Onko tämä aspergeriä? Jos ystävä suree vaikka edesmennyttä vanhempaansa niin minä en tunne mitään.

No surisitko omia vanhempiasi?

No Aspergeriin kuuluu yleensä, että ei osaa asettua toisen asemaan.

Mä oon asperger nainen ja kyllä mä tunnen hyvin syvääkin myötäntuntoa muita kohtaan.

En tiedä surisinko omaa vanhempaani . Toinen kuoli jo kun olin pikkulapsi niin se ei herätä mitään tunteita. Ap

Vierailija kirjoitti:

En tiedä surisinko omaa vanhempaani . Toinen kuoli jo kun olin pikkulapsi niin se ei herätä mitään tunteita. Ap

Olisitko sitten vaan ihan psykopaatti?

No ei ole, ihan normaalia. Kaikki kuolee - ihan jokainen. Ei sille mitään voi, ja sureminen on turhaa.

Tuohon voi vaikuttaa sekin, millaiset suhteet on omiin vanhempiin. Ja onko aikuisena kokenut vanhempansa kuolemaa. Ja minkä ikäisenä tämän kaverin vanhempi on kuollut ja millaisessa tilanteessa. MInun on helppo ymmärtää suuri suru, jos hyvissä voimissa ollut vanhempi kuolee vaikka sairaskohtaukseen. Yhdelle tutulle kävi näin, vireä eläkeläisisä oli vaihtamassa autoon renkaita ja sydänkohtaus vei. Onhan se suuri suru ja järkytys. Oma isäni kuoli 86-vuotiaana ja hänellä oli ollut jo pitkään vaikka mitä sairauksia, enempi ihmettelin että eli niinkin pitkään. Ei ollut järkytys, vaikka toki myös surin (olin 30-vuotias). Äiti kuoli 79-vuotiaana, muistisairaus oli vienyt hänet jo sitä ennen ja olin jo itsekin alkanut toivoa, että hän pääsi pois. Vaikka surinkin häntä, olin samalla myös helpottunut että munuaistulehdus pelasti pidemmältä kitumiselta. Ja hänen kuolemaansa enemmän surin sitä, minkälaisissa merkeissä hänen viimeiset vuodet menivät. 

No on minua jotkut aspergerina pitäneetkin, että sen puolesta olen vähän jäävi sanomaan. Minulle on myös vaikea kirjoitella Facebookissa jotain osanottoja tuttavan vanhemman menehtyessä. Vaikka järjellä ymmärrän surun, niin on vaikea kirjottaa niitä osanottoja kun en oikeasti tunne ottavani osaa. Sama on syntymäpäiväonnittelujen kohdalla, tuntuu vaikealta kirjoitella niitä jollekin puolitutulle jonka synttäreistä en osaa innostua. Tämä vaikeus minulla on, vaikka tiedän ettei siitä ruudulta näe olenko sydämestäni onnittelemassa tai ottamassa osaa. Silti tuntuu epärehelliseltä kirjoittaa jotain mitä ei tarkoita. 

Jos en näe läheisiäni tässä ja nyt, heitä ei ole olemassa.

Ei ole välttämättä aspergeria, vaan opittu ominaisuus. Jos kotona ei ole tunnettu mitään tunteita, eikä omiinkaan tunteisiin ole mitään yhteyttä, aika harva siltä pohjalta suurta empatiaa tuntee edes itseään kohtaan. Nämä taidot opitaan lapsena kotona, eikä siihen oppimisikkunaan enää aikuisena pääse takaisin.

Toisaalta elämä kyllä on helpompaa, kun tunteet eivät sumenna järkeä.

Aina ei voi asettua toisen asemaan ja kuitenkin löytyy muuten empatia kykyä. Kun joku menettää äitinsä, en kykene asettumaan hänen asemaan, koska minulla ei ole läheistä suhdetta omaan äitiin. Sitä vastoin, mikäli edesmennyt on ikääntynyt, vanhus, osaan asettua surijan asemaan. Minulla oli läheinen suhde omaan mummoon.