Lue keskustelun säännöt.
Kolmenkympin kriisi
21.12.2014 |
Ei olisi pitänyt lukea tuota toista keskustelua, jossa puhutaan mitä pitäisi olla saavutettuna kolmikymppisenä.
Ei minulla ole asiat hirveän huonosti, on opiskelupaikka, on työpaikka. Mutta melkein kaikilla kavereilla on pitkä vakaa parisuhte, osa naimisissa, monella lapsia, oma asunto hankittuna. Kaikki muut kaveripiiristäni ovat löytäneet jo oman alansa tai tehneet useita vuosia oman alan töitä täyspäiväisesti. Itselläni siis ei ole parisuhdetta tai mitään. Asun vuokralla. Opiskelut on kesken, saan ne valmiiksi kolmen vuoden sisällä jos terveyteni ei tästä huonone (olin välissä kovin sairas, mikä on vaikuttanut paljon opiskelu- ja työkuvioihin). Teen osa-aikaisesti opiskelemani alan töitä. Opiskelen kansainvälisestikin tunnetussa oppilaitoksessa, johon hakee opiskelijoita ympäri maailmaa.
Tuntuu, että tässä iässä olisi pitänyt saavuttaa jo enemmän. En tiedä mistä tämä ajatus tulee, faktahan on se ettei monikaan ikäluokastani tule saamaan vakituista virkaa mistään, pätkätyöläisenä on leipänsä murusina maailmalta kerättävä. Eikä siihen tilanteeseen voi mitään asuntolainoja ottaa tai lapsia pukata. Taloustilanne on mikä on. Ja jos ei satu löytämään itselleen kumppania, niin ei sitä toisaalta voi väkisinkään seurustella kenenkään kanssa, ihan vaan siksi että kunhan olisi joku vierellä. Ja olen kuullut ihmettelyä, eikö biologinen kello tikitä, mitä vikaa minussa on kun en ole miestä löytänyt, olenko liian kranttu jne...
Ensi vuonna täytän 30. Onko kellään samanmoisia ajatelmia?
Kommentit (20)
[quote author="Vierailija" time="21.12.2014 klo 01:48"]
En mäkään tiedä mitä haluan isona tehdä. Ammattikoulun jälkeen olen tehnyt töitä ja vaihtanut välillä työpaikkaa ja bilettänyt ja reissannut. Omistusasuntoa en ole hankkinut enkä edes tiedä haluanko tai saanko sitä edes koskaan. Eikä siinä, viihdyn kyllä mainiosti vuokrallakin. Välillä kriiseilen, että pitäisi opiskella joku parempi ammatti ja ostaa se hemmetin omakotitalo ja asettua siihen. Mutta ei se kuitenkaan tunnu oikealta ratkaisulta. Naimisissa olen ja on pieni lapsi. En ole kyllä koskaan ajatellut, että johonkin ikään mennessä täytyisi olla jotain saavutettuna. Mä tulen tuskin koskaan saavuttamaan yliopistotutkintoa, monta lasta, omakotitaloa ja onnellista avioliittoa. En ainakaan kaikkea kerralla. Toisaalta, en edes yritä ängätä itseäni mihinkään muottiin minne en tunne sopivani. Luulen, että tulen olemaan aina vähän haahuileva taivaanrannanmaalari :D
[/quote]
Biletys ja reissaus kuulostaa hyvälle, eipä sitten harmita kiikkustuolissa istuessa, että jäipä elämä elämättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on korkeakoulututkinto, mutta jäin yt:den takia työttömäksi ensimmäisestä oman alani paikasta. Ehdin olla siellä niin vähän aikaa, että olisi melkein sama, ettei olisi työkokemusta ollenkaan. Eikä edes kaukana olevilta pikkupaikkakunnilta tunnu löytyvän mitään!
Itse en onneksi ole niin toivonut lapsia tai lopullista asuntoa, mutta taloudellista vakavaraisuutta kyllä. Olen ollut lapsesta saakka köyhä ja pelännyt koko ajan, että meneekö asunto, tuleeko laman takia vanhempien yritykseen konkurssi jne, ja on jotenkin naurettavaa olla näin vanha ja edelleen joutua pelkäämään ihan samoja asioita! Ja tuntuu hölmöltä, että valitsin opiskelualani osittain työmahdollisuuksien perusteella, vaikka olisin nyt ihan samassa pisteessä vaikka olisinkin opiskellut taidehömppää.
