että tällaiset manipuloijat ovat todella julmia jollekin itseään heikommalle, ja osoittavat suurenmoista arvostusta sellaisille josta kokevat hyötyvänsä. He saattavat olla todella sympaattisia sellaisille ihmisille jotka tuntevat heidät pinnallisesti, ja jotka eivät tiedä kaikkia taustoja.

Tietyn aikaa voi esittää, mutta kun on se joku joka tietää kaiken niin sellainen on uhka. Ja jos se alistuva ystävä joka tietää kaiken, ne ikävimmätkin asiat, lakkaa alistumasta tulee hänestä uhka ja häntä täytyy rangaista. Uskonkin että kaverini mustamaalaa minua siksi, että en pääsisi vahingoittamaan häntä. Pelko on turha, en mä halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä enkä puhua hänestä. Tuntuu vaan paskalta, että hän ei voi toimia samoin.

Juorut voivat todella satuttaa ja katkaista ihmissuhteita, eikä mitään pitäisi aina ottaa totena mitä vihasta lauotaan. Jos joku ihminen haukkuu voimakkaasti toista, voi olla aika varma että taustalla on muutakin mistä ei puhuta. Ja joskus ihmissuhteet katkeavat välikäsien kautta, ilman että oikeasti ei ole tehnyt mitään itse, vaan hyvä kaveri on.

Naiset on aika katalia ystävyydessä, sen huomaa ja alaluokilta. Aika julmaa touhua.

[quote author="Vierailija" time="07.01.2015 klo 09:45"]

Olen tässä elämäni aikana törmännyt aika ajoin ihmistyyppiin, joka ensin vuodattaa elämästään kaiken, on parasta kaveria, laittaa paljon viestejä tai soittelee, on tekemässä ja ehdottamassa kaikkea ja sitten äkkiä lyö jarrut päälle, ei pidä yhteyttä tai vastaa, hyvä että on näkevinään.

Teini-iässä ja parikymppisenä tutustuin usein tällaisiin ihmisiin ja luulin silloin että vika on minussa ja että olen tehnyt jotain, mikä on suututtanut toisen. Joskus yritin selvittää että mistä kenkä puristaa, sitten annoin olla.

Nyt kävi samalla tavalla erään vauvakerhossa tavatun mamman kanssa. Yhteydenpito oli koko syksyn ajan hyvinkin aktiivista, nähtiin lasten kanssa, vaihdettiin ajatuksia - ja sitten pam, ei vastaa viesteihin, ei ollut näkevinään joulutapahtumassa. Kerho on ollut nyt tauolla, mutta ihan mielenkiinnolla odotan jatkoa.

Olen ihmeissäni. Onko vika sittenkin minussa vai onko vaan näitä kummallisia ihmisiä? Mikä heitä vaivaa? Pitäisikö mennä ovelle hakkaamaan että tule nainen ulos ja nyt selvitetään tämä, vai antaa olla? Näiden perhesurmajuttujen jälkeen sellainen olo, että mitä jos tämä ihminen on jotenkin sairas ja siksi takertui, ja nyt on jokin huonompi vaihe ja siksi hylkäsi. Silloinhan sitä ystävää eniten tarvitsee. Vaikeaa silti mennä kysymään että mikä on, kun en koe että ehdittiin kaikesta turisemisesta huolimatta lähentyä hyviksi ystäviksi. Oli ehkä hieman ahdistavaakin niin kiinteä tuttavuus.

Kunhan tässä ihmettelen.

[/quote]

Eivät tuollaiset ihmiset mitään ystäviä hae vaan roskakoria omalle avautumiselleen. Kun entinen roskakori alkaa heidän mielestään olla täynnä (eikä siis mitään muuta puhumisen aihetta enää ole), hankitaan uusi ja oksennetaan sinne samat jutut. Eräänlaisia huomioloisia siis. Tuollaiset kannattaa jättää hyvillä mielin taakse.

Itse en ole törmännyt tuollaisiin tyyppeihin :o mutta eihän se silti tarkoita, ettei niissä olisi se vika eikä sussa.
_
Itse olen sen sijaan "hiljentynyt" parille entiselle hyvälle kamulle melko yllättäen. Yhdelle, koska kuulin, että on yrittänyt iskeä miestä, jonka kanssa mulla oli juttua. Kun mainitsin tälle kaverille asiasta, ohitti sanomiseni ja vaitoi aihetta. Ihan kuin ei olisi kuullut. No, jatkoin samaa linjaa kuin hän ja totesin mielessäni huhut oikeiksi, kun ei viitsinyt vastata. Lopetin yhteydenpidon pikkuhiljaa ja nyt poistin fb-kamuistakin.
_
Yksi entinen kamu vaikutti tutustuessamme tosi mukavalle ja sydämelliselle tyypille. Pienistä asioista paljastui kuitenkin huomionhakuiseksi, kateelliseksi, mielistelijäksi, valehtelijaksi... En halua ongelmia, joten lopetin yhteydenpidon "hyvissä väleissä".

Minä en ota ystävyyssuhteita kovin vakavasti, enkä siis ole jäänyt miettimään, missä on vika, jos yhteydenpito äkillisesti hiipuu. Minulle käy usein niin, että joku avautuu kaiken elämästään, enkä ajattele, että sekään johtuu minusta, vaan ihmisen tarpeesta avautua, kuulla itsensä sanovan asioita elämästään ja sitä kautta jäsentää ajatteluaan. Minulle se ei ole rasite, vaan mielenkiintoinen keskusteluhetki. En kerro asioita eteenpäin, itse asiassa en useimmiten edes muista mitä minulle on sanottu. Ihmisen elämässä on monenlaisia vaikeuksia ja kriisejä, ja on aina hyvä jos niistä puhuu edes jollekulle. Minä ainakin toivon että ihmisiet eivät kokisi siitä myöhemmin mitään häpeää tai morkkista, koska ovat tehneet ison palveluksen ihmiskunalle kertomalla jos on vaikeaa. Se osaltaan murentaa sitä kulissielämää, että kaiken pitäisi olla helppoa ja hienosti ja jos ei ole, niin on tehnyt jotain väärin tai ollut vääränlainen. Minä olen saanut näistä keskusteluista usein aivan yllättäviä ymmärryksen hetkiä ja erilaista näkökulmaa omaan elämääni. Olen oppinut, miten eri tavalla ihmsiet käsittelevät stressiä ja tunteitaan, ja usein todennut että se tapa voi olla parempikin kuin oma tapani.

Minä tykkään näistä sosiaalisista päiväperhosista, ne piristävät omaa elämää. Jos joku on kaveri tänään, mut huomenna ei, niin mitäpä tuosta. En koe sitä hylkäämisenä koska en odotakaan enempää.  Täysin eri asia on, jos näen että ihminen on kovin herkkä ja masentunut, ja tiedän että se yliavoimuus kuuluu siihen masennuksen taudinkuvaan, ja että sen jälkeen ihminen vetäytyy kokemaan häpeää siitä että uskalsi avautua toiselle ihmiselle. Silloin olen tosi pahoillani hänen puolestaan, ja annan seuraavalla kerralla positiivista palautetta siitä, että keskustelimme, ja kerron että sain siitä paljon. Jos tällainen ihminen yhtäkkiä alkaa vältellä minua, otan sen osoituksena siitä että hänellä on niin kova häpeä itsestään ettei kestä enää nähdä minua, koska on niin ankara itsensä suhteen. Silloin annan hänen olla rauhassa ja toivotan hänelle lämpimiä ajatuksia mielessäni.