vanhempi vakavasti sairaana, lapsi kieltäytyy puhumasta aiheesta

Mun mielestä asiasta ei puhuta, jos lapsi ei siihen kerran pysty! Lopeta se ahdistelu heti!

Ei ole omakohtaista kokemusta vastaavasta tilanteesta. Mutta lapsesi ilmaisee selkeästi, että ei halua puhua asiasta. Hän ei varmaan nyt pysty ottamaan asiaa vastaan. Puhumaan et voi pakottaa, etkä kuuntelemaankaan. Tosi vaikea tilanne. Itse ehkä etsisin aihetta käsitteleviä lasten kirjoja, niitä varmasti löytyy. Niitä voi yhdessä lukea. Puuhailkaa yhdessä mukavia juttuja. Lapsi saattaa sitten yhtäkkiä ruvetakin puhumaan. Ole läsnä ja paikalla silloin, kun hän on valmis keskusteluun. Tuleeko toinen vanhempi menehtymään sairauteen? Voimia teille!

Anna aikaa ja paljon, paljon syliä! Onko vanhemmalla vielä mahdollisuus toipua vai onko saattohoidossa? Se vaikuttaa varmasti siihen kuinka asiaa kannattaa käsitellä. Onko teillä mitään omaa potilas/vertaistuki ryhmää, josta saisi tukea ja apua? Voimia myös sinulle!

Mun paras ystäväni on 36 ja kuulin hänen isänsä syövästä hänen äidiltään. Nämä kuule voi olla vaikeita juttuja ihan aikuisille ihmisillekin.

Kannattaa koittaa pitää lapsen arki mahdollisimman samanlaisena koko ajan. Päiväkodissa voi touhuta ja leikkiä kuten ennenkin, se on lapsille hurjan tärkeää.

Lapsen halua olla puhumatta pitää kunnioittaa. Hän suojaa itseään.

Älä istuta mihinkään SUUREEN KESKUSTELUUN vaan ota päivittäin jokin pikkuasia ohimennen puheeksi. Mahdolliset tulevaisuuden suunnitelmat, omat kokemukset sukulaisen kuolemasta ym. Ottakaa lapsi mukaan lääkäriin, hoitoihin ym. Vaikka ei suoraa sanokkaa, kyllä tuon ikäinen pystyy itse rakentamaan vihjeistä kokonaisuuden. Ota asiat puheeksi toisen ihmisen kanssa kun lapsi on läsnä. Omassa lapsuudessani kielsin koirani sairauden ja haistattelin vain isälleni joka sanoi tänään vievänsä koiran lopetettavaksi. Harmittaa vieläkin kun en saanut hyvästellä koiraa. Olin 9 v.

Sano että saa puhua kun on valmis ja että aina saa kysyä ja kertoa miltä tuntuu. Itse varmaan sanoisin jossain neutraalissa tilanteessa tämän, jottei ole jo valmiiksi hermona ja kuulee mitä sanot. Ottaisin käsistä kiinni ja toteaisin että kaikki järjestyy. Sitten antaisin olla koko jutun kun ei kerran halua puhua.

Lapsi ymmärtää, että isä tekee kuolemaa. Ota vaikka joku kuvakirja, jossa käsitellään  eläinperheen vanhemman kuolemaa ja lue sitä lapselle. Siinä voit keskustella samalla.

Ap vastaa

Toki lopetin puhumissen aiheesta kun lapsi laittoi kädet korvilleen. En siis mielestäni ahdistele lasta. Toinen vanhempi tulee olemaan kauan sairaalahoidossa ja lisäksi aika rajun näköistä varmaan lapselle kun piuhaa ja konetta paljon ja nesteistä turvotusta ym. Siksi ei olla tehty vierailuja. Jos halutaan vierailla olisi syytä valmistella lasta. Pe-la oli hengenlähtö lähellä, mutta nyt tilanne vakaampi.

Voiko olla että palaa vielä kotiin?

Voimia sinulle!!!!!

Saisitko keskusteltua, kun lapsi piirtää niitä vihaisia piirrustuksia. Kysyisit, mitä hän piirtää jne. etenisit huomaamatta, ehkä hän piirtämiseen purkaa tuskaansa?Piirtäminen on yksi tapa purkaa tunteita.