Sen sijaan kavereista erkaantuminen pelottaa. Opiskelijana se ei vielä niin haitannut, ja työssäkäyvänä asiaa ei edes ajatellut, mutta nyt alkaa käydä tuskallisen selväksi, miten kaverit pystyvät vakiintumaan ja rakentamaan elämäänsä pala palalta. Itse odotan vuokra-asunnossa, josta en pidä mutta joka on halpa, että saisin töitä, että pääsisin muuttamaan, että pääsisin säästämään, että pääsisin vaihtamaan sellaiseen työpaikkaan, jonne oikeasti haluaisin, että elämässä olisi jotain sisältöä, jota haluaisin siinä olevan. Ja tuttujen elämäntilanne taas on sitä palasten paikoilleen loksahtelua ja onnea. En ole heille sinänsä kateellinen, koska en haluaisi itselleni niitä samoja palasia, mutta välillä on vaikea löytää yhteistä puhuttavaa, jos oma näkökulmani on niin toivoton ja pysähtynyt, ja heillä taas asiat vain sujuvat ja sujuvat ja sujuvat.
Ehkä kaikki kiteytyy siihen, että epävarman työllisyystilanteen takia kuulostan kolmekymppisenä edelleen yhtä epävarmalta teiniltä kuin 15 vuotta sitten?
Turha vertailla. En itsekään ole saavuttanut listojen asioista juuri mitään, mutta tämä on minun elämäni. Kukin tulee onnelliseksi tavallaan. Miksi huolehtia toisten mielipiteistä?
Vietän sinkkujoulua vanhempieni nurkissa. Ei ole parisuhde- tai perhejoulua minulla. Millaisia ajatuksia muilla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tyypillinen nelivitosen tilanne; avioero takana, vaikka talo myytiin jäi velkaa ja nyt asustellaan vuokralla. Pätkätöitä on ollut siellä ja täällä. Viimeisimmän työttömyyspätkän jälkeen virisi ajatus, että pakko lisäkouluttauttua. Tenavat ei ole enää kovin pieniä, mutta oireilevat eroa seilatessaan kahden kodin väliä ja omat vanhemmat alkavat kaivata apua kun on kaikenlaista kremppaa. Kesäisin pitäisi perata lapsuudenkodin kukkapenkit, vaikka itsellä sellaisia ei tule koskaan olemaan. Vaikka perse ei ole aivan levennyt, niin eipä enää päät käänny...
Muistakaa kolmekymppiset nauttia elämästä! ;)
Itse olen 25v, ja tunnistan nuo tekijät :(. Ei yhtään auta, että mun biologinen kello tikittää aiemmin mitä muilla. Lääkärikin tuossa puheli, että pitäis mahdollisimman aikaisin hankkia lapsia jos niitä haluaa.. Paniikki..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä on jatkumo, eikä sarja diskreettejä rajapyykkejä. Neljäkymppiä jo saavutettu ja koko ajan saan kokea uusia hienoja asioita ja erilaisia tunteita. Ovia sulkeutuu, uusia avautuu, raollaan en pidä ensimmäistäkään. Have fun!
[quote author="Vierailija" time="21.12.2014 klo 15:25"]
Mulla on korkeakoulututkinto, mutta jäin yt:den takia työttömäksi ensimmäisestä oman alani paikasta. Ehdin olla siellä niin vähän aikaa, että olisi melkein sama, ettei olisi työkokemusta ollenkaan. Eikä edes kaukana olevilta pikkupaikkakunnilta tunnu löytyvän mitään!
Itse en onneksi ole niin toivonut lapsia tai lopullista asuntoa, mutta taloudellista vakavaraisuutta kyllä. Olen ollut lapsesta saakka köyhä ja pelännyt koko ajan, että meneekö asunto, tuleeko laman takia vanhempien yritykseen konkurssi jne, ja on jotenkin naurettavaa olla näin vanha ja edelleen joutua pelkäämään ihan samoja asioita! Ja tuntuu hölmöltä, että valitsin opiskelualani osittain työmahdollisuuksien perusteella, vaikka olisin nyt ihan samassa pisteessä vaikka olisinkin opiskellut taidehömppää.
