Lue keskustelun säännöt.
Nyt kun pääsin TK eläkkeelle niin hoitoani ajetaan alas
25.10.2021 |
Kun kesäkuussa jäin eläkkeelle mt ongelmien takia ja oma hoitajana jäi samoihin aikoihin vanhuuseläkkeelle niin mulla vaihtoi hoitosuhde kokonaan. Tuli uusi hoitaja joka on ensiksikin lähihoitaja. Olemme tavanneet kesäkuun jälkeen kahdesti kun sitä ennen edellisen hoitajan kanssa tavattiin kerran kk. Uusi hoitaja on soitellut kahdesti ja kysellyt kuulumiset. Tapaamisaikaa ei olla sovittu. Torstaina alkaa mielenterveyskuntoutujien yhdistyksellä hoidon lopetus ryhmä ja hoitajani kirjoitti menemään sinne. Menen kyllä. Ei minua haittaa että hoito hiljalleen loppuu. Arvelinkin niin käyvän kun pääsin eläkkeelle. En ole enää prioriteeteissa korkealla.
Että kyllä se pitää paikkansa että eläkkeelle päästyä hissukseen työntävät sivuun.
Kommentit (44)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän tuo kovin inhimillistä ole. Kuitenkin ymmärrettävää siinä mielessä, että julkisella on rajoitetut resurssit ja ne pitää kohdentaa oikein. Itse saan nuorena, vastavalmistuneena naisena, jolla on "vain" masennusta kaiken mahdollisen avun. Tiedän hyvin, että kyseessä on kuntouttamiseni veronmaksajaksi seuraavaksi yli 40 vuodeksi, joten taloudellisesta näkökulmasta se on tietysti järkevää.
Yksityiseltä saa toki apua, mutta se on useimmille varmasti säännöllisesti käytettynä liian kallista. Sitten juuri nuo vertaistukiryhmät ja ehkä joillain yhdistyksillä tms. on jotain tarjolla. Tärkeintä on varmasti, ettei ihan ilman mitään jää. On se sitten terapia tai vaikka harrastusryhmän viikoittainen tapaaminen, pääasia ettei jää ihan yksin vaan kotiin makaamaan.
Mikä mielestäsi on peruste, että hoito on kohdennettu silloin oikein, kun hoitoa saa suht hyväkuntoinen työkyvyn säilyttääkseen eikä ihminen, joka tarvitsisi hoitoa säilyäkseen hengissä?
Onhan tk:llakin kuitenkin keskusteluryhmiä yms. Että eiköhän myös itsestä ole kiinni. Pitääkö kaiken olla kalliisti ja kaikille saatavilla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän tuo kovin inhimillistä ole. Kuitenkin ymmärrettävää siinä mielessä, että julkisella on rajoitetut resurssit ja ne pitää kohdentaa oikein. Itse saan nuorena, vastavalmistuneena naisena, jolla on "vain" masennusta kaiken mahdollisen avun. Tiedän hyvin, että kyseessä on kuntouttamiseni veronmaksajaksi seuraavaksi yli 40 vuodeksi, joten taloudellisesta näkökulmasta se on tietysti järkevää.
Yksityiseltä saa toki apua, mutta se on useimmille varmasti säännöllisesti käytettynä liian kallista. Sitten juuri nuo vertaistukiryhmät ja ehkä joillain yhdistyksillä tms. on jotain tarjolla. Tärkeintä on varmasti, ettei ihan ilman mitään jää. On se sitten terapia tai vaikka harrastusryhmän viikoittainen tapaaminen, pääasia ettei jää ihan yksin vaan kotiin makaamaan.
Mikä mielestäsi on peruste, että hoito on kohdennettu silloin oikein, kun hoitoa saa suht hyväkuntoinen työkyvyn säilyttääkseen eikä ihminen, joka tarvitsisi hoitoa säilyäkseen hengissä?
Siten että se hyväkuntoinen tuottaa veroeuroja valtion kassaan, tk eläkeläinen vain kuluttaa.
En vuosiin käynyt terv.kesk.vika käynti oli jäätävä.Ei kunnon hoitoa 2021 luvun suomessa
Mulla sama, mutta en valita. Jos oikein huonoksi olon vetää ja tulee itsetuho- sun muita ikäviä ajatuksia liikaa, pääsee pari kuukautta jonottamalla EHKÄ johonkin mielenterveys- ja päihdeyksikköön juttelemaan. Somaattisiakaan vaivoja ei viitsi lähteä hoidattamaan, kun kaikki laitetaan masennuksen piikkiin eikä kuitenkaan hoideta.
