Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Miten vanhana kestää yhteisöllisyyttä kun muuten inhonnut sitä?
23.10.2021 |
Eli kun ei pärjää kotona ja pakko muuttaa laitokseen/palvelutaloon. (Jos ei äkkikuolema tule). Miten jaksaa pahimmassa tapauksessa jakaa huoneen ja pesutilat ja vessan toisten kanssa? Miten pystyä osallistumaan viriketuokioon ja yhteisleikkeihin, joita aina inhonnut. Entä jos paikalle päästetään uskonasioissa painostavia, jotka kuvittelevat, ettei oma uskoni riitä, että minun on uskottava heidän tavallaan? Yksin ei saa edes syödä, raahataan päiväsaliin syömään ryhmässä?
Mitenkähän introverttinä tuon jaksaa...
No täytyy luottaa siihen, että nuo ovat pieniä ongelmia siinä vaiheessa.
Kommentit (8)
Noita laitospaikkoja on niin vähän, että todennäköisesti voit ihan erakoitua ja kuukahtaa kotiisi. Ei siis huolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen miettinyt tuota samaa, kun olen yksineläjänä ollut ja tottunut tähän omaan rauhaan ja omiin aikatauluihin...
Mieli voi muuttua kun olet vanha ja et enää kykene huolehtimaan itsestäsi.
Järjestele asumisesi jo ennakolta siten että vanhuspalvelut on saavutettavissa, sitten sairaana ikääntyneenä ei enää muuteta muualle kuin hoivakotiin.
Entä miten tottuu siihen, että on pakko paskoa vaippaan, kun hoitajat eivät ehdi viedä vessaan? Nöyryyttävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Palstan nuoriso kuorossa aina muistuttaa, ettei käärinliinoissa ole taskuja.
Tuo aloittajan ongelmakin ratkeaa rahalla, kun ostaa oman asunnon palvelutalosta. Saa asua yksin kotonaan ja hoitsut käyvät pesemässä ja syöttämässä.
Minä olen kolmenkymmenen vuoden yksinasumisen ja elämäni murskanneen katastrofisarjan jälkeen joutunut viisikymppisenä puolikuntoisena asuntolaoloihin. Olen eristäytynyt täysin muista ihmisistä ja ulkomaailmasta ja olen it*em*han partaalla. Onneksi ovessani on lukko; öisin telkeän oven paremmin ihan saadakseni varmasti nukkua säikkymättä. Aivan kokonaan ei eristäytyminenkään auta, koska ihmiset vyöryvät päälle näkymättäkin: viimeksi eilen jouduin olemaan jalat ristissä sen vuoksi, että joku oli ulostanut vessa- ja suihkuhuoneen niin pahanhajuiseksi, ettei sinne voinut mennä pariin tuntiin. Ylipäätään jo se, että vessa ei ole oma, on muuttanut elämääni pienellä mutta kaikkeen vaikuttavalla tavalla: olen lopettanut veden juomisen lähes kokonaan, koska vessassa käyminen on vastenmielistä, eikä sinne välttämättä edes pääse silloin, kun haluaa.
Olen oppinut tästä sen, että jos joutuisin jakamaan huoneen, tapahtuisi jonkinlainen räjähdys. Todennäköisesti niin päin, että huonetoveri kävisi minun kurkkuuni kiinni. Ja koska olen turhautunut, ahdistunut, isokokoinen ja muuttunut ihmisvihaajaksi, en reagoisi sillä asenteella, että puhumalla kaikki paranee.
Alue: Aihe vapaa
Pakko jos on pakko. Mutta onhan niitä muitakin vaihtoehtoja asumiselle, missä saa olla yksin, ja hoitaja käy vaikka kotona. Jos on ihan laitoshoitokunnossa, tuskin enää kauheasti jaksaa piitata vessoista.