Lue keskustelun säännöt.
En uskolla kertoa vanhemmilleni asioita, onko se minun vai vanhempieni vika??
27.10.2021 |
Olen surullinen tästä. Pienestä saakka olen hävennyt kertoa esim asioita, esim menkoista, rakkaudesta, ihastuksistani, joskus jopa musiikkimausta, ja mistä oikeasti tykkään. En myöskään uskoltanut esim. itkeä heidän läsnäollessa tai ostaa teininä rintaliivejä kun olin äitini kanssa ostoksilla. Mistä johtuu, onko minun vika? Luulen että siskoni on ollut samanlainen, koska hän piilotteli kauan suhdettaan äidiltäni. En tiedä onko äitini kontrolloiva, mutta ehkä vähän kylmä ja etäinen, eikä näytä tunteita. Isäni myös.
Kommentit (13)
Monesti näillä taipumuksilla on geneettinen tausta. Estyneisyys voi olla suvussanne myös periytyvä ominaisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo rintaliivijuttu kuulostaa tutulta. Oli niin hankalaa aloittaa rintsujen käyttöä ja pyytää rahaa niihin tai äitiä lähtemään ostoksille. Terveyssiteitä piilottelin pitkään äidiltäni. Äiti löysi näitä hankintojani kaapeistani (tutki kaiken) ja tuhahteli.
Nykyään oman tyttären kanssa on juteltu asioista paljon. Ostettiin ekat rintsut samalla kuin muitakin kivoja vaatteita niin oli positiivinen kokemus. Opastin vähän kuinka napakat pitäisi olla ja mikä kuppikoko tuntuu hyvältä. Tyttäreni pyytää minua tuomaan siteitä/tamponeja jos olen menossa kauppaan, mutta ostaa myös itse. Voidaan jutella kuukautiskierrosta ja menkkakivuista avoimesti. Alastomuus on meillä sen verran normaalia että saunotaan yhdessä ja kotona usein hillutaan pelkissä alusasuissa 😄
Miksi pitää etsiä syyllistä? Välillänne ei ole luottamusta ja se on se ongelma.
Tunnetko olevasi hyväksytty ja ehdottomasti rakastettu?
Kuulostaa tutulta. Mulla oli menkatkin vuoden ennen kuin "jäin kiinni". En kertonut äidilleni mitään monestakaan syystä. Hän on vähän hermoheikko, joten en voinut vaivata esim koulukiusaamisella. Toisaalta hän oli hyvin ivallinen, joten reaktio asiaan kuin asiaan saattoi olla mitä vaan, varsin usein paskaista naurua. Tai selän kääntämistä. Yleisesti ottaen koin olevani vain rasite, joten hiimailin seiniä pitkin näkymättömänä.
Tottakai syy on minussa... Toivon että saan oman tyttäreni kanssa luotua erilaisen suhteen.
Valitettavasti kuulostaa tosi tutulta, tuo ap:n aloitus voisi minun kirjoittama.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttu tunne ap minullakin. Jopa näin aikuisena. Olen sen verran estynyt että minun olisi vaikea kertoa vanhemmilleni raskaudesta (toki kertoisin mutta kokisin sen kiusallisena), ikinä en voisi puhua heille seksistä tai kertoa miten esim. synnytys meni. En myöskään pysty kertomaan, miten parisuhteessa menee. Koen äitini ja isäni hyviksi vanhemmiksi. Ehkä olen estynyt tai sitten joku keittiöpsykologi voisi tehdä tulkintoja lapsuudestani.
Minäkin salasin menkkoja enkä tiedä, missä vaiheessa äiti sai tietää. Lisäksi olen huono kertomaan vanhemmille, miten minulla oikeasti menee. Opiskeluaikoina sanoin monesti että ihan hyvin menee, vaikka oikeasti olin ihan hajalla ja itkin usein huonosti meneviä opintojani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuo ole vika. Ne ovat vain niin henkilökohtaisia asioita. Ei tarvitse kertoa.
Vierailija kirjoitti:
Ei tuo ole vika. Ne ovat vain niin henkilökohtaisia asioita. Ei tarvitse kertoa.
Kyllä tytöstä naiseksi kasvaminen vaatii turvallista kasvuympäristöä ja hyvää äiti tytär suhdetta.
Kun itselläni alkoi menkat äitini ilmoitti vain sen mistä siteitä löytyy. Isosiskoani harmitti, kun en nuorempana kysynyt häneltä neuvoja kehitykseen. Olisi mielellään kanssani niistä jutellut, koska äiti ei ottanut mihinkään kantaa. Näin siis kasarilla.
