Erityislasten vanhemmat! Ajatteletteko koskaan, että tavallisten lasten vanhempana on todella helppoa?

On paljon helpompaa. Mulla on molemmat, erityinen ja normaali ja kyllä tuon normaalin kanssa elämä kahdestaan olisi mukavaa, vaikka raskas välillä hänkin on. 

Tavallisten lasten vanhemmat eivät vain tajua sitä.

Sanoisin näin, että äidin huoli omasta lapsesta ei koskaan väisty. Olkoon lapsi "normaali" vai vammainen. Ongelmat/huolet ovat vain erilaisia.

Esimerkiksi minun ei ole koskaan tarvinnut olla huolissani siitä, mitä ihmisiä ja asioita lapsi saataa kohdata ollessaan kodin ulkopuolella, ollessaan maailmalla tai kaupungilla kavereiden kanssa. Tämä siksi, että tyttöni on aina ollut jonkun tutun ja luotettavan aikuisen näköpiirissä. Toisin kuin "normaali" lapsi, joka päättää itse missä liikkuu. 

Juu, käy mielessä. Minulla on ollut todella helppoa toisen lapsen kanssa. Välillä ajattelen, että sellainen vanhempi, jolla on esim kaksi tällaista ”helppoa” lasta, saattaa ruveta kuvittelemaan että lapset ovat kasvatettu hänen ansiostaan helpoiksi ja sellaiset, kenellä ei ole tällaista helppoa lasta vaan esim erityislapsi jolla on esim käytösongelmia, ovat laiminlyöneet kasvatuksen ja lapsen ongelmat johtuvat siitä.

Meillä esim yhteistyötahot (lastensuojelu, koulu, jne) ovat olleet äimän käkenä että oho, tässä perheessähän onkin ihan normaalisti käyttäytyväkin lapsi. Mites se on mahdollista. Ja etenkin lastensuojelu on yrittänyt kaivaa ongelmaa tästä toisestakin lapsesta väkisin. Kun ei mahdu heidän maailmankuvaan, että perheestä vain toisella lapsella on ongelmia, toinen on pärjännyt erinomaisesti.

Joskus. Itsellä on kolme erityistä ja kun elämän täyttää terapiat, hoitoneuvottelut ja kokoukset, tutkimukset, palaverit, lääkärissä käynnit ja jopa osastojaksot sun muut niin monesti miettii että oispa vaan sitä tavallista harrastuksiin kuskaamista.

Muu arki ei hirveästi eroa tavallisten lasten perheistä, tilanne on siten hyvä että kotona lasten ongelmat ei ”näy”. Kaikilla on ihan mieletön mielikuvitus, ovat uskomattoman hauskoja ja energisiä. Meillä on hauskaa ja tehdään paljon yhdessä asioita.

Nuo lasten asioiden hoitamiset on välillä todella kuormittavia, en edes jaksa verrata meidän perhettä muihin etten kuormitu lisää.

En usko että muillakaan on helppoa, ei työllistäviin lapsiin mitään diagnoosia tarvitse. Meillä on hyvä avioliitto, ihanat lapset, kaunis koti ja paljon hyvää sisältöä elämässä. Asiat on monelta osin todella hyvin, en ilkeäksi valittaa.

Vierailija kirjoitti:

Tavallisten lasten vanhemmat eivät vain tajua sitä.

No ei tietenkään tajua. Mutta oletus siitä, että tavislasten kanssa elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista, on väärä sekin. Jokainen lapsi pitää "kantaa" aikuisuuden juurelle määrätietoisella otteella ja harva lapsi on niin helppo ja valmis tähän maailmaan, että vanhempien olisi viisaampaa pitää näppinsä erossa hänen kehityksestään.

2 erityistä, kaksi "normaalia", ja paljon helpompaa noiden normaali muksujen kanssa..

Näen joskus kolmevuotiaan äitiä, joka on melkein kehitysvammainen. Kolmevuotias on tosi aikuismainen, hoitaa varmasti melkein itse itsensä.

Vierailija kirjoitti:

2 erityistä, kaksi "normaalia", ja paljon helpompaa noiden normaali muksujen kanssa..

