työkaveri sai viikko sitten keskenmenon rv 22 - nyt jo töissä!

Mitäpä se kotona murehtiminen auttaa, hyvä vaan jos saa vähäksi aikaa muuta ajateltavaa.
Olettaen tietenkin ettei vauvojen kanssa tee töitä.

Näin se menee. En saanut kuin päivän verran kun km rv15. Tosin en ollut vielä kertonut raskaudesta työpaikalla.

Mulla oli kaksi viikkoa sairauslomaa viikolla 12 todetun keskenmenon jälkeen, tosin siihen liittyi sitten tulehduskin, mutta henkisesti töihinpaluu oli vaikeaa, mutta kuitenkin paras ratkaisu heti, kun oli ns. pakko. 

no mun työkaverin mies kuoli niin se sai 2 viikkoa sairaslomaa. Ei sitä kotiinkaan kannata jäädä murehtimaan

Joillekin työ on paras askel toipumisen tielle. Olen itsekin mennyt lääkärin suostumuksella seuraavana päivänä töihin, kun edellisen vielä vietin psykiatrisella osastolla.

omalle kohdalle sattui kohtukuolema kesällä, juuri noilla viikoilla. Fyysisesti olin kyllä "kunnossa" ihan parissa päivässä, mutta henkinen puoli olikin ihan toista. Rehellisesti sanotttuna kahdesta ekasta viikosta, eli hautajaisiin saakka, en muista oikeastaan mitään. Eikä kyllä saanut itseään revittyä mitään tekemään, kun itketti vaan koko ajan. Onneksi oli apua kotiin, jotta edes isommat lapset saivat hoidon.

Viikko minullekin olisi annettu sairaslomaa jos olisin ollut työelämässä, mutta kotiäitinä en sitä tarvinnut. Tilanteen ollessa toinen, olisin varmasti pyytänyt lisää ihan jo henkisen itseni kokoamiseeen, ainakin pari viikkoa.

Mies muuten sai tämän vuoksi sairaslomaa yhden päivän, mikä minusta oli ihan pohjanoteeraus: kuoli siinä hänenkin lapsensa. Onneksi omalääkäri ymmärsi tuskaa paremmin ja kirjoitti viikon lisää.

Vaikka noilla viikoilla kuolleena syntyvä lapsi on pieni, on kyseessä kuitenkin synnytys, ei keskenmeno. Jos lapsi olisi syntynyt elävänä, olisi häntä jo yritetty pelastaa. Hänet pitää lain mukaan myös haudata, kuten kuka tahansa muukin täällä elänyt ihminen.

Voimia työkaverillesi ja teille työkollegoillekin ymmärrystä. Pienen enkelin äiti elää todella mustaa ja sumuista aikaa nyt.

Mulla oli kohtukuolema rv 32. Olin sairauslomalla 4 viikkoa ja palasin töihin, kun äitiysloman piti alkaa. Meinasin seota kotona, onneksi oli työ, johon palata.. En kyllä ollut työkuntoinenkaan (henkisesti).

No jos tämä työkaverisi on tosi huonovointinen, esim. itkuinen eikä keskittymiestä tule mitään, niin kannusta häntä menemään uudelleen työterveyshuoltoon, jos saisi lisää saikkua.

[quote author="Vierailija" time="15.12.2014 klo 18:55"]

No jos tämä työkaverisi on tosi huonovointinen, esim. itkuinen eikä keskittymiestä tule mitään, niin kannusta häntä menemään uudelleen työterveyshuoltoon, jos saisi lisää saikkua.

[/quote]

Hän oli siis tänään käynyt päivällä lääkärissä oltuaan aamun töissä, mutta lääkäri ei antanut lisää lomaa.

ap

[quote author="Vierailija" time="15.12.2014 klo 19:00"]

[quote author="Vierailija" time="15.12.2014 klo 18:55"]

No jos tämä työkaverisi on tosi huonovointinen, esim. itkuinen eikä keskittymiestä tule mitään, niin kannusta häntä menemään uudelleen työterveyshuoltoon, jos saisi lisää saikkua.

[/quote]

Hän oli siis tänään käynyt päivällä lääkärissä oltuaan aamun töissä, mutta lääkäri ei antanut lisää lomaa.

ap

[/quote]

Moisesta puoskarista valitus menemään. uskomatonta :O

Kannattaisi pyytää palkatonta pomolta jos talous antaa myöden.. Ihme lääkäri.

