Uskova; millä tavalla kuvittelet ateistin eroavan

Idiootti kysymys. Itse olen uskossa, mieheni on ateisti.

Olen juurikin ateisti, mutta luulisin, että "kunnon" uskovaiselle on usko kovin tärkeää, minkä vuoksi se olisi yksi vahvasti yhdistävä tekijä seurustelevien henkilöiden kesken. Uskonnoissa on myös omat sääntönsä joita olisi vaikeampi seurata, jos kumppanisi ei noudattaisia samaa säännöstöä tai olisi eri mieltä monista asioista kanssasi.

Uskovaiset eivät IKINÄ vastaa näihin kysymyksiin asiallisesti. Ainut perustelu heillä on että ateisteilla ei ole moraalia koska ei ole ja piste. Uskovaisten kanssa keskustelu turhauttaa koska he eivät koe tarvetta vastata asiallisesti koska he eivät kykene millään tasolla kunnioittamaan ateistia samanarvoisena kanssaihmisenä.

En seurustelisi ateistin kanssa, koska emme voisi rukoilla yhdessä. Muutenkin suhteessa se keskinäinen kunnioitus olisi varmaan jotain sellaista, että "no ihan kiva, että tuolla toisella on tuo kirkkoharrastus ja sitä kautta ystäviä ja muuta hyvää elämässään, mutta onneksi se ei minulle siitä Jumalasta puhu" tai ateisti ei voisi ymmärtää, miksi on oleellista/järkevää tehdä asioita, koska niin kehoitetaan Raamatussa (ei toki kaikki uskovatkaan ymmärtäisi, mutta samalta pohjalta keskustelu olisi helpompaa).

Vastaavasti uskova varmaan jatkuvasti toivoo, että se toinen tulisi uskoon. Vaikka se ateistikumppani olisi kuinka ihana, niin kuitenkin toivoisi, että elämän tärkeimmän asian voisi jakaa kumppanin kanssa. Sellainen perustavanlaatuinen pienikin tyytymättömyys, "olisit vieläkin ihanampi, jos vain olisit uskossa, voi kunpa olisit uskossa", on mielestäni väärin kumppania kohtaan, vaikka se olisi vain ajatuksissa eikä puheissa. Miksi alkaa seurustella, jos tuollaisessa perustavan laatuisessa asiassa on iso ero?

Ei kukaan ateisti jaksaisi mun hihhulointia kuitenkaan.

[quote author="Vierailija" time="22.12.2014 klo 14:15"]

Idiootti kysymys. Itse olen uskossa, mieheni on ateisti.

[/quote]Kerro lisää! hyväksyt siis täysin sen, että miehesi pitää jumalaa satuolentona? Ei mitään konflikteja arkielämässä? Saat käydä rauhassa kirkossa? Saako mies kertoa ateismistaan lapsille?

Onko aloittaja ihastunut johonkin uskovaan?

Ateistille ei voisi pohdiskella vaikkapa kokemaansa johdatusta tai rukousvastauksia, koska nehän olisivat tietysti vain jotain sattumaa tai kuvitelmaa hänen mielestään ja vaikka olisivatkin ällistyttäviä, niin ateistikumppani ei kuitenkaan jakaisi iloa niistä samalla tavalla kuin uskova. Aika äkkiä saattaisi tuntua siltä, että ne seurakunnassa olevat ystävät ovat paljon läheisempiä kuin oma kumppani.

Olen uskova ja olen seurustellut ateistin kanssa. En kuvittele mitään.

[quote author="Vierailija" time="22.12.2014 klo 14:31"]

En seurustelisi ateistin kanssa, koska emme voisi rukoilla yhdessä. Muutenkin suhteessa se keskinäinen kunnioitus olisi varmaan jotain sellaista, että "no ihan kiva, että tuolla toisella on tuo kirkkoharrastus ja sitä kautta ystäviä ja muuta hyvää elämässään, mutta onneksi se ei minulle siitä Jumalasta puhu" tai ateisti ei voisi ymmärtää, miksi on oleellista/järkevää tehdä asioita, koska niin kehoitetaan Raamatussa (ei toki kaikki uskovatkaan ymmärtäisi, mutta samalta pohjalta keskustelu olisi helpompaa).