Minulla 3 erityistä joten en edes tiedä millaista olisi kasvattaa normaaleja lapsia. On varmasti aika ”rajua” kun näet joka päivä sen eron selvästi.

Omat erityiset omaa kaikki ad/hd tai add diagnoosin ja liitännäisiä. Nämä ongelmat näkyy voimakkaimmin koulussa tai muussa kuormittavassa tilanteessa. Kotona arki on (kai) ihan helppoa ja tavallista. Energiaa ja vauhtia näistä ei puutu joten elämä on muokattu hyvin pitkälle lasten mukaan. Paljon tekemistä, suht tiukat rutiinit ja paljon virikkeitä eli ohjausta fiksuun tekemiseen. Energia pitää saada purettua ja se on joskus väsyttävää kun olen perheet ainut ”normaali” enkä jaksaisi ihan kaikkea mitä perheen muut elohiiret.

Nytkin paikkaillaan kamoja, ollaan lähdössä luontoretkelle. Kukaan ei löydä mitään mistään ja lähtö kestää mutta kohta ne jo juoksee pitkin metsäpolkua ja saan kuulla taas taukoamatta juttuja ihan kaikesta maan ja taivaan väliltä. Luultavasti yksi kiipeää puuhun ja hävittää kenkänsä, yksi kerää kivet ja kävyt taskuun ja tekee niistä kotona taidetta ja kolmas on omissa maailmoissaan, kompastuu joka kantoon eikä muista enää illalla missä käytiin ja miksi kädessä on komea mustelma :D

Tämä on hyvä keskustelu. Nostan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

2 erityistä, kaksi "normaalia", ja paljon helpompaa noiden normaali muksujen kanssa..

Minulla 3 erityistä joten en edes tiedä millaista olisi kasvattaa normaaleja lapsia. On varmasti aika ”rajua” kun näet joka päivä sen eron selvästi.

Omat erityiset omaa kaikki ad/hd tai add diagnoosin ja liitännäisiä. Nämä ongelmat näkyy voimakkaimmin koulussa tai muussa kuormittavassa tilanteessa. Kotona arki on (kai) ihan helppoa ja tavallista. Energiaa ja vauhtia näistä ei puutu joten elämä on muokattu hyvin pitkälle lasten mukaan. Paljon tekemistä, suht tiukat rutiinit ja paljon virikkeitä eli ohjausta fiksuun tekemiseen. Energia pitää saada purettua ja se on joskus väsyttävää kun olen perheet ainut ”normaali” enkä jaksaisi ihan kaikkea mitä perheen muut elohiiret.

Nytkin paikkaillaan kamoja, ollaan lähdössä luontoretkelle. Kukaan ei löydä mitään mistään ja lähtö kestää mutta kohta ne jo juoksee pitkin metsäpolkua ja saan kuulla taas taukoamatta juttuja ihan kaikesta maan ja taivaan väliltä. Luultavasti yksi kiipeää puuhun ja hävittää kenkänsä, yksi kerää kivet ja kävyt taskuun ja tekee niistä kotona taidetta ja kolmas on omissa maailmoissaan, kompastuu joka kantoon eikä muista enää illalla missä käytiin ja miksi kädessä on komea mustelma :D

Ei tuohon oikein voi sanoa mitään. Koeta kestää.

Joudun työssäni opettajana näkemään ja opettamaan useita erityislapsia ja niiden määrä tuntuu vain lisääntyvän ns.normaalien kustannuksella. Raskasta on usein. Onneksi oma lapsi on kaikin tavoin terve ja menestyy koulussa hyvin.

Ei tavallisten lasten vanhemmilla välttämättä ole helppoa, mutta kuitenkin helpompaa kuin erityislapsen vanhempana.

joskus, mutta taisi murrosikä olla meillä helpompi. Ei  huolta siitä missä lapsi viilettää, kun oli kotona ja kaverit olivat sellaisia että sovittiin käynnit vanhempien kanssa kuin pienten lasten kanssa konsanaan. Paras kaveri samasta koulusta asuikin automatkan päässä. 

Mulla yksi erityinen (esikoinen) ja kaksi "normaalia". En edes tajunnut miten helppoa elämä voi olla terveiden lasten kanssa. Pikkulapsivaