On olemassa vain yksi asia maailmassa, mikä saa minut itkemään.

Joku voisi sanoa, ja on sanonutkin, minua kyyniseksi. En itke kipua enkä surua. En itke ahdistusta enkä nälkäänäkevien lasten kohtaloita. En itke pommi-iskuja enkä leukemialapsia. En itkenyt mummoni enkä myöskään ukkieni hautajaisissa. Shit happens ja sen kanssa on vaan elettävä.

On kuitenkin yksi asia, joka saa minut murtumaan: Lasten joulu/kevätjuhlat. Itku alkaa ensimmäisen esityksen alussa ja pahenee vain yhteislaulussa. Omia lapsiani en edes näe lavalta kyynelteni läpi. Eikä se itkun aihe siellä ole edes ne omat lapset, vaan kuka tahansa niistä lapsista, joka tonttulakki kallellaan yleisöön pälyillen niin tohkeissaan esiintyy.

Eilen itkin naamani turvoksiin. Riittikin taas muutamaksi kuukaudeksi mokoma hempeily..=)