Vastaavasti uskova varmaan jatkuvasti toivoo, että se toinen tulisi uskoon. Vaikka se ateistikumppani olisi kuinka ihana, niin kuitenkin toivoisi, että elämän tärkeimmän asian voisi jakaa kumppanin kanssa. Sellainen perustavanlaatuinen pienikin tyytymättömyys, "olisit vieläkin ihanampi, jos vain olisit uskossa, voi kunpa olisit uskossa", on mielestäni väärin kumppania kohtaan, vaikka se olisi vain ajatuksissa eikä puheissa. Miksi alkaa seurustella, jos tuollaisessa perustavan laatuisessa asiassa on iso ero?

[/quote]

Jos on tullut uskoon naimisissaoloaikana ja puoliso on ateisti, niin kyllä siinä vaikeuksia voi tulla. Tietysti rakkaus voi voittaa vaikeudet, mutta joustamista vaaditaan puolin ja toisin, jotta liitto onnistuu. Uskovan puolison pitää kenties hieman tukahduttaa sitä, minkä hän kokee elämässään tärkeäksi ja sen puolison, joka on ateisi, pitäisi puolestaan suvaita puolisonsa uskonnon harjoittamista. Lasten kasvatuksessa tulee eteen asioita, joista pitää sopia.

[quote author="Vierailija" time="22.12.2014 klo 14:31"]

En seurustelisi ateistin kanssa, koska emme voisi rukoilla yhdessä. Muutenkin suhteessa se keskinäinen kunnioitus olisi varmaan jotain sellaista, että "no ihan kiva, että tuolla toisella on tuo kirkkoharrastus ja sitä kautta ystäviä ja muuta hyvää elämässään, mutta onneksi se ei minulle siitä Jumalasta puhu" tai ateisti ei voisi ymmärtää, miksi on oleellista/järkevää tehdä asioita, koska niin kehoitetaan Raamatussa (ei toki kaikki uskovatkaan ymmärtäisi, mutta samalta pohjalta keskustelu olisi helpompaa).

Vastaavasti uskova varmaan jatkuvasti toivoo, että se toinen tulisi uskoon. Vaikka se ateistikumppani olisi kuinka ihana, niin kuitenkin toivoisi, että elämän tärkeimmän asian voisi jakaa kumppanin kanssa. Sellainen perustavanlaatuinen pienikin tyytymättömyys, "olisit vieläkin ihanampi, jos vain olisit uskossa, voi kunpa olisit uskossa", on mielestäni väärin kumppania kohtaan, vaikka se olisi vain ajatuksissa eikä puheissa. Miksi alkaa seurustella, jos tuollaisessa perustavan laatuisessa asiassa on iso ero?

[/quote]

Asiallinen vastaus, kiitos! Samasta syystä en seurustelisi uskovan kanssa, liian suuri ero.

En ole ap

[quote author="Vierailija" time="22.12.2014 klo 15:01"]

[quote author="Vierailija" time="22.12.2014 klo 14:15"]

Idiootti kysymys. Itse olen uskossa, mieheni on ateisti.

[/quote]Kerro lisää! hyväksyt siis täysin sen, että miehesi pitää jumalaa satuolentona? Ei mitään konflikteja arkielämässä? Saat käydä rauhassa kirkossa? Saako mies kertoa ateismistaan lapsille?

[/quote]

Ei konflikteja, mies tiesi uskostani ennen kuin alettiin seurustella. En varmaankaan ole niin hihhuli, että jotakuta häiritsee.. Lapset on kastettu (mulle tärkeä asia, miehelle ihan sama joten mentiin mun mielen mukaan), voivat erota kirkosta jos joskus tulevat sitä haluamaan. Lasten kanssa luetaan iltarukous, mies ei tule siihen huutelemaan yhtään mitään, lapset 2v ja 4v. Eipä se uskonto niin suuresti meillä muuten näy, kuin juuri siinä, että lapset on kastettu, joululauluja tullaan käymään kuuntelemaan kirkossa ja lapset tulevat käymään rippikoulun. Jos sen jälkeen haluavat kirkosta eroon, niin saavat sen tehdä, mutta rippikouluun menevät (ainakin nyt olen sitä mieltä, voihan se mieli muuttua jos jompikumpi lapsista ehdottomasti on sitä vastaan), siellähän sitä oppivat ja näkevät hieman syvemmälle meidän uskontoomme.