Mielenterveyskuntoutujien ryhmää joku täällä mainosti - täkäläisessä ryhmässä on vain jotain kehitysvammaisen tasolla olevia ja toiminta uskonnollispohjaista, siellä menee vain huonommaksi.
Vierailija kirjoitti:
No mun hoito ajetaan alas vaikka eläkkeelle en pääse. Olen kroonisesti masentunut, jään vissiin ihan tyhjän päälle sitten.
Tuosta voit kiittää kulkutautimyönteisiä.Rahat menevät koronan hoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mielenterveysongelmien vuoksihan on muutenkin todella vaikea päästä eläkkeelle. Pääsee kuulemma vasta sitten, jos mitään toivoa paranemisesta ei ole. Oot ilmeisesti ollut tosi pitkään hoidossa, kun olet päätynyt eläkkeelle etkä esim. kuntoutustuelle. Kuntoutustuellekin on jo todella vaikea päästä ja sitä yleensä jatketaan niin kauan kuin on toivoa paranemisesta ja eläke myönnetään vasta sitten, kun sitä toivoa paranemisesta ei ole enää yhtään.
Psykiatristen sairauksien Käypä hoito - suosituksiin pitäisi selkeästi merkitä nykykäytäntö, eli että jo hoidon tarpeen arviossa tärkeimmäksi tarpeeksi katsotaan sairastavasta jatkossa saatava hyöty.
Pitäisikö niin myös toimia muiden sairauksien kohdalla jatkossa? Silloinhan vanhustenhoitokin pitäisi nähdä "hyödyttömänä"? Miksi juuri psyykkisesti sairaiden hoidossa katsotaan, että hoidosta on oltava hyötyä yhteiskunnalle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No mielenterveysongelmien vuoksihan on muutenkin todella vaikea päästä eläkkeelle. Pääsee kuulemma vasta sitten, jos mitään toivoa paranemisesta ei ole. Oot ilmeisesti ollut tosi pitkään hoidossa, kun olet päätynyt eläkkeelle etkä esim. kuntoutustuelle. Kuntoutustuellekin on jo todella vaikea päästä ja sitä yleensä jatketaan niin kauan kuin on toivoa paranemisesta ja eläke myönnetään vasta sitten, kun sitä toivoa paranemisesta ei ole enää yhtään.
Tarkoitat kai toivoa kuntoutumisesta.
Esim. bipo on koko elämän kestävä sairaus, jonka kanssa on opittava vain tulemaan toimeen. Ei siitä parane, mutta voi pysyä työkykyisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän tuo kovin inhimillistä ole. Kuitenkin ymmärrettävää siinä mielessä, että julkisella on rajoitetut resurssit ja ne pitää kohdentaa oikein. Itse saan nuorena, vastavalmistuneena naisena, jolla on "vain" masennusta kaiken mahdollisen avun. Tiedän hyvin, että kyseessä on kuntouttamiseni veronmaksajaksi seuraavaksi yli 40 vuodeksi, joten taloudellisesta näkökulmasta se on tietysti järkevää.
Yksityiseltä saa toki apua, mutta se on useimmille varmasti säännöllisesti käytettynä liian kallista. Sitten juuri nuo vertaistukiryhmät ja ehkä joillain yhdistyksillä tms. on jotain tarjolla. Tärkeintä on varmasti, ettei ihan ilman mitään jää. On se sitten terapia tai vaikka harrastusryhmän viikoittainen tapaaminen, pääasia ettei jää ihan yksin vaan kotiin makaamaan.
Mikä mielestäsi on peruste, että hoito on kohdennettu silloin oikein, kun hoitoa saa suht hyväkuntoinen työkyvyn säilyttääkseen eikä ihminen, joka tarvitsisi hoitoa säilyäkseen hengissä?
Peruste on se, että saadaan veroeuroja, jolla kyseinen palvelukin tuotetaan. Eikä tämä ole mikään oma mielipiteeni, niin tämä yhteiskunta toimii. Tarkalleen ottaen olisi taloudellisesti kaikkein kannattavinta, ettei tämä työkyvytön edes säilyisi hengissä, koska hänestä on vain kuluja.
