Lue keskustelun säännöt.
Onko siinä jotain väärää, että ei vaan jaksa mennä vanhempien luokse kylään?
07.10.2021 |
Viikonloput on minulle lepoa ja kotona rauhassa oloa varten, muuten en palaudu maanantaiksi. Vanhemmat mankuvat ja uhriutuvat kovasti, kun olen niin kurja kun en koskaan tule käymään. Kuulemma olisi minulle niin helppoa vain hypätä junaan ja matkustaa sinne! Minusta se on vain todella stressaavaa matkustaa jollain junalla toiseen kaukana olevaan kaupunkiin ja majailla toisten nurkissa varomassa jokaista askeltaan. Itse eivät tietenkään "voi" tulla tänne, vaan minun kuuluisi mennä sinne koska olen "lapsi".
Kommentit (34)
Sijaltainen_nousisi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En myöskään jaksaisi ja koen itseni paskaksi ihmiseksi tämän takia. On tosi raskasta, kun säännöllisin väliajoin kasaantuu pikkuhiljaa aina vaan huonompi omatunto, että pitäisi ja pitäisi ja pitäisi taas soittaa tai käydä, mutta kun ei vaan kiinnosta eikä jaksa. Se on sitä saman jauhamista, pikkukylän juorut ja päivittäiset jorinat, kahvi- ja ruokapöydässä ylensyöminen ja sitten taas väsyneenä pikkutunneilla takaisin kotiin ja "latautuneena" töihin.
Yksi syy miksi en ole lapsia hankkinut on, että en halua kenellekään tätä väkinäistä tunnetta, että pitäisi murehtia ja käydä katsomassa jotakin joka ei vaan kiinnosta. Miksei napanuora voi katketa oletuksellisesti viimeistään 25-vuotiaana ja vanhemmat eläisivät omat elämänsä ja lapset omansa. En jaksa tuota jeesuksenaikaista oletusta, että ollaan tekemisissä hautaan asti. Milloin ihmisellä saisi olla omaa elämää? Ei milloinkaan?
Kyllä kai ihmisellä nyt voi omaa elämää olla JA olla tekemisissä vanhempiensa kanssa?!! Ei se niin vaikeaa ole, ellei sitten jompi kumpi osapuoli aseella uhaten ole pakottamassa tapaamisiin tai jotain.
Joillakin on ihan oikeasti sellaiset vanhemmat mitkä ovat oikeasti 4 seinän sisällä kauheita ihmisiä, myrkyllisiä ihmisiä jotka imevät kuiviin energiat. Narsistinen vanhempi on juuri tällainen ja vaikka lapsi ottaa etäisyyttä niin silti syyllisyyden tunne on läsnä. Kuinka monta kymmentä vuotta pitää odottaa että oma vanhempi muuttuu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla välimatkaa vanhempiin reilu 500 km ja lisäksi kotipaikkakunnalle jäänyt siskoni jaksaa jatkuvasti syyllistää, että ”voisit useamminkin käydä” ja ”ei ne ikuisesti elä”. Käydään noin neljä kertaa vuodessa ja kesälomalla luonnollisesti ollaan pidempään. Mulla on vuorotyö ja lapset koulussa enkä kerta kaikkiaan repeä enempään. Eikö kotipaikkakunnalta lähteneillä ole oikeutta omaan elämäänsä, pitäisikö kaikki lomat ja viikonloput valjastaa sukulaisten luo reissaamiseen?
Vierailija kirjoitti:
Sijaltainen_nousisi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No olin 32 kun menetin äitini. 39 kun menetin isäni. Mieluiten menisin kylään. Ja olen nyt 43 vuotta.
Pahoittelut sinulle.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä että toisten pitäisi sietää esim. kaltoinkohtelevaa vanhempaa. Tai edes sellaista joka on liian rasittava. On oikeus myös "lapsella" laittaa rajat vanhemmille. Kaikilla ei ole niin ihanat vanhemmat kuin ehkä sinulla on ollut.
Niin äitini juoksi veitsi kädessään kadulla huutaen miten tappaa itsensä. Isäni oli alkoholisti ja aina syytti muita juomisestaan. Joten vanhempani eivät olleet mitään mukavia isäni nahkaremmillä piestessäni persettäni. Tai äitini hakiessa lainaa minun papereilla. Joten vihaan vanhempia mutta toivoisin heidän elävän.
Se että joku on marttyyri ei tarkoita että muiden pitäisi.
Jos Sijaltainen nousisi.
Vierailija kirjoitti:
Sijaltainen_nousisi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En myöskään jaksaisi ja koen itseni paskaksi ihmiseksi tämän takia. On tosi raskasta, kun säännöllisin väliajoin kasaantuu pikkuhiljaa aina vaan huonompi omatunto, että pitäisi ja pitäisi ja pitäisi taas soittaa tai käydä, mutta kun ei vaan kiinnosta eikä jaksa. Se on sitä saman jauhamista, pikkukylän juorut ja päivittäiset jorinat, kahvi- ja ruokapöydässä ylensyöminen ja sitten taas väsyneenä pikkutunneilla takaisin kotiin ja "latautuneena" töihin.