Sen sijaan kavereista erkaantuminen pelottaa. Opiskelijana se ei vielä niin haitannut, ja työssäkäyvänä asiaa ei edes ajatellut, mutta nyt alkaa käydä tuskallisen selväksi, miten kaverit pystyvät vakiintumaan ja rakentamaan elämäänsä pala palalta. Itse odotan vuokra-asunnossa, josta en pidä mutta joka on halpa, että saisin töitä, että pääsisin muuttamaan, että pääsisin säästämään, että pääsisin vaihtamaan sellaiseen työpaikkaan, jonne oikeasti haluaisin, että elämässä olisi jotain sisältöä, jota haluaisin siinä olevan. Ja tuttujen elämäntilanne taas on sitä palasten paikoilleen loksahtelua ja onnea. En ole heille sinänsä kateellinen, koska en haluaisi itselleni niitä samoja palasia, mutta välillä on vaikea löytää yhteistä puhuttavaa, jos oma näkökulmani on niin toivoton ja pysähtynyt, ja heillä taas asiat vain sujuvat ja sujuvat ja sujuvat.
Ehkä kaikki kiteytyy siihen, että epävarman työllisyystilanteen takia kuulostan kolmekymppisenä edelleen yhtä epävarmalta teiniltä kuin 15 vuotta sitten?
[/quote]
Joo, tuo jatkuva epävarmuus on raastavaa! Meidän ikäpolvella on laman vaikutukset todellakin tuoreessa muistissa... Minulla on jatkuva huoli ja stressi rahasta ja taloudellisesta toimeentulosta. Ja en siis todellakaan ala lapsia tekemään jos ei ole vakituista työtä vaikka sattuisinkin sopivan miehen löytämään.
Ehkä toiseuden tunnetta ei tulisi, jos ei näkisi vierestä miten kaikilla muilla menee hyvin, elämä tietyn kaavan mukaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mul on kahenkympin kriisi täytän 20! iik
Karulle tuntuu myös se, että tulen aina olemaan köyhempi kuin mitä vanhempani. En tule ikinä saamaan samaa elintasoa, koska vakituista työpaikkaa ei monikaan meidän sukupolvestamme löydä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäpäs olenkin vielä nuori ja vetreä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan perus. Mulla on parisuhde ja asuntolaina, mutta vaan keskenjäänyt yliopistotutkinto eikä kunnollista työtä. Ikää 28.
Ja ai niin, en todellakaan tiedä, mitä haluan tehdä isona.
[quote author="Vierailija" time="21.12.2014 klo 01:21"]
Minäpäs olenkin vielä nuori ja vetreä
[/quote]
Kyllä sinustakin ajan myötä vanha ja kankea kolmekymppinen tulee ;) T: Ap.
Kukin tulee onnelliseksi tavallaan. Kannattaa miettiä mitä itse OIKEASTI haluaa, eikä kopioida sokeasti muita ("koska näin on aina tehty ja enemmistö tekee niin"). Elämällä ei ole mielestäni mitään sen suurempaa tarkoitusta muuta kuin toteuttaa itsensä - sinä yksilöllisesti tuotat siihen oman sisältösi. Jotkut asiat saattavat näyttää tavoiteltavilta, mutta lähempi tutustuminen niihin saattaakin saada ne näyttämään muulta. Ja kaiken voi myös menettää, vaikka olisikin hankkinut itselleen yhtä ja toista. Elämä hallitsee aina meitä enemmän kuin me hallitsemme sitä. Itse en halua lapsia, omistusasuntoa, autoa jne. En ole koskaan halunnut. Olen liian liikkuvaista sorttia, enkä ole koskaan tuntenut kutsumusta äidiksi. Viihdyn myös paremmin yksin kuin parisuhteessa ja minulla on useampi ammatti. Aion myös opiskella lisää, koska olen utelias ja pidän asioiden tutkimisesta ja elinikäisen oppimisen ideasta. Olen asunut 33:ssa eri osoitteessa ja olen matkustavaista tyyppiä ja haluan vielä asua useassa maassa. (Älä mieti miltä asiat näyttää, mieti miltä ne sinusta tuntuvat - oletko tyytyväinen vai et riippumatta muiden mielipiteistä? Oletko emotionaalisesti tasapainoinen jne. Elämässä onnistumista voi olla niin monenlaista ja monenlaiset eri polut voivat johtaa samaan päämäärään.) Hyvä itsetuntemus on se mikä sinulla pitäisi olla viimeistään 35-vuotiaana (ymmärrän että on hankalaa kun on sosiaalisia paineita yms.).