Henkilökohtainen mielipiteeni on, että kaikkia tulee auttaa. Vaikkei ihminen enää mitään tulisi tuottamaankaan, on hän kuitenkin ihminen siinä missä se "kunnollinen veronmaksajakin". Ihmisarvoa ei pitäisi hinnoitella ja juuri sen tulisi olla avun tarjoamisen syvin motiivi.
Pohjoismaisessa hyvinvointimallissa ihmiset ovatkin lähtökohtaisesti samalla viivalla hoidon saamisessa, mutta toisaalta tämä hoito rahoitetaan verovaroin ja niiden turvaaminen on ylippäätään edellytys hoidon saannin jatkumiselle. Kaikki maksaa ja on tyhmää kuvitella, että raha tulee vain tyhjästä. Tämä on ihan kylmä tosi asia, ei mikään mielipide.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko kokeillut järjestöjen tarjoamaa ilmaista terapiaa. Ja diakonille voi aina myös soittaa ja varata keskusteluajan.
Kyllä tässä maassa tälläkin hetkellä kaikenmaailman hankkeisiin on miljoonia rahaa ja kauniita tavoitteita työkyvyttömien ja osatyökyisten aseman parantamiseen, miten se käytännössä yksilötasolla näkyy? kun tippuu pois työterveyshuollosta, ketään ei kiinnosta..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
20 v. sitten: "Eläkkeelle siirtyneet olivat edelleen usein vaikeasti depressiivisiä, ja heidän auttamisensa edellyttää erityisiä masennuksen hoito- ja kuntoutustoimenpiteitä." Lähde: Suomen lääkärilehti (https://www.kaypahoito.fi/sll00118)
Itseäni järkyttää, että nykyään monet ihmiset tuntuvat ajattelevan, ettei psyykkisesti sairaita kannata hoitaa, vaikka he itse kokevat siitä hyötyvänsä, jos odotettavissa ei ole (täydellistä) parantumista. Samaan aikaan kuitenkin hoidetaan ja kuntoutetaan ihmisiä, jotka ovat saattaneet jo syntyessään olla fyysisesti sairaita, eikä mitään radikaalia parantumista ole odotettavissa. Samoin on itsestään selvää, ettei eläkeläisten fyysisiä sairauksia lakata hoitamasta.
Miksi juuri psykiatriset potilaat katsotaan niin arvottomiksi, ettei heihin kannata kuluttaa resursseja?
Vierailija kirjoitti:
20 v. sitten: "Eläkkeelle siirtyneet olivat edelleen usein vaikeasti depressiivisiä, ja heidän auttamisensa edellyttää erityisiä masennuksen hoito- ja kuntoutustoimenpiteitä." Lähde: Suomen lääkärilehti (https://www.kaypahoito.fi/sll00118)
Itseäni järkyttää, että nykyään monet ihmiset tuntuvat ajattelevan, ettei psyykkisesti sairaita kannata hoitaa, vaikka he itse kokevat siitä hyötyvänsä, jos odotettavissa ei ole (täydellistä) parantumista. Samaan aikaan kuitenkin hoidetaan ja kuntoutetaan ihmisiä, jotka ovat saattaneet jo syntyessään olla fyysisesti sairaita, eikä mitään radikaalia parantumista ole odotettavissa. Samoin on itsestään selvää, ettei eläkeläisten fyysisiä sairauksia lakata hoitamasta.
Miksi juuri psykiatriset potilaat katsotaan niin arvottomiksi, ettei heihin kannata kuluttaa resursseja?
Hyvin sanottu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä jouduin eläkkeelle kanssa ja kaikki hoidot lopetettiin. En ole edes löytänyt vielä sopivaa lääkettä mitä voin käyttää kaksisuuntaiseen. Tosi Hanurista.
Kanssabipoa "kiristettiin" lääkityksellä hoidon jatkumisen suhteen: jos hän ei aloita uutta lääkekokeilua, hoito loppuu. Tuokin kai tavallista? Kyseessä oli uusi lääke Suomen markkinoilla ja pakosta tuli mieleen lääkäreiden mahdolliset sidonnaisuudet lääketeollisuuteen...