Mä en ymmärrä tuota tokaisua "ei sitä surua (mistään asiasta) kotiinkaan kannata jäädä murehtimaan." Öh, kyllä kannattaa, ja vieläpä sen verran pitkäksi ajaksi kannattaakin, että kokee jälleen vahvistuneensa ja käsitelleensä asiaa pois. Maailma on kyllä niin epäempaattinen paikka, ja tuokin tunteeton lohkaisu on vain eräs malliesimerkki siitä. Joku voi päästä nopeammin yli, joku hitaammin, oli asia mikä tahansa, ja tavat päästä yli, ovat nekin omanlaisiaan, eivät kaikilla samoja. Kyllä tuollaisestakin pitäisi pari viikkoa tulla sairaslomaa.

No huh. Itsellä varmaan riittäisi kun kertois tapahtuneen pomolle..

Suru ei ole sairaus. Siksi siitä ei saa sairauslomaa. Monessa työpaikassa on kuitenkin pomon luvalla mahdollisuus pitää lomaa henkilökohtaisista syistä (esim läheinen kuollut). Tälläinen loma on kuitenkin yleensä palkatonta. Yllättäviin tämän kaltaisiin tilanteisiin kannattaa siis varautua oman "hätärahaston" avulla.

[quote author="Vierailija" time="15.12.2014 klo 19:02"]

[quote author="Vierailija" time="15.12.2014 klo 19:00"]

[quote author="Vierailija" time="15.12.2014 klo 18:55"]

No jos tämä työkaverisi on tosi huonovointinen, esim. itkuinen eikä keskittymiestä tule mitään, niin kannusta häntä menemään uudelleen työterveyshuoltoon, jos saisi lisää saikkua.

[/quote]

Hän oli siis tänään käynyt päivällä lääkärissä oltuaan aamun töissä, mutta lääkäri ei antanut lisää lomaa.

ap

[/quote]

Moisesta puoskarista valitus menemään. uskomatonta :O

[/quote]

En tiedä miten työ voi vaikuttaa millään tavalla suruun, jolla ei ole mitään tekemistä työn kanssa. Yhtä lailla siellä työpaikalla palautuu siitä surusta kuin kotona. Parempi yhteiskunnan kannalta, että laiskimukset saadaan töihin.

t. mies (FM)

[quote author="Vierailija" time="15.12.2014 klo 19:07"]

Mä en ymmärrä tuota tokaisua "ei sitä surua (mistään asiasta) kotiinkaan kannata jäädä murehtimaan." Öh, kyllä kannattaa, ja vieläpä sen verran pitkäksi ajaksi kannattaakin, että kokee jälleen vahvistuneensa ja käsitelleensä asiaa pois. Maailma on kyllä niin epäempaattinen paikka, ja tuokin tunteeton lohkaisu on vain eräs malliesimerkki siitä. Joku voi päästä nopeammin yli, joku hitaammin, oli asia mikä tahansa, ja tavat päästä yli, ovat nekin omanlaisiaan, eivät kaikilla samoja. Kyllä tuollaisestakin pitäisi pari viikkoa tulla sairaslomaa.

[/quote]

Olen samaa mieltä. Lisäksi vielä sekin, että työtehtävästä riippuen tuollaisen surun kohdannut äiti voi olla jopa vaaraksi itselleen ja työkavereilleen, jos keskittymiskyky ja unensaanti ei ole vielä tasapainossa jaksamaan työssä. Kyllä silloin on todella vahinkoaltis, jos näin voi sanoa. Itkukohtauksiakin tulee niin spontaanisti, että itselläni haittasi joa autolla ajoa.

[quote author="Vierailija" time="15.12.2014 klo 19:13"]

[quote author="Vierailija" time="15.12.2014 klo 19:07"]

Mä en ymmärrä tuota tokaisua "ei sitä surua (mistään asiasta) kotiinkaan kannata jäädä murehtimaan." Öh, kyllä kannattaa, ja vieläpä sen verran pitkäksi ajaksi kannattaakin, että kokee jälleen vahvistuneensa ja käsitelleensä asiaa pois. Maailma on kyllä niin epäempaattinen paikka, ja tuokin tunteeton lohkaisu on vain eräs malliesimerkki siitä. Joku voi päästä nopeammin yli, joku hitaammin, oli asia mikä tahansa, ja tavat päästä yli, ovat nekin omanlaisiaan, eivät kaikilla samoja. Kyllä tuollaisestakin pitäisi pari viikkoa tulla sairaslomaa.

