Miten ihmiset voi olla "köyhiä" vielä 50-60-vuotiaina?

Minäpä kerron ihan lähisuvusta esimerkin:

Ikää 53. Yritys meni konkurssiin vuonna 94 ja siinä rytäkässä meni perintömökki ja melkein velaton kerrostaloasunto. Vuonna 2002 pääsi vasta velkasaneeraukseen ja se loppui 2008 alkuvuodesta, kun velkasaneerauksen todellinen kestohan oli aina yli 5 vuotta, kun ekat neljä kuukautta meni asianajajan palkkioon ja sitten alkoi vasta itse saneeraus. 2008 alkuvuodesta siis oli puhdas mies. Ei velkaa, ei omaisuutta ja ikää oli 47. Alkoi säästämään käsirahaa asuntoon, jonka osti 2012. Omaisuutta on siis sen verran, että just ja just saa boksinsa velattomaksi eläkeikään, jos ei saa sitä ennen potkuja töistä. Auto on luokkaa romu. Siinä on siis käytännössä varaton yli 50-vuotias, joka on tehnyt joka päivä töitä 19-vuotiaasta lähtien, eikä koskaan ole elänyt luksuselämää.

Avioero köyhdyttää. Oli ikävä ottaa yksin uutta asuntolainaa, mutta pakko oli että sai lapsillekin huoneet. Viimeisen lainaerän maksan 58-vuotiaana, jos töitä riittää siihen saakka. Sitä ennen säästäminen tällä palkalla on aika vaikeaa, satasen pystyn laittamaan sivuun kuukausittain. Jos olisin pysynyt naimisissa, niin olisin ollut velaton jo muutaman vuoden.

[quote author="Vierailija" time="17.12.2014 klo 23:07"]

Oma äitini on koko elämänsä maksanut veroja ja tehnyt töitä. Paitsi 90-luvun alussa, koska laman vuoksi ei tuppukylään muutettuaan sellaista saanut. Isäpuoleni kusetti hänen vaivalla hankitut rahansa, sitten pankin sijoitus"neuvojat" tekivät lopuistakin pennosista tyhjää. Takaisin Helsingissä hän sai pätkätöitä koska oli liian vanha (50-60v.) Kaikkensa yritti, nyt kituuttaa pienellä eläkkeellä. Kaiken korvaan äidilleni kun voin, ilman häntä en olisi voinut asua maailmalla ja saada korkeaa koulutusta. Pennittömänäkin kaikin tavoin tukenut minua. Että todellakin IHMISET VOIVAT OLLA KÖYHIÄ MYÖS KESKI-IKÄISENÄ. Ignorance is the worst kind of stupidity. 

[/quote]

Suurin tyhmyys, kuten itsekin vuodatuksestasi varmaan huomaat, on nainen, joka jättää miehenkipeydessään kaiken ja lähtee "rakkauden" perässä vaikka minkälaisen mulkun perään. Opetelkaa naiset itsenäisiksi. Se on vaurastumisen, ylipäänsä ihmisarvon alku ja juuri. Toisaalta jotkut vain syntyvät kusetettaviksi. Ensin kusettaa miehet, sitten lapsi, jolle pitää antaa seuraavaksi kaikki, jotta taas joku muu kuin itse saisi sen hyvän elämän. Nainen se vain aina antaa joka suuntaan. Kuten tässäkin esimerkkicasessa.

Todennäköisesti sinulla ei ole paljon elettyä elämää. Ken elää, sen näkee.

Oletko kuullut suhdaneista, maailman epäedullisesta tilanteesta, valtion ja pankkien romahtamisesta, yritysten konkursseista, pörssiromahduksista, asuntojen ja kiinteistöjen arvon romahduksista, korkojen noususta, suurtyöttömyydestä jne. Siinä ihminen on vain pieni ratas, suuressa ketjussa.

Ikävä kyllä, tänä päivänä 90-luvun merkit ilmassa. On suurtyöttömyys, yritykset lopettavat tai menevät korkurssiin, asuntojen myynti on hiipunut ja arvot laskeneet. Sodat lisääntyvät.

 Entä jos asuntolainojen korot nousevat 10-20% ja saman aikaisesti asuntojen arvot romahtavat, eikä ostajia tai rahaa enää ole. Mitkä ovat seuraukset?

Siinä sitä sitten voidaan kysyä, miksi 50-60-vuotiailla ei ole omaisuusmassoja.

Yksinasuva vanhempani sairastui alle 60-vuotiaana eikä pystynyt enää palaamaan töihin. Omaisuutta on vanha omakotitalo, jonka kaupaksi saaminen melkoisen vaikeaa.

