Synnytys hirvittää..

Hei!



Et ole varmasti ainoa, joka jännittää kyseisiä asioita. Minä neuvoisin sinua ottamaan miehesi mukaan lääkärikäynneille jo raskauden seurannassa, silloin miehen mukanaolo synnytyksessä voi tuntua itsestäänselvyydeltä, eikä suinkaan enää jännitä. Minustakin tuntui aikoinaan miehen mukanaolo gynekologilla oudolta ekalla kerralla, mutta kun oltiin läpikäyty monia IVF-hoitoja lapsettomuuden takia ja mies oli aina punktioissa, alkionsirroissa ym. mukana, ei sitä jännitä enää ollenkaan. Olisin pettynyt, jos mies ei olisi mukana tukemassa minua nyt tulevassa ensimmäisessä synnytyksessä.

Alapää paljaana jalat levällään oloonkin tottuu, käsittääkseni siellä salissa ei tarvitse olla ilkosillaan koko ajan jos ei halua, aina voinee vetäistä jotain suojaksi tutkimusten ym. välillä.

Tutustumiskäynti synnytyssaleihin yhdessä miehen kanssa voisi kans olla hyväksi...

Ei nimittäin kuulosta yhtään tutulta tuo sinun kuvaus. Tosin takana on vain yksi synnytys, joten kaipa näitäkin voi olla hyvin erilaisia.



Ensinnäkin tuosta alastomuudesta. Minulla oli koko synnytyksen läpi päällä se sellainen sairaalan pitkä yöpuku-paituli, joka jättää " paljaaksi" pään, kädet ranteista sormenpäihin ja jalat nilkoista alaspäin. Ja taisi olla vielä sukatkin, vaikka oli kesä. Jalassa oli sairaalan pikkuhousut aina ponnistusvaiheeseen asti, lukuunottamatta niitä muutamia kertoja, kun kohdunsuun tilannetta tarkastettiin. Näissäkin tutkimuksissa ne yöpuvun helmat on niin pitkät, että peittävät strategiset paikat melko hyvin, jollei mene sinne jalkojen väliin varta vasten tillottamaan. Ponnistusvaihe tapahtui jakkaralla. Mies oli selän takana, paituli edelleen päällä, helmat nostettu reisien päälle. En siis ollut missään muussa synnytyksen vaiheessa alasti kuin suihkussa käydessä ja vaatteita vaihtaessa. Kaikki tarkastukset ovat niin rutiinia kätilöille, että ne tuntuvat hyvin normaaleilta siinä tilanteessa itsestäkin.



No, itse synnytys voi ja saa jännittää etukäteen. Varmasti kaikki jännittää jollakin tasolla. Synnytykseen voi kuitenkin valmistautua hankkimalla tietoa ja harjoittelemalla rentoutumista ja ponnistamista. Minua ainakin rauhoitti se, että tiesin edes jotakin, mitä voin tehdä itse omalle ololle, kun supistaa ja sattuu. Minulla ainakin keskittyminen rentoutumiseen ja ponnistamiseen oli niin kokonaisvaltaista, ettei tullut mieleenkään huutaa. Eli ei kaikki edes huuda synnytystään läpi.



Tuosta valmennuksen videosta - meille ei edes näytetty, koska valmentajien mukaan ei ole olemassa ajantasaista synnytysvideota, vaan ne nykyiset on jostain 70-luvulta, jolloin asiat tehtiin melko pitkälti eri tavalla kuin nykyään. Esim. liikkuminen synnytyksen aikana kielletty, ei kunnollista kivunlievitystä tarjolla, ponnistaminen makuulla. Olisiko voinut olla kyse tuollaisesta muinaisjäänteestä?



Niitä pakokauhuajatuksia: " Mitä olen mennyt tekemään? En ole valmis synnyttämään/hoitamaan lasta?" Tuli ainakin minulle aina tietyin väliajoin pitkin raskautta, ihan lopussa päivittäin. Onhan kyse elämän yhdestä suurimmista ja tärkeimmistä asioita.

En tosiaan tiedä millaisen videon siellä katsoitte, me kun ei oltu valmennuksessa (kun ei ollut tarjolla). Joskus näin tvstä yhdestä dokkarista synnytystä ja yllätyin kun se ei ollut mitenkään sottaista vaan vauva tuli sieltä päänsä kanssa ilman sen suurempia sotkuja. Tosin onhan se lapsi vähän " limainen" :D



Mulla oma synnytys oli ihan siisti, ponnistin sängyllä ja mies siellä yläpäässä oli tukenani ja otti rohkeasti valokuvia kun vauva oli plumpsahtanut ulos sängylle ja sen suurempia sotkuja ei kuvassakaan näy, häivähdys punaista ja märkänä se jalkoväli oli lapsivesien takia. Tuli käytettyä ääntä jo supistusten aikana ja karjuttua ponnistaessa, ei minun mies ainakaan siitä traumoja saanut, tämäkin tietysti riippuu miehestä :D



Ja siitä rääkistä, itse olin ihan rennoin mielin synnytyksen suhteen ja psyykkasinkin itseäni etukäteen ja se mikä auttoi vielä h-hetkellä, oli todellakin ajatus että pian se on ohi! Olin varautunut tooooodella pahaan kipuun ja sain sitten positiivisesti yllättyä kun sen pystyin kuitenkin hyvin hallitsemaan ja kestämään. Eli ei kannata aina ottaa niitä pelotteluja liian vakavasti.



