Masentuneen äidin lapset

Millaisia muistoja teillä lapsuudesta?

Olen itse nuori aikuinen, ja kaikki tapahtuneet asiat vaivaavat minua. Äidilläni on myös toinen mt-häiriö, mikä ns ”taltutettu” ennen syntymääni. En muista äidin koskaan pitäneen huolta minusta kunnolla. Lapsuudessa hän ei auttanut koulutehtävissä, ei tehnyt ruokaa, ei siivonnut, ei harrastanut kanssani. Varhaisteini-iästä muistan etenkin henkisen kuilun välillämme. Äitini ei ole muistaakseni koskaan aidosti minua kuunnellut, nykyään kun koitan jakaa huoliani hän vähättelee niitä tai yksinkertaisesti ei kuuntele, vaihtaa puheenaihetta. Äitini ei ole auttanut minua missään, vaikka tiedän hänen osanneen. Hän ei ole pitänyt huolta kehityksestäni. Ei välittänyt saavutuksistani aidosti, eikä tullut mihinkään konsertteihini, koulun juhliin tms. Muistan äidin nukkuneen lähes aina vain sängyssään, kun hän oli kotona.

Isäni oli onneksi toisenlainen, hoiti kotia, teki ruokaa (vaikkakin surkealla menestyksellä, mutta kuitenkin :D), opetti kotitöitä ja auttoi koulujutuissa, kuskasi harrastuksiin ja koulun juhliin, jutteli päivän kuulumisista ja käsitteli ongelmiani, leikki kanssani, otti minut mukaan pihatöihin, ja todella kuunteli. Meillä onkin isän kanssa erityinen side, ja tiedän voivani luottaa häneen.

Ymmärrän äitini kärsineen ja mahdollisesti edelleenkin kärsivän masennuksesta. Ymmärrän hänen elämänsä olleen raskasta ja rankkaa, sillä hän kävi töissä ja opiskeli ja sairasti masennusta. Mutta kaikki tämä on jättänyt minuun ahdistusta, jota ajattelen nykyään lähes päivittäin. Välini äitiini on mielestäni kylmät. Näennäisesti olemme ok, mutta en pysty jakamaan hänen kanssaan yhtään mitään. En halua kertoa hälle asioitani enkä pyytää apua häneltä. Ahdistaa, kun muilla on niin loistavat välit äitiinsä. Luulin aina nuorena, että surkeat välit äitiin johtuvat minusta itsestäni, ja murrosiästä. Mutta nyt aikuistuessani välimme ovat entistä kylmemmät ja tunnen olevani katkera äidilleni, myös monista yksittäisistä asioista.

Voi kuulostaa siltä, että liiottelen, mutta samat ajatukset jakaa myös sisarukseni, mutta he ovat sen verran vanhempia, ja kasvaneet vanhemmaksi jo ennen äidin pahinta masennuskautta.

En oikein tiedä, mitä haen tällä takaa. Ehkä samankaltaisia kokemuksia tms. Olen hakenut jo keskusteluapua ahdistukseeni, mutta en ole käsitellyt tätä asiaa. Haluaisin ehkä kuulla muiden masentuneiden äitien lasten kokemuksia ja miten ovat vaikuttaneet väleihinne?