Mikäli minulla olisi tytär, olisi meillä lämmin avoin suhde. Kaveriksi en alkaisi. Poikien äitinä minulla on lämmin avoin suhde. En koskaan kysele, olen saatavilla, kun tarvitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jos nyt jommankumman vika, niin äitisi (ja isäsi) tietenkin. Tosi surullista, että sulla ei ole turvallista ja avointa keskusteluyhteyttä vanhempiisi. Ilmeisesti olet nyt jo aikuinen? Saattaa siirtyä seurustelusuhteisiin, yritä välttää sitä viimeiseen asti ja luottaa kumppaniisi. Vain huomaamalla, että ei ole noloja asioita, saat kierteen poikki etkä siirrä eteenpäin mahdollisiin omiin lapsiisi.
Kaikkea hyvää!
Ei välttämättä kummankaan vika. Toiset ihmiset ovat avoimempia, toiset pitävät tarkemmat rajat yksityisyydelleen.
Lapsuudenperheessäni oli monta lasta, ja yksi meistä oli selvästi muita sulkeutuneempi. Äiti tai muutkaan perheessämme eivät tentanneet tämän siskon asioita eikä hän paljon niistä puhunut. Aikuisena hän on edelleen hyvin introvertti ja yksityinen ihminen, mutta olen puhunut siskoni kanssa tästä ja hän ei koe mitenkään negatiivisesti sitä, että ei jaa niin paljon asioitaan.
Omista lapsistani myös yksi pitää tiukat rajat yksityisyydelleen. Toisten kanssa puhutaan ihastukset, surut ja murheet, tulevaisuuden haaveet. Sulkeutuneempi lapseni sen sijaan ei juurikaan puhu henkilökohtaisista asioistaan vaan ainoastaan yleisesti kiinnostavista teemoista.
Sama perhe ja kasvatusympäristö voi siis johtaa hyvin erilaisiin tilanteisiin. Uskon, että suurelta osin kyse on henkilökohtaisista ominaisuuksista. Mutta koska tilanne surettaa sinua, kokeilisin sinuna epämukavasta olosta huolimatta ylittää rajaa ja jakaa silloin tällöin asioita, joiden kertominen on vaikeaa. Harjoituksen myötä tämä voi tuntua helpommalta. Erityisesti harjoittelisin tätä, jos samaa tapahtuu muissakin ihmissuhteissa kuin lapsuudenperheessä. Asiasta voi myös käydä juttelemassa jonkun asiantuntijan kanssa, jos se vaivaa jatkuvasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse opin jo hyvin pienenä lapsena että on asioita joista ei puhuta, tunteita joita ei tunneta.
Me tytöt, neljä meitä on, opimme jo kehdossa häpeämään että olemme tyttöjä. Opimme häpeämään vartaloamme ja se korostui kun aloimme kasvaa naisiksi.
Kyllä se sieltä juontuu, ei lapsi tai nuori häpeä puhua vanhemmilleen jos siihen ei ole jotain syytä.
Ei näitä asioita mitenkään tarvinnut opettaa, se kaikki omaksuttiin äidin käytöksestä ja sanattomista viesteistä, naisia halveksivista puheista jne.
Kuukautisten alkamisesta en uskaltanut puhua koska se oli häpeällistä. Tungin vain vessapaperia housuihin ja jossain vaiheessa äitini sitten huomasi asian. Siteitä alkoi ilmestyä lehtilaatikkooni, sellaiseen jossa säilytin lehtiä. Sanaakaan ei puhuttu. Häpeällistä kasvaa naiseksi.
Samaa on kertonut sisareni.
Rintaliivejä lainasin salaa siskolta koska en uskaltanut äidille asiasta puhua. Nekin ilmestyivät jossain vaiheessa sitten en muista minne mutta niin että löysin ne. Taisin olla 14-vuotias.
Meillä ei ollut uskonnollinen koti, päin vastoin. Äitini kiroili ja halveksi uskon asioita. Isäni en muista kiroilleen koskaan. Ei ollut alkoholia kuvassa ollenkaan.
Meillä tytöillä oli myös sanoja joita ei voinut käyttää. Ne nostivat liian suuren häpeän tunteen. Ne olivat likaisia.
Myöhemmin aikuisena olen ottanut kaikki nämä sanat haltuuni, olen ollut avoin omalle tyttärelleni ja hän on aina saanut vapaasti puhua mistä tahansa minulle. Ilman vähäisintäkään häpeän tunnetta.
Itselläni vieläkin sisällä ahdistaa välillä kun joudun "kiusalliseen" tilanteeseen näiden asioitten kanssa, mutta hallitsen sitä.
Lähtökohtaisesti vika on yleensä aina äidissä. T. Äiti