Saa toki pitää omia alusvaatteita mutta itse huomasin siinä vaiheessa että tuntui mukavammalta kun rintsikat eivät puristaneet joten pidin vain sairaalan kaapua yllä ja kun sitä verta/verilimaa alkoi valua enemmän synnytyksen edetessä niin ne sairaalan verkkopöksyt ja siteet oli ihan käytännölliset päällä - pysyin puhtaana. Ja tuota sottaisuutta ilmeni paljon enemmän sillon kun nousin ammeesta ylös (olin enemmän auki kuin sinne mennessä ja verilimaa valui runsaasti) kuin sitten itse ponnistaessa. Osastolla toki voi onnistua omien alusvaatteiden käyttökin (jos se vuoto ei ole aluksi hurjan runsasta), itse yllätyin siitäkin että hikoilin kuin sika ja jos olisin omia vaatteita ottanut enemmän mukaan niin olisin ottanut jotain rennompia, tyköistuvien kanssa kun ei ole kiva olla hiestä märkänä.

Onhan tässä onneksi aikaa vielä sopeutua ajatukseen.. ja pitää puhua miehen kanssa asiasta ja tuntemuksista mahd. paljon niin eiköhän me siintä yhdessä selvitä.. onhan kaiki muutkin selvinneet!

itse jännitin kanssa miehen mukaan tuloa,mutta nyt kahden synnytyksen jälkeen voin sanoa että miehestä oli suuri apu,ja synnytykset ovat myös lähentäneet meitä paljon!!!ja kun sun synnytys päivä koittaa niin toteat että olet jostain syystä kovin rauhallinen,luulen että luonto tekee niin,ja synnytys menee omalla painollaan,nykyään on niin hyvät kipulääkkeet,joten ei tartte kärsiä,esikoisen synnytin ilman lääkkeitä,ja elossa ollaan!!

oli koko ajan sairaalan paita päällä synnytyksessä, eli ei tarvitse ilkosillaan olla.



Itse en myöskään halunnut miehen tulevan mukaan koko toimitukseen, mutta loppujen lopuksi mies oli mukana koko avautumisvaiheen ajan ja " heitin" hänet sitten pihalle salista kun ponnistusvaihe alkoi. Eikä kumpikaan meistä ole katunut tätä ratkaisua. Mies haettiin kuitenkin takaisin saman tien kun poika oli maailmassa, olisi saanut leikata napanuoran (muttei halunnut) ja pääsi pukemaan ja kylvettämään pikkuista.



Meillä on mielestäni todella hyvä ja avoin suhde, mutta kaikkea ei kuitenkaan tarvitse miehenkään nähdä!

siitä että miehen ei tarvitse kaikkea nähdä. Olen myös vähän eri linjoilla kuin jotkut muut ketjuun vastanneet. Itse nimittäin kadun sitä että otin miehen mukaan. Synnytys oli todella vaikea, sottainen ja pakokauhun omainen niin minulle kuin miehellenikin. Kaikki se se mitä mieheni koki synnytyksessä on vaikuttanut suhteeseemme nyt jälkikäteen. Vaikka mieheni sanoo että ei häntä hirvittänyt yhtään yms niin asia on kyllä toisin. Nyt täytyy täsmentää että todellakin synnytys oli vaikeampi kuin " normaalisti" , jos nyt näin voi sanoa. Eli ei siis siisteimmästä päästä vaan siihen liittyi kaikkea mahdollista mikä varmasti aiheuttaa pelkoa siinä tilanteessa ja jälkikäteen. Pahinta miehelle oli kai se että oli osan ajasta tajuton ja hereillä ollessani huusin kuin syötävä. Lääkäri halusi alatiesynnytyksen vaikka vauva oli jumissa ja ponnistusvaihe sekä vauvan uloskiskominen kesti ikuisuuden.



Ap:lle voisin sanoa että hyvä olisi valmistautua yhdessä miehen kanssa noin ajatustasolla synnytykseen. Meille näytettiin valmennuksessa MEGASIISTI siis epätodellisen siisti ja helppo synnytysvideo eikä mahdollisista " vikaan menemisistä" puhuttu mitään. Minusta niistä brutaaleistakin seikoista tulisi mainita.



Toivottavasti en pelästyttänyt sinua entistä enemmän AP. Kerron tämän koska toivoisin että joku olisi minullekin sanonut ennen synnytystä että ei se todellakaan aina oli siis siistiä ja auvoista. Eniten ärsyttää jotkut lehtiartikkelit otsikolla " Ihana synnytys" , just joo..



