Niin surullinen tyttäreni masennuksesta

Tyttäreni oli vaikeasti masentunut. Kun ei tuntunut apua löytyvän, päätin itse terapioida hänet. Minulla on jonkin verran alan opintoja takana. Sovimme, että pidämme joka päivä istunnon. Minä kysyn, hän vastaa. Mitä hän ajattelee tänään. Siitä aloitettiin joka päivä. Hän kertoi. Tyttö on terve tänä päivänä.

Yksi tärkeä neuvo on. Älä anna masentuneelle ohjeita. Anna hänen itse kertoa.

Olin aikoinaan lastenpsykyatrin avustajana. Hänen taktiikkansa muun ohessa oli tartuttaa positiivisuus.

Vierailija kirjoitti:

Tyttäreni oli vaikeasti masentunut. Kun ei tuntunut apua löytyvän, päätin itse terapioida hänet. Minulla on jonkin verran alan opintoja takana. Sovimme, että pidämme joka päivä istunnon. Minä kysyn, hän vastaa. Mitä hän ajattelee tänään. Siitä aloitettiin joka päivä. Hän kertoi. Tyttö on terve tänä päivänä.

Yksi tärkeä neuvo on. Älä anna masentuneelle ohjeita. Anna hänen itse kertoa.

Jatkoa edelliseen. Kun hän kertoi kuvaavasti jonkun asian, kehuin häntä ja sanoin, että hän osaa hyvin kertoa omasta tilanteestaan ja alan pikku hiljaa ymmärtää häntä paremmin.

Minä olen masentunut koska ei ole kavereita tai kumppania. Lisäksi ei ole harrastuksia, koska olen huono kaikessa ja olen myös huono työssäni. Todennäköisesti saan jossain vaiheessa potkut koska olen riippakivi, yrityksellä menisi paljon paremmin ilman minua.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen masentunut koska ei ole kavereita tai kumppania. Lisäksi ei ole harrastuksia, koska olen huono kaikessa ja olen myös huono työssäni. Todennäköisesti saan jossain vaiheessa potkut koska olen riippakivi, yrityksellä menisi paljon paremmin ilman minua.

Pidä tää asenne elämässä! Varmasti päättyy vielä hyvin lmao

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen masentunut koska ei ole kavereita tai kumppania. Lisäksi ei ole harrastuksia, koska olen huono kaikessa ja olen myös huono työssäni. Todennäköisesti saan jossain vaiheessa potkut koska olen riippakivi, yrityksellä menisi paljon paremmin ilman minua.

Pidä tää asenne elämässä! Varmasti päättyy vielä hyvin lmao

Niin, miten sinä ajattelet masennuksen vaikuttavan ihmiseen? Voisiko se asenne johtua masennuksesta? Auttaako masentunutta tunnekylmä kommentointi? Antaako se tunteen siitä, että asiat voivat muuttua parempaan suuntaan? Mistä sinun oma asenne on peräisin, tuo tarve painaa vielä vähän alemmas?

Minä ostin lapselleni tyhjän vihon ja kehoitin häntä alkaa pitää päiväkirjaa. Kirjoittamaan sinne kaikki asiat, hyvät ja huonot. Haukkumaan kaikki haukuttavat ja kehumaan kehuttavat. Sanoin myös, että ei tarvitse antaa kenenkään lukea ja jos haluaa niin repii sivut kirjoittamisen jälkeen. Ihan miten haluaa tehdä.

Ilmeisesti se auttoi ainakin jonkun verran koska hän alkoi sitten voida paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Tyttäreni oli vaikeasti masentunut. Kun ei tuntunut apua löytyvän, päätin itse terapioida hänet. Minulla on jonkin verran alan opintoja takana. Sovimme, että pidämme joka päivä istunnon. Minä kysyn, hän vastaa. Mitä hän ajattelee tänään. Siitä aloitettiin joka päivä. Hän kertoi. Tyttö on terve tänä päivänä.

Yksi tärkeä neuvo on. Älä anna masentuneelle ohjeita. Anna hänen itse kertoa.

En kehottaisi vanhempia ryhtymään lapsensa terapeutiksi, mutta tässä on tosiaan sikäli vinha perä, että keskustelu, kuunteleminen ja asioiden jakaminen säännöllisesti oman läheisen kanssa voi todellakin helpottaa lapsen oloa. Siitä varmasti välittyy välittämistä ja sellaista taakan jakamisen fiilistä. Minusta sinä olet toiminut vanhempana tosi hyvin. Kyllä moni masentunut nuori hyötyisi vanhemman läsnäolosta ja pysähtymisestä juuri nuoren omien asioiden ja tunteiden äärelle. Ja vaikkei olisi masennustakaan niin tätä voisi tehdä ongelmien ennaltaehkäisemiseksi esimerkiksi aina kun ollaan yhdessä ruokapöydässä.

Vierailija kirjoitti:

Aina ongelmista syytetään vanhempia, hyvin usein masennusta aiheuttaa ainoastaan yhteiskunta. Oli itsellekin oikeasti hirveä shokki hypätä idyllisestä, turvatusta lapsuudesta koulu- ja työelämään. 

Ei ole oikein rakentavaa, että käytät tuolla ilmausta ”syytetään”. Mutta vanhempien tehtävä on opettaa valmistautumaan tuohonkin shokkiin ja muihin elämän vastoinkäymisiin. Se on osa kasvatusta; hankkia elintärkeä resilienssi.

Muu on ajattelematonta helikopterivanhemmuutta ja hirveä karhunpalvelus lapselle.

Silloin kun vasta toivoi lapsia tai ne olivat ihan pieniä, ei ymmärtänyt, miten vanhempi loppuelämänsä murehtii lapsensa puolesta. Toki myös iloitsee.