Vanhemman teini-iässä menettäneenä neuvoisin: osallista lapsi jollakin tavalla. Anna hänelle tekemistä. Anna hänen askarrella vaikka kangasväreillä tyynyliina sairaalle vanhemmalle, antaa se hänelle tai viet sen sairaalaan lapsen puolesta. Valita pehomeläin kaupasta, jonka vie vanhemmalleen tueksi. Tehdä jotakin, mitä nelivutias osaa ja voi, anna hänelle keino auttaa sairasta vanhempaansa. Tämä on erityisen tärkeä, jos puolisosi on jo saattohoidossa. Nämä hetket jäivät päälimmäisenä mieleeni, hyvinä muistoina jolloin konkreettisesti autoin kuolevaa vanhempaani, helpotin hänen oloaan. Keskustelut, lääkärin puheet, kaikki hyväksi tarkoitetut sanat - niitä pakenin ja päässäni kohisi. Vei vuosia, saattohoidon jälkeen, kohdata tapahtunut. Tekeminen auttoi ja niitä pieniä hetkiä vaalin yhä vieläkin. Helpotta syyllisyyden taakkaa, jota pienikin ihminen väistämättä kantaa, vaikkei sairaus hänen vikansa tietenkään ole. Ap, jaksamista sinulle.

Ehkä ei sitten kannata mennä katsomaan, jos on jo noin huonokuntoinen. Jaksaako potilas puhua puhelimessa? Ystävän miehen tehdessä kuolemaa lapset soittivat isälleen, joka oli jo lääkkeistä ja kivuista johtuen aivan muissa maailmoissa. Äiti oli sairaalassa ja ns. tulkkasi puhelua lapsille. Lapset saivat sanoa heippa ja äiti kertoi kuinka isä rakastaa... Tämä oli pienille lapsille paljon armollisempaa ja isästä jäi hyvät muistot. Voimia kovasti sinulle Ap!

Ap vastaa,

Tuo ehdotus osallistamisesta oli hyvä. Voitaisiin kangasväreillä maalata tyynyliina. Voitaisiin myös käydä ostamassa jotain isän herkkuja vaikka ei niitä nyt oikeasti pysty syömäänkään. Oli itselle aika liikuttava hetki kun lapsi valmisti tänään leikkiruokaa jotka vei sitten isän paikalle ruokapöytään.

Puhelimessa puhuminen on hiukan hankalaa laitteiston takia mutta onnistuu kuitenkin.

Saman kokeneena: puhu hoitamisesta, hoidoista, lääkkeistä ja muista positiivisista asioista äläkä sairaudesta ja oireista. Jos lapsi kysyy, niin vastaa rehellisesti, mutta yritä käyttää positiivisiä termejä, odotellaan ja hoidetaan. Taistellaan ja toivotaan parasta - oli tilanne kuinka toivoton tahansa.

Ap menee nukkumaan. Kiitos tuesta ja vinkeistä.

Äänikirje vanhemmalle voisi olla myös hyvä tapa osallistaa lapsi. Lapsi saisi lähettää vanhemmalle terveisiä tai kertoa pienen tarinan, laulaa laulun. Kuuloaistin on todettu olevan viimeinen aisti, joka sammuu. Puhuinkin paljon läheiselleni, valoin häneen uskoa ja kerroin pärjääväni tulevina vuosina, vaikkei hän enää olisikaan vierelläni. Äänikirjettä voisi soittaa saattohoidossa olevalle hyvinä hetkinä ja niinä, joilloin ei tunnu yhteyttä enää saavan. 14

Itse näin äitini valmistelematta sairaalassa hirvikolarin jälkeen. En uskaltanut mennä lähellekään sänkyä, pelkäsin omaa äitiäni ja häpesin sitä, ja sen takia oli vielä vaikeampi ajatella menevänsä lähelle. Olin 9-vuotias. Äiti ei ollut erityisen pahannäköinen edes, silmä mustana ja naamassa hiukan haavoja, mutta kun ei ollut varoitettu mitenkään, säikähdin. Äiti toipui täysin eikä ollut kovin monta viikkoa sairaalassa, mutta minä häpesin käytöstäni vuosien ajan. Kukaan ei myöskään huomannut keskustella kanssani asiasta jälkikäteen saatikka sanoa, että on ihan ok pelästyä ja se kuuluu lapsuuteen. Onneksi nykyisin on paljon ohjeita varmaan saatavilla ja tukeakin.

Voimia teille sinne!