[/quote]

Olen samaa mieltä. Lisäksi vielä sekin, että työtehtävästä riippuen tuollaisen surun kohdannut äiti voi olla jopa vaaraksi itselleen ja työkavereilleen, jos keskittymiskyky ja unensaanti ei ole vielä tasapainossa jaksamaan työssä. Kyllä silloin on todella vahinkoaltis, jos näin voi sanoa. Itkukohtauksiakin tulee niin spontaanisti, että itselläni haittasi joa autolla ajoa.

[/quote]

No aivan. Ja kahta pahemmat traumat jää, jos joutuu olemaan ihan haavoittuneena sekalaisessa laumassa ja skarppaamaan ulospäin, vaikka olo on kamala.

[quote author="Vierailija" time="15.12.2014 klo 19:10"]

[quote author="Vierailija" time="15.12.2014 klo 19:02"]

[quote author="Vierailija" time="15.12.2014 klo 19:00"]

[quote author="Vierailija" time="15.12.2014 klo 18:55"]

No jos tämä työkaverisi on tosi huonovointinen, esim. itkuinen eikä keskittymiestä tule mitään, niin kannusta häntä menemään uudelleen työterveyshuoltoon, jos saisi lisää saikkua.

[/quote]

Hän oli siis tänään käynyt päivällä lääkärissä oltuaan aamun töissä, mutta lääkäri ei antanut lisää lomaa.

ap

[/quote]

Moisesta puoskarista valitus menemään. uskomatonta :O

[/quote]

En tiedä miten työ voi vaikuttaa millään tavalla suruun, jolla ei ole mitään tekemistä työn kanssa. Yhtä lailla siellä työpaikalla palautuu siitä surusta kuin kotona. Parempi yhteiskunnan kannalta, että laiskimukset saadaan töihin.

t. mies (FM)

[/quote]

Vain mies voi kommentoida jotain noin idioottimaista.  Tässä se nähdään, että kaikesta kirjatiedosta huolimatta edes FM-koulutus ei tuo oikeaa ammatillista ymmärrystä elämästä. Joten tietenkään et ymmärrä.

ap Oletko sinä vain sivusta stalkkaileva ja spekuloiva työkaveri, vai ihanko todella tiedät mitä tämä keskenmenon kokenut on itse tahtonut sairasloman tai työssä jatkamisen suhteen? Hän on ihan oikeasti itse voinut ajatella, että lähtee töihin kokeilemaan jaksaako. Ja saa sitä saikkua lisää, jos tarvitsee.

Sureminen ON yksilöllistä.

Omalle kohdalle sattui kohtukuolema rv24 nyt kesällä. En ollut töissä, mutta minulle sanottiin ettei millään työkokeilu jutuilla häiritä niin pitkään aikaan kunnes olen asiasta selvinnyt. Mieheni oli töissä tuolloin satojen kilometrien päässä ja sai sairaslomaa pari viikkoa. Lopetti työt koska ei kyennyt menemään niin kauas enää. Piti olla viikot pois ja työajan ulkopuolella yksin koko aika. Hän otti asian ehkä jopa raskaammin kuin minä.
-
Ärsyttää lisäksi nämä tietämättömät kitisijät jotka sanovat että keskenmenoja nyt vain sattuu ja lapsi oli viallinen joten luonto korjasi pois.
24 viikolla SYNNYTIN lapsen, ei sitä kaiveta ulos! Henkisen tuskan lisäksi se synnytys oli melko kivulias. Tuskin olisi kipu haitannut jos olisi synnyttänyt elävää lasta.
Lapsi oli täysin virheetön, mitään vikaa ei löytynyt minusta eikä lapsesta. Niin vain kävi, se ei silti tarkoita että lapsi olisi ollut viallinen. Näihin ei vain ole selitystä aina.
-
Pahin tuska helpotti kuukauden jälkeen kun lapsi saatiin viimein haudattua.
Silti oli äärimmäisen raskasta joka ikinen kerta kun katsoi peiliin ja näki koko kropan, tai kun menkat alkoi, kun joku tuli kaupungilla vastaan ja iloisesti kyseli että jokos vauva on syntynyt. Ja raskaana olevien näkeminenkin teki kipeää. Onneksi en ollut työelämässä, olisin romahtanut täysin jos en olisi saanut rauhassa käydä kaikkea läpi.
-
Ei varmaan suuri yllätys ole kun sanon että jokainen käsittelee asiat omalla tavallaan. Myös surun. Toiset haluavat töihin ja äkkiä normaaliin arkeen ja sulkevat surun pois. Toiset vaativat aikaa. Siinäkin tietysti omat rajansa jos joku ei kykene töihin vuoteen surun takia. Silloin on jo hyvä patistaa toista arkeen ja jatkamaan eteenpäin.