Lotta Hintsa huiputtaa

Bowie sairastui. Hintsa jatkoi yksin kohti huippua.

Kun hän palasi toisen huiputusyrityksen jälkeen kolmosleiriin odottamaan uutta yritystä, Bowie soitti radiopuhelimella perusleiristä ja kertoi, että kolmosleirin alapuolella oli pakistanilainen ylävuorikantaja tajuttomana. Jonkun oli mentävä auttamaan.

Kantaja oli erään eurooppalaisen ryhmän palkkaama.

– Kukaan heistä ei suostunut lähtemään auttamaan häntä, koska he ovat maksaneet tästä palvelusta. Että ei se kuulu heille, eikä se ole heidän vikansa, Hintsa tuhahtaa.

Kiipeilijät sysäsivät vastuuta toisilleen. Hintsa päätti, että hän kääntyy alaspäin ja lähtee auttamaan.

– Siinä tein valinnan ja menetin oman mahdollisuuteni päästä huipulle, hän sanoo.

– Onneksi yksi heistä lähti siitä perässä. Ehkä hän sentään koki, että tämä ei ollut ihan ok. Joka kerta kun lähtee mukaan pelastusoperaatioon, siinä riskeeraa myös oman henkensä.

Kantaja saatiin pelastettua, mutta tapaus osoitti, miten raadollista ja jopa epäinhimillistä toisten kohtelu voi vuorilla olla.

– Eihän siellä ole mitään sääntöjä, Hintsa ärähtää.

– Sehän tuolla vuorilla on niin sekopäistä, kun ihmisten omat arvot hämärtyvät ihan täysin. Varmaan siihen vaikuttaa se ajatus, että tämä on once in a lifetime -juttu.

KUOLEMANVAARA on vuorilla aina läsnä. Tämän tosiasian myös Hintsa tiedostaa ja tunnustaa.

– Ja sen takia treenaan niin paljon, että pystyisin minimoimaan riskejä. Totta kai ne riskit ovat olemassa. Mutta mielestäni kyseessä on ongelmanratkaisupeli. Koko ajan punnitsen omia voimavarojani ja ratkaisen, että miten tästä etenen, kun siellä tulee yllätyksiä vastaan, Hintsa sanoo.

– Tavoite on aina tietenkin se, että siitä selviää hengissä ja ilman mitään loukkaantumisiakaan.

Palkitsevan täyttymyksen tunteen Hintsa saa, kun hän pystyy ratkomaan kiperiä ongelmia ja pääsee eteenpäin kohti huippua.

– Minua kiehtoo tosi paljon ihmisen rajojen testaaminen. Koko ajan tanssin siinä rajalla, että mikä on se oma maksimini.

HINTSA kertoo tekevänsä noin 20–30 tuntia viikossa kestävyystreeniä, johon kuuluu niin juoksua kuin pyöräilyä. Suvun geenit ovat hänen mukaansa aina sopineet kestävyysurheiluun.

– Kesällä kävin juoksemassa yön yli Karhunkierroksen, hän viittaa Suomen suosituimpaan vaellusreittiin.

– 85 kilometriin minulla meni 14 tuntia. Mietin, että jos olisi pakko, voisin vielä juosta takaisin, hän naurahtaa.

Ultrajuoksut kuuluvat Hintsan repertuaariin. Tänä viikonloppuna hän käy siskonsa kanssa juoksemassa omatoimiultran isänsä kunniaksi. He keräävät sillä varoja Syöpäsäätiölle Roosa nauhan kautta.

– Uskon sanontaan, että jokainen on oman onnensa seppä. Jos me teemme itsestämme koko ajan parempia, pystymme paremmin siisteimpiin mahdollisuuksiin, kun ne tulevat vastaan.

MYÖS tyylillä on väliä. Vuorikiipeilyssä on yhä yleisempää käyttää lisähappea, mitä Hintsa vertaa dopingiin.

Hän sanoo, että keinotekoiset onnistumiset eivät tuntuisi omalta ja oikealta tai toisi täyttymyksen tunnetta

– Menetkö vuoren haasteen mukaisesti, vai tuotko huipun matalammalle, Hintsa haastaa kiipeilyturismin ajattelua, jossa vain lopputulos merkitsee.

– Oma ajatukseni on, että kiipeilijää ei tee se, pääseekö huipulle, vaan se, mitä tapahtuu base campin ja huipun välillä.

Hintsa on huomannut egoismin, kilpailuhengen ja rahalla ostetut saavutukset vuorilla. Jokainen haluaa olla ensimmäisenä jossain.

– Joka ikinen Mount Everestille kiivennyt keksii siihen jonkun jutun, että tämä oli ensimmäinen punatukkainen, vihreäsilmäinen ja yli 170-senttinen ihminen, joka kiipesi Everestin huipulle, Hintsa murjaisee.

– Joku juuri sanoi, että Everestin huippu on nähnyt kaiken paitsi lapsen syntymän, mikä valitettavasti ympäristön kannalta pitää melkein paikkansa.