Lääkärit eivät suomessa saa harjoittaa ammattiaan jos ottavan minkään tason lahjukseen viittaavaa hyödykettä vastaan lääkefirmoilta - joten tuohon en usko. Näitä valvotaan nykyään todella tarkkaan.
Aivan ymmärrettävää ap. Olet kroonisesti sairas, eikä kuntouksesta ole enää sen kummempaa hyötyä sinulle, muutoin et olisi saanut työkyvyttömyyseläkettä.
Kuntouksella pyritään ihmiset saamaan takaisin työelämään.
Ei psyykkisesti sairaat ole sen kummemmassa asemassa eivätkä saakaan olla, kuin fyysisesti sairaat.
Eihän fyysisesti sairaskaan käy jatkuvasti joka kuukausi lääkärin tai hoitajan puheilla.
He hoitavat itse itseään kotona, lääkkeillä, pistettävillä lääkkeillä, lääkelaastareillaan.
Mittaavat itse verenpaineensa ja verensokerinsa, ja hoitavat lääkeliokset sun muut ihosairauksiinsa.
Ei edes syöpäsairas käy jatkuvasti kerran pari kuukaudessa missään kontrollissa.
Kroonisesti sairaan on itse otettava vastuu siitä hoidostaan, muutoin ei tule toimeen sairautensa kanssa eikä muutoinkaan.
Vierailija kirjoitti:
20 v. sitten: "Eläkkeelle siirtyneet olivat edelleen usein vaikeasti depressiivisiä, ja heidän auttamisensa edellyttää erityisiä masennuksen hoito- ja kuntoutustoimenpiteitä." Lähde: Suomen lääkärilehti (https://www.kaypahoito.fi/sll00118)
Itseäni järkyttää, että nykyään monet ihmiset tuntuvat ajattelevan, ettei psyykkisesti sairaita kannata hoitaa, vaikka he itse kokevat siitä hyötyvänsä, jos odotettavissa ei ole (täydellistä) parantumista. Samaan aikaan kuitenkin hoidetaan ja kuntoutetaan ihmisiä, jotka ovat saattaneet jo syntyessään olla fyysisesti sairaita, eikä mitään radikaalia parantumista ole odotettavissa. Samoin on itsestään selvää, ettei eläkeläisten fyysisiä sairauksia lakata hoitamasta.
Miksi juuri psykiatriset potilaat katsotaan niin arvottomiksi, ettei heihin kannata kuluttaa resursseja?
En usko että monenkaan henkilökohtainen kanta on se ettei mielenterveysongelmaisia kannattaisi hoitaa, mutta kansantaloudessa rahaa on vain rajatusti ja sitä käytetään kohteisiin jotka hyödyttävät valtiota/kansaa parhaiten. Kalliita hoitoja rajataan niin että niitä myönnetään vain erityisin perustein ja mitä haastavammin hoidettu sairaus, sitä enemmän sen hoidon saajien määrää rajoitetaan.
Jos ihmisellä on jalka poikki, tarvii hän yleensä röntgenin ja pari lääkäritapaamista = muutaman sadan euron hintainen hoito. Jos ihmisellä on pitkäaikaista masennusta, tarvitsee hän säännöllisiä psykiatrikäyntejä sekä pitkäaikaisen terapian = kymmenien tuhansien eurojen hintainen hoito. Edeltävästä kuntoutuu todella suurella todennäköisyydellä, jälkimmäisestä paljon pienemmällä.
Sen sijaan jokainen ihminen saa hakea hoitoa omakustanteisesti yksityisesti, joka toki valitettavasti vaatii jonkinlaisia rahavaroja.
Vierailija kirjoitti:
Aivan ymmärrettävää ap. Olet kroonisesti sairas, eikä kuntouksesta ole enää sen kummempaa hyötyä sinulle, muutoin et olisi saanut työkyvyttömyyseläkettä.
Kuntouksella pyritään ihmiset saamaan takaisin työelämään.
Ei psyykkisesti sairaat ole sen kummemmassa asemassa eivätkä saakaan olla, kuin fyysisesti sairaat.
Eihän fyysisesti sairaskaan käy jatkuvasti joka kuukausi lääkärin tai hoitajan puheilla.
He hoitavat itse itseään kotona, lääkkeillä, pistettävillä lääkkeillä, lääkelaastareillaan.Mittaavat itse verenpaineensa ja verensokerinsa, ja hoitavat lääkeliokset sun muut ihosairauksiinsa.