Mies kunnioittaa mun vakaumusta ja minä kunnioitan hänen ajatuksiaan, emme koe tarvetta riidellä asiasta ja koska mies kunnioittaa mua, ei häneltä ole koskaan kuulunut mitään satuolentohöpinöitä. Haluatteko vielä tietää jotain? Emme ole naimisissa, mies on sanonut joskus että jos kirkkohäät on mulle tärkeät niin voisi sen syyn takia joskus liittyä kirkkoon, mutta itse en halua sitä kun tuntuisi falskilta. Mulle riittää maistraatti ja liiton siunaus sitten kirkossa/papin tulo juhlapaikalle siunaamaan liittomme.

Kaiken a ja on on toisen kunnioittaminen hänen uskonnostaan/uskonnottomuudestaan riippumatta.

Samanlaisia ihmisiä ollaan kaikki. Uskotaan vaan eri tavalla. Mutta niinhän mielipiteitäkin on ihmisillä erilaisia ja hyvin tullaan silti toimeen muiden kanssa. 

T. Uskova

[quote author="Vierailija" time="22.12.2014 klo 15:15"]

[quote author="Vierailija" time="22.12.2014 klo 14:31"]

En seurustelisi ateistin kanssa, koska emme voisi rukoilla yhdessä. Muutenkin suhteessa se keskinäinen kunnioitus olisi varmaan jotain sellaista, että "no ihan kiva, että tuolla toisella on tuo kirkkoharrastus ja sitä kautta ystäviä ja muuta hyvää elämässään, mutta onneksi se ei minulle siitä Jumalasta puhu" tai ateisti ei voisi ymmärtää, miksi on oleellista/järkevää tehdä asioita, koska niin kehoitetaan Raamatussa (ei toki kaikki uskovatkaan ymmärtäisi, mutta samalta pohjalta keskustelu olisi helpompaa).

Vastaavasti uskova varmaan jatkuvasti toivoo, että se toinen tulisi uskoon. Vaikka se ateistikumppani olisi kuinka ihana, niin kuitenkin toivoisi, että elämän tärkeimmän asian voisi jakaa kumppanin kanssa. Sellainen perustavanlaatuinen pienikin tyytymättömyys, "olisit vieläkin ihanampi, jos vain olisit uskossa, voi kunpa olisit uskossa", on mielestäni väärin kumppania kohtaan, vaikka se olisi vain ajatuksissa eikä puheissa. Miksi alkaa seurustella, jos tuollaisessa perustavan laatuisessa asiassa on iso ero?

[/quote]

Jos on tullut uskoon naimisissaoloaikana ja puoliso on ateisti, niin kyllä siinä vaikeuksia voi tulla. Tietysti rakkaus voi voittaa vaikeudet, mutta joustamista vaaditaan puolin ja toisin, jotta liitto onnistuu. Uskovan puolison pitää kenties hieman tukahduttaa sitä, minkä hän kokee elämässään tärkeäksi ja sen puolison, joka on ateisi, pitäisi puolestaan suvaita puolisonsa uskonnon harjoittamista. Lasten kasvatuksessa tulee eteen asioita, joista pitää sopia.

[/quote]

Olet oikeassa. Varmasti on vaikea paikka ateistillekin, että puolison maailmankatsomus muuttuu, ettei olekaan enää samanlainen kuin se, jonka kanssa meni naimisiin. Toisaalta kaikkihan muuttuvat jollain tavalla vuosien myötä. Joustamista tarvitaan kaikissa suhteissa.

Itse kirjoitin vain seurustelusta ja suhteen aloittamisesta. Jos jo etukäteen on suuri ero maailmankatsomuksissa, niin ei ehkä kannata aloittaa seurustelua.

- vitonen

Eikö uskovat yleensä mene naimisiin eikä elä missään avosuhteissa?

Voi apua :) Mite ap itse kuvittelet "uskovan" eroavan ateistista?

Mielestäni epä-älyllistä kuvitella tai väittää tällaisia eroja olevan suuntaan tai toiseen.