Yksi syy miksi en ole lapsia hankkinut on, että en halua kenellekään tätä väkinäistä tunnetta, että pitäisi murehtia ja käydä katsomassa jotakin joka ei vaan kiinnosta. Miksei napanuora voi katketa oletuksellisesti viimeistään 25-vuotiaana ja vanhemmat eläisivät omat elämänsä ja lapset omansa. En jaksa tuota jeesuksenaikaista oletusta, että ollaan tekemisissä hautaan asti. Milloin ihmisellä saisi olla omaa elämää? Ei milloinkaan?
Kyllä kai ihmisellä nyt voi omaa elämää olla JA olla tekemisissä vanhempiensa kanssa?!! Ei se niin vaikeaa ole, ellei sitten jompi kumpi osapuoli aseella uhaten ole pakottamassa tapaamisiin tai jotain.
Joillakin on ihan oikeasti sellaiset vanhemmat mitkä ovat oikeasti 4 seinän sisällä kauheita ihmisiä, myrkyllisiä ihmisiä jotka imevät kuiviin energiat. Narsistinen vanhempi on juuri tällainen ja vaikka lapsi ottaa etäisyyttä niin silti syyllisyyden tunne on läsnä. Kuinka monta kymmentä vuotta pitää odottaa että oma vanhempi muuttuu?
Tuo on asia erikseen.
Jos Sijaltainen nousisi.
Vierailija kirjoitti:
Täällä sama tilanne, äiti 200km päässä ja haluaa että käyn kylässä joka viikonloppu. Olisi kiva soitella, mutta kun puheluiden pääasia on että "koska tulet käymään". Minun luokse hän ei voi tulla koskaan, on kuulemma liian pitkä matka. Yhtä pitkä se on minullekin...
Isä on kuollut, enkä kyllä ole koskaan katunut että olisinpa nähnyt häntä useammin, joten tuskin tulen katumaan äitinikään kohdalla, sori vaan.
Juuri tuo, että ikinä ei voida tulla vastavierailulle, vaikka on auto ja ajokortti ja eläkeläisellä pelkästään aikaa. Lääkäriin tai hautuumaille ajellaan kyllä tarvittaessa yli 100 km, mutta elävää lasta ei tulla tervehtimään, vaan oletetaan, että aina täältä päin käydään siellä.
Toki arvostan, että äiti aina laittaa ruoat ja kahvit ja kystä kyllä notkuvat pöydät, mutta joku tässä kyrsii. Haluaisin olla rauhassa. Työssäkäyvällä on kuitenkin niin vähän vapaa-aikaa saati omaa aikaa, että en olisi valmis uhraamaan siitä minuuttiakaan itselleni vastentahtoiseen sosialisointiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä sama tilanne, äiti 200km päässä ja haluaa että käyn kylässä joka viikonloppu. Olisi kiva soitella, mutta kun puheluiden pääasia on että "koska tulet käymään". Minun luokse hän ei voi tulla koskaan, on kuulemma liian pitkä matka. Yhtä pitkä se on minullekin...
Isä on kuollut, enkä kyllä ole koskaan katunut että olisinpa nähnyt häntä useammin, joten tuskin tulen katumaan äitinikään kohdalla, sori vaan.
No sairautta sinun äitisi kohdalta. Ja pahoittelen sinun isäsuhdetta. Mutta monet ei vanhemmilla ei käyvistä asuu alle 50 km päässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä sama tilanne, äiti 200km päässä ja haluaa että käyn kylässä joka viikonloppu. Olisi kiva soitella, mutta kun puheluiden pääasia on että "koska tulet käymään". Minun luokse hän ei voi tulla koskaan, on kuulemma liian pitkä matka. Yhtä pitkä se on minullekin...
Isä on kuollut, enkä kyllä ole koskaan katunut että olisinpa nähnyt häntä useammin, joten tuskin tulen katumaan äitinikään kohdalla, sori vaan.
Juuri tuo, että ikinä ei voida tulla vastavierailulle, vaikka on auto ja ajokortti ja eläkeläisellä pelkästään aikaa. Lääkäriin tai hautuumaille ajellaan kyllä tarvittaessa yli 100 km, mutta elävää lasta ei tulla tervehtimään, vaan oletetaan, että aina täältä päin käydään siellä.
Toki arvostan, että äiti aina laittaa ruoat ja kahvit ja kystä kyllä notkuvat pöydät, mutta joku tässä kyrsii. Haluaisin olla rauhassa. Työssäkäyvällä on kuitenkin niin vähän vapaa-aikaa saati omaa aikaa, että en olisi valmis uhraamaan siitä minuuttiakaan itselleni vastentahtoiseen sosialisointiin.