Ei edes syöpäsairas käy jatkuvasti kerran pari kuukaudessa missään kontrollissa.
Kroonisesti sairaan on itse otettava vastuu siitä hoidostaan, muutoin ei tule toimeen sairautensa kanssa eikä muutoinkaan.
Fyysisesti sairaan lääkitystä ei lopeteta, psyykkisesti sairaalle se jollekin puhuminen voi olla yhtä elintärkeää. Kyllä on ihmiset aivan eriarvoisessa asemassa.
Vierailija kirjoitti:
Aivan ymmärrettävää ap. Olet kroonisesti sairas, eikä kuntouksesta ole enää sen kummempaa hyötyä sinulle, muutoin et olisi saanut työkyvyttömyyseläkettä.
Kuntouksella pyritään ihmiset saamaan takaisin työelämään.
Ei psyykkisesti sairaat ole sen kummemmassa asemassa eivätkä saakaan olla, kuin fyysisesti sairaat.
Eihän fyysisesti sairaskaan käy jatkuvasti joka kuukausi lääkärin tai hoitajan puheilla.
He hoitavat itse itseään kotona, lääkkeillä, pistettävillä lääkkeillä, lääkelaastareillaan.Mittaavat itse verenpaineensa ja verensokerinsa, ja hoitavat lääkeliokset sun muut ihosairauksiinsa.
Ei edes syöpäsairas käy jatkuvasti kerran pari kuukaudessa missään kontrollissa.
Kroonisesti sairaan on itse otettava vastuu siitä hoidostaan, muutoin ei tule toimeen sairautensa kanssa eikä muutoinkaan.
"Eihän fyysisesti sairaskaan käy jatkuvasti joka kuukausi lääkärin tai hoitajan puheilla.
He hoitavat itse itseään kotona, lääkkeillä, pistettävillä lääkkeillä, lääkelaastareillaan."
Pitää huomioida, miten sairaus vaikuttaa _toimintakykyyn_: ei dm tai rr-tauti useinkaan vaikuta toimintakykyä alentavasti. Ihminen voi jatkaa suht normaalia elämää itsehoidon turvin. Toisin kuin vaikkapa masennuksessa, johon tiedetään tehoavan parhaiten keskusteluhoito + lääkitys. Pelkällä lääkityksellä ei ole yhtä hyvää vaikutusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aivan ymmärrettävää ap. Olet kroonisesti sairas, eikä kuntouksesta ole enää sen kummempaa hyötyä sinulle, muutoin et olisi saanut työkyvyttömyyseläkettä.
Kuntouksella pyritään ihmiset saamaan takaisin työelämään.
Ei psyykkisesti sairaat ole sen kummemmassa asemassa eivätkä saakaan olla, kuin fyysisesti sairaat.
Eihän fyysisesti sairaskaan käy jatkuvasti joka kuukausi lääkärin tai hoitajan puheilla.
He hoitavat itse itseään kotona, lääkkeillä, pistettävillä lääkkeillä, lääkelaastareillaan.Mittaavat itse verenpaineensa ja verensokerinsa, ja hoitavat lääkeliokset sun muut ihosairauksiinsa.
Ei edes syöpäsairas käy jatkuvasti kerran pari kuukaudessa missään kontrollissa.
Kroonisesti sairaan on itse otettava vastuu siitä hoidostaan, muutoin ei tule toimeen sairautensa kanssa eikä muutoinkaan.
Fyysisesti sairaan lääkitystä ei lopeteta, psyykkisesti sairaalle se jollekin puhuminen voi olla yhtä elintärkeää. Kyllä on ihmiset aivan eriarvoisessa asemassa.
Täähän se ois!
Kaikkea ei voi hoitaa lääkkeillä. Sehän ois hienoa, jos psyykkisesti sairas pysyisi "hoitotasapainossa" eli hyvin voivana vain ottamalla lääkkeensä. Tuskin kukaan sitten haluaisi käydä missään juttelemassa olostaan.
Mikä mielestäsi on peruste, että hoito on kohdennettu silloin oikein, kun hoitoa saa suht hyväkuntoinen työkyvyn säilyttääkseen eikä ihminen, joka tarvitsisi hoitoa säilyäkseen hengissä?