Senna

En oikein ymmärrä miksi edellistä ärsyttää lehtiotsikot aiheella " ihana synnytys" , vaikka hänellä kaikki ei mennytkään niin. Ihan sama jos minua ärsyttäisi otsikot tyyliin " kamala synnytys" , koska minulla kaikki meni hyvin. Tietenkään ei voi tietää miten siinä tulee käymään, mutta ei kai toisten kokemuksista kannata ärsyyntyä.



Minä en ollut hetkeäkään ajatellut että mies ei tulisi mukaan synnytykseen. Mielestöni on vähintä mitä mies voi siitä tehdä on olla tukena ja turvana (henkisenä). En kyllä ikinä lähtisi synnyttämään ilman ukkoani, kyllä siitä niin paljon apua oli. Minulla päivä oli todella pitkä kun aamusta lähtien käynnistettiin ja ensin vaan odoteltiinkin. Ja vaikka sitten kun synnytys lopulta käynnistyi kunnolla ei mies voinut mitään tehdä (en halunnut esim hierontaa supistusten aikana), olisi kaikki ollut paljon kamalampaa yksin. Ponnistusvaiheessa mies oli vieressäni ja puristin häntä kädestä, lisäksi antoi juotavaa aina kun henki kulki =). Luulin että ei se kovin paljoa vähnyt yksityiskohtia, mutta kertoi jälkeenpäin että seinässä sänkyä vastapäätä oli peili, josta seurasi koko ajan tapahtumia. Oli niin iloinen kun sai olla mukana ja tietää ainakain nyt miten on lapsi tullut maailmaan. Eihän se varmaan mitään kaunista ole, mutta elämää kuitenkin. Koko synnytys oli jotenkin sellanen tilanne että en minä ainakaan sekuntiakaan keskittynyt siihen mitä minulla on päällä tai mitä ei ole ja mitä kukakin näkee. Se vaan menee omalla painollaan.



Tässä oma kokemukseni

Tipy+ipana 11½kk+papuliini rv 18

Jokainen meistä on yksilö eikä toisen kokemaa voi verrata toiseen saati sitten sanoa, miten toinen tulee johonkin reagoimaan.



Keskustelkaa miehenne kanssa. Keskustele sellaisten läheistesi kanssa, jotka läpikäyneet synnytyksen (jos mahdollista). keskustele neuvolassa.



On ihan normaalia, että synnytys ja lapsensaanti *epäilyttää*. Niin se keho meitä vanhemmuuteen valmistaa. Minullekin tuli etenkin loppuraskautta kohden lähes päivittäin epäilyksen hetkiä, miten selviän kaikesta. Mutta niin ne ajatukset vain hiljalleen kaikkosivat ja tilalle tuli varmuus siitä, että kaikki menee hyvin =)



Mitä siihen alastomuuteen tulee, niin sairaalassa tosiaan ei tarvitse olla alasti kuin suihkussa. Koko synnytyksen ajan yllä on sairaalan paituli. Ja todellakin ne sairaalan alusvaatteet ovat paljon mukavammat kuin omat, jotka saattavat puristaa. Kätilöt ja muu henkilökunta ovat niin tottuneita kaikkeen, etteivät he kiinnitä mitään huomiota alastomuuteen tai muuhunkaan asiaan kuuluvaan. Heidän intressinsä on hoitaa äitiä ja lasta parhaalla mahdollisella tavalla =)



Sitä ei voi kukaan täällä sanoa, miten sinä ja miehenne sitten aikanaan synnytykseen suhtaudutte ja kuinka se menee. Keskustelkaa kuitenkin kaikki vaihtoehdot, kerro peloistasi ja anna miehesi kertoa, mitä hän asioista ajattelee.



Meillä esikoisen synnytys meni hiukan toisin kuin kuvittelimme. Kuitenkaan en missään vaiheessa olisi halunnut etteikö mieheni olisi ollut läsnä. Ja hänkin halusi ehdottomasti olla paikalla. Luulin, ettei hän tilannetta kestäisi, koska on aika herkkä verelle jne. mutta hienosti meni. Ensimmäisen kanssa hän ei päässyt *jalkoväliin*, koska paikalla oli lääkäriä ja kätilöä niin monta. Mutta toisessa sitten näki *kaiken*. Meillä ei mikään synnytyksissä ole vaikuttanut suhteeseemme muuta kuin vahvistavasti. Itse ajattelin, että esim. seksielämämme kärsisi, kun mieheni näkee synnytyksen, mutta ei. Luonnollistahan se on =) Ja kun mietin sitä, miten käy, jos huudan ja vaikeroin kauhesti, niin ei sekään ole aiheuttanut miehelle *traumoja*. Ehkäpä ennemminkin voisi sanoa, että mies arvostaa naistaan enemmän, kun näkee, mitä tämä käy läpi...



Mutta! Voihan miehesi tosiaan olla pois salista sen *pahimman hetken* ja silti olla mukana synntyksessä. Tai sitten on koko ajan pääpuolessa tukemassa sinua tms. Vaihtoehtoja varmasti on =)



Älä pelkää tai huolehdi! Minä en ainakaan ajatellut synnytyksessä muuta kuin vauvaa ja kun hänet saa rinnoille, on tunne uskomaton =)