Lisään vielä, että mielestäni jokainen on vastuussa omasta viihtymisestään ja ajankulustaan. Ei voi sälyttää esim. lasten niskoille omaa yksinäisyyttään. Kyllä niitä tuttavia ja kontakteja voi hankkia muualtakin. Hommaa vaikka harrastuksen tai rupeaa kahvittelemaan naapureiden kesken tms. En minä ainakaan jaksa ottaa vastuuta vanhempieni mahdollisesta yksinäisyydestä. Ihan aikuisia täysjärkisiä ihmsiiä vielä ovat, joten hommatkoot oman sosiaalisen elämänsä. Itselle riittää pakolliset työkuviot ja vapaa-ajan lataudun mieluiten neljän seinän sisällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän tuon. Kerran vuodessa jaksaa.
Minun piti päästää autosta eroon, kun tuli niin kalliiksi 1400e kk matalapalkka-alan hommissa.
Oman alan hommia ei ole löytynyt kohta kymmeneen vuoteen. Näitäkin teen vain sen verran kun siedän tehdä sitten olen puolikin vuotta työttömänä.
Yleensä työttömänä tulee käytyä vanhemmilla ja vien lapsetkin näytille.
Parisen päivää hermot kestää. Lapset toki tykkää olla, mutta ovat sen ikäisiä ettei voi yksin junaan vielä pistää ja tietenkään kaikki yhteiskunnan hyödyt imuroineen buumerit ei voi tulla hakemaan autolla ja tuoda takaisin. Sen verran itsekkäitä ovat ja ihan hyvä niin.
Jos oikeasti haluaa nähdä lapsenlapsia, niin ajaisihan sen matkan tosta noin vain.
Ymmärrän hyvin ap:ta. Lasten kanssa tuo on vielä raskaampaa + nelikymppisenä lähteä julkisilla ja maksaa matkasta saman verran kuin lennosta Espanjaan vaikkapa. Ajatella että maan sisäinen liikenne on niin kallista. Siinä on melkein yli
viikon palkka kaikkine eväineen ja ostoksineen.
Sijaltainen_nousisi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sijaltainen_nousisi kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No olin 32 kun menetin äitini. 39 kun menetin isäni. Mieluiten menisin kylään. Ja olen nyt 43 vuotta.
Pahoittelut sinulle.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä että toisten pitäisi sietää esim. kaltoinkohtelevaa vanhempaa. Tai edes sellaista joka on liian rasittava. On oikeus myös "lapsella" laittaa rajat vanhemmille. Kaikilla ei ole niin ihanat vanhemmat kuin ehkä sinulla on ollut.
Niin äitini juoksi veitsi kädessään kadulla huutaen miten tappaa itsensä. Isäni oli alkoholisti ja aina syytti muita juomisestaan. Joten vanhempani eivät olleet mitään mukavia isäni nahkaremmillä piestessäni persettäni. Tai äitini hakiessa lainaa minun papereilla. Joten vihaan vanhempia mutta toivoisin heidän elävän.
Se että joku on marttyyri ei tarkoita että muiden pitäisi.
Omituinen sana. Jos vaikka olisi kiitollinen muksu, vanhemmat on olleet paskoja ja silti he ovat joillakin elossa. Eihän siinä ole mitään järkeä ajaa 200km per suunta viikonloppuna tai kesällä olla väkisin vanhempien luona? Heille voi sanoa, ettei onnistu nyt. Kai minulla on äidin ja isän toive elämässä... Äitini kuoli vain 10 minuttia viimeisen puhelumme jälkeen. Isä sairasti haimasyöpää 4 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pysty olemaan vanhempien luona kuin korkeintaan kolme päivää. Silloinkin on jo pakko käydä pitkillä lenkeillä tai lähetä ajelulle. Sieltä vain pinnan alta alkaa ensin sellainen äitini ärtymys nousta. Pelkästään tiskipöydälle unohtunut kahvikuppi riepoo ja lehtiäkin voi olla avoinna sohvapöydällä. Lisäksi he alkavat isän kanssa riidellä viimeistään tokan päivän iltana. Kolmantena päivänä saan kuulla itsekin kuittailua erinäisistä asioista jommaltakummalta.
Olen viime vuosina jättänyt velvollisuusvierailut minimiin omaan terveydentilaani ja väsymykseeni vedoten. En vain jaksa työpäivien jälkeen ja viikonloppuisin muuta kuin ulkoilla ja lukea kotihommien lisäksi. Kesällä käyn, korona-aika en silloinkaan. Matkaa eestaas yli 1200 km.
Mulla on narsistivanhemmat ja faija on psykopaatti. Ihan kamala olo kun käy niillä. Elämä menee sekaisin. Ei tietenkään kannata käydä silloin. Pidän suhteen etäisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole, en minäkään mene. Mutta minä olenkin itsekäs mulkku.
Täällä sama tilanne, äiti 200km päässä ja haluaa että käyn kylässä joka viikonloppu. Olisi kiva soitella, mutta kun puheluiden pääasia on että "koska tulet käymään". Minun luokse hän ei voi tulla koskaan, on kuulemma liian pitkä matka. Yhtä pitkä se on minullekin...
Isä on kuollut, enkä kyllä ole koskaan katunut että olisinpa nähnyt häntä useammin, joten tuskin tulen katumaan äitinikään kohdalla, sori vaan.