Voihan kakkapylly noita juttuja

Ihmiset on erilaisia. Mun vanhemmat on eläneet puutteessa, eivät saaneet paljon kouluja käydä, ahkeria duunareita, perunat, juurekset, vihannekset, marjat, hedelmät kaikki kasvatettiin kasvimaalla, kesät vietettiin mummolassa heinätöissä, ei matkusteltu. Eläkkeelle jäädessä heillä oli velaton talo, kesämökki, oblikaatioita ja säästöjä pankissa sen verran että paikallinen pankinjohtaja järkkäsi kahvikestit aina kun he piipahtivat kylässä.  Appivanhempani taas olivat koulujakäyneitä ja suht hyvätuloisia, asuivat kaupungissa, pistivät rahat harrastuksiin, kävivät jo nuorina matkoilla... eläkkeelle jäädessään heillä oli vielä asuntolainaa jäljellä ja sitten ottivat lainaa vielä lisää kun piti vene vaihtaa parempaan. Ja on kuulemma ikävää kun ei ole rahaa reservissä. 

Huvittaa, kun ihmiset kuvittelevat omistusasunnon olevan jokin onni. Mummoni kämppä on maksettu jo vuosikymmeniä sitten, mutta nyt 80-vuotiaana, siivoojan eläkkeellä joutuu ottamaan lainaa, kun koko ajan tehdään remppaa. Harvalla ihmisellä on säästössä niin paljon rahaa, että sillä kustantaisi esim. putkiremontin. On yrittänyt myydä asuntoa jo vuosikausia, mutta ei mene kaupaksi, vaikka hinta on poljettu ihan alas. Helsingin keskustan kämpät menevät aina kaupaksi, mutta kaikki eivät asu Helsingin keskustassa.

Jos ei oteta tuota elämän heittelyä (konkurssi, työttömyys, vakavat sairaudet, rikoksen kohteeksi joutuminen, avioero) lukuun niin kyllähän kysymys on siitä, missä vaiheessa ihminen päättää käyttää varansa. Kaikki eivät edes usko elävänsä vanhoiksi, ja siksi on järkevää käyttää tulot, kun vielä pystyy niistä nauttimaan. Tulevaisuudesetahan ei kukaan meistä tiedä. Toiset arvostavat matkustelua ja miellyttävää elämää jo nuorena, toiset kituuttavat mieluummin ja säästävät vanhuuden varalle.

Itse olen nyt 55 ja tiedän, että tulen olemaan köyhä vanhus. Olen kuitenkin saanut elämästä sen verran, että vanhana on, mitä muistella. Minulla on kaikki taidot, joita tarvitaan vähällä rahalla selviytymiseen, joten en pelkää. Liikuntakykyni ja aistini ovat jo nyt sen verran heikentyneet, etten enää edes voi liikkua, matkustella ja harrastaa tai ainakaan nauttia siitä samoin kuin nuorempana.

Olen omasta mielestäni valinnut ihan oikein. Nauttikaa elämästä, kun vielä olette terveitä ja nuoria! Kituuttaa ehtii myöhemminkin.

 Ihmiset ovat erilaisia ja elämänarvot ovat jokaisella erilaiset. Jotkut tosiaan pihistävät ja säästävät kaiken ja sijoittavat ne kiinteistöihin ja pörssiosakkeisiin ja elämän päättyessä onkin sitä omaisuutta saatu kerrytettyä. Mutta onko  se  oma elämä jäänyt jotenkin elämättä (kun elämme vain kerran), kun se on mennyt materiaalin haalimiseen.

Ja sitten on niitä, jotka nauttivat elämän jokaisesta hetkestä. Laittavat rahansa matkustelee, harrastuksiin, palveluihin jne. kaikkeen siihen jotka tuovat elämään nautintoa ja iloa ja elävät elämänsä täysillä ja ottavat kaiken irti, kuin eläisivät viimeistä päivää (eihän sitä tiedä milloin se viimeinen päivä on) koko elämänsä ajan, surematta jääkö kuoleman jälkeen omaisuutta vai ei ja kaikki raha laitetaan menemään. 

Varallisuuden kartuttaminen on hyvin paljon sidoksi elämänarvoihin, sillä kaikki ei suinkaan arvosta materiaa tai rahaa, vaan muut arvot menevät niiden edelle esim. vapaa-aika, onnellisuus, elämykset jne.

Se on myös aika hirvittävää, että ajatellaan "elämä on jäänyt elämättä", jos ei haaskaa rahojaan turhanpäiväisyyksiin. Juuri siitä syystä jotkut suvut ovat rikkaita ja toiset köyhiä. Toiset elävät kuin viimeistä päivää. Ajatelkaa lapsiannekin älkääkä vain itseänne. Maailma ei ole mikään helppo paikka pärjätä. Säästämisestä ei ole yleensä mitään haittaa.