Siis miten te yh:t jaksatte kun lapset sairastaa ja itse olette myös kipeitä?

Meilläkään ei isä ole lapsistaan kiinnostunut pätkän vertaa, joten se on vaan jaksettava.

Musta pahimpia on vatsataudit. Koko perhe oksentaa ja ripuloi ja silti pitää pestä pyykkiä ja hoitaa lapsia.

No, ihminen on yllättävän vahva.

Onneksi isovanhemmat auttavat omien töidensä jälkeen jos tarvitsee. Mutta on kyllä muistissa parikin päivää kun olisi vaan halunut itkeä kun oli niin voimaton.

aata KOSKAAN).

Paniikkihäiriö ja masennus puhkesivat erittäin pahana kun lapsi aloitti hoidossa ja tilanne (sairastelut) tasoittui. Palasinkin työelämään vain jäädäkseni hyvin pian sairaslomalle näiden henkisten ongelmien takia.



Tästä kaikesta on nyt jo jokunen vuosi, lapsi kouluikäinen ja uusi mieskin jakamassa tätä arkea. Nykyään katson sitä elämän vaihetta taaksepäin, enkä todellakaan ymmärrä, miten silloin jaksoin. Olin henkisesti ja fyysisesti aivan loput!

Aina sitä jotenkin jaksaa. Mikä ei tarkoita sitä, että elämä olisi aina pullantuoksuista auvoa :) Välillä itkettää, välillä on aivan loppu, mutta mulla auttaa se, että annan reilusti itseni olla väsynyt ja loppu. Silloin tingitään kaikesta muusta kuin jaksamisesta; lapsi saa töllöttää videoita (2v, yleensä ei paljoa katsella), ruuat tehdään helpoimman kautta, pyykkiä pestään vasta kun kaapit on tyhjäksi käytetty, siivotaan vain jos on pakko, jne. Sitten terveenä ehditään taas panostaa terveellisiin ja hyviin elämäntapoihin, ulkoiluun, ynnä muuhun. Minäkin yh, jolla ei mies kuvioissa lainkaan, eikä tukiverkkoa. Tämä siis toimii jos sairaus on ohimenevää laatua, kuten vaikka flunssa. Kroonisissa tai toistuvissa sairauksissa tilanne on tietysti ihan eri, silloin pitäisi funtsailla pakka uusiksi...