[quote author="Vierailija" time="21.12.2014 klo 01:31"]
Ihan perus. Mulla on parisuhde ja asuntolaina, mutta vaan keskenjäänyt yliopistotutkinto eikä kunnollista työtä. Ikää 28. Ja ai niin, en todellakaan tiedä, mitä haluan tehdä isona.
[/quote]
Tuo on paha, kun ei tiedä mitä haluaa isona. Itsekään en ole vielä täysin varma alastani, olenko täysin oikealla alalla tai jos olen, niin mihin erikoistun.
Eniten tässä tilanteessa tarkemmin ajateltuna harmittaa rakkaudettomuus. Mutta kun ei sitä parisuhdetta ihan helpolla löydy. T: Ap.
En mäkään tiedä mitä haluan isona tehdä. Ammattikoulun jälkeen olen tehnyt töitä ja vaihtanut välillä työpaikkaa ja bilettänyt ja reissannut. Omistusasuntoa en ole hankkinut enkä edes tiedä haluanko tai saanko sitä edes koskaan. Eikä siinä, viihdyn kyllä mainiosti vuokrallakin. Välillä kriiseilen, että pitäisi opiskella joku parempi ammatti ja ostaa se hemmetin omakotitalo ja asettua siihen. Mutta ei se kuitenkaan tunnu oikealta ratkaisulta. Naimisissa olen ja on pieni lapsi.
En ole kyllä koskaan ajatellut, että johonkin ikään mennessä täytyisi olla jotain saavutettuna. Mä tulen tuskin koskaan saavuttamaan yliopistotutkintoa, monta lasta, omakotitaloa ja onnellista avioliittoa. En ainakaan kaikkea kerralla. Toisaalta, en edes yritä ängätä itseäni mihinkään muottiin minne en tunne sopivani. Luulen, että tulen olemaan aina vähän haahuileva taivaanrannanmaalari :D
Minä teen paskaduunia paskapalkalla. Ei miestä, ei ystäviä. Asun vuokralla. Ikää 36 vuotta. Olen sairastanut kroonista depressiota lapsesta saakka. Veikkaan että se on synnynnäinen ominaisuus.
Joko tuntuu paremmalta?
[quote author="Vierailija" time="21.12.2014 klo 01:38"]
Kukin tulee onnelliseksi tavallaan. Kannattaa miettiä mitä itse OIKEASTI haluaa, eikä kopioida sokeasti muita ("koska näin on aina tehty ja enemmistö tekee niin"). Elämällä ei ole mielestäni mitään sen suurempaa tarkoitusta muuta kuin toteuttaa itsensä - sinä yksilöllisesti tuotat siihen oman sisältösi. Jotkut asiat saattavat näyttää tavoiteltavilta, mutta lähempi tutustuminen niihin saattaakin saada ne näyttämään muulta. Ja kaiken voi myös menettää, vaikka olisikin hankkinut itselleen yhtä ja toista. Elämä hallitsee aina meitä enemmän kuin me hallitsemme sitä. Itse en halua lapsia, omistusasuntoa, autoa jne. En ole koskaan halunnut. Olen liian liikkuvaista sorttia, enkä ole koskaan tuntenut kutsumusta äidiksi. Viihdyn myös paremmin yksin kuin parisuhteessa ja minulla on useampi ammatti. Aion myös opiskella lisää, koska olen utelias ja pidän asioiden tutkimisesta ja elinikäisen oppimisen ideasta. Olen asunut 33:ssa eri osoitteessa ja olen matkustavaista tyyppiä ja haluan vielä asua useassa maassa. (Älä mieti miltä asiat näyttää, mieti miltä ne sinusta tuntuvat - oletko tyytyväinen vai et riippumatta muiden mielipiteistä? Oletko emotionaalisesti tasapainoinen jne. Elämässä onnistumista voi olla niin monenlaista ja monenlaiset eri polut voivat johtaa samaan päämäärään.) Hyvä itsetuntemus on se mikä sinulla pitäisi olla viimeistään 35-vuotiaana (ymmärrän että on hankalaa kun on sosiaalisia paineita yms.).
[/quote]
Tuo on niin totta, että pitää todellakin miettiä mitä itse haluaa, eikä niin että toteuttaa jotain muiden sanelemaa kaavaa siitä miten normaalin ihmisen elämän kuuluu mennä. Sukuni ja perheeni eivät ole ymmärtäneet kaikkia työkuvioitani tai opiskelemaani alaa. Mutta jos olisin elänyt juuri heidän sanelemallaan tavalla en olisi ollut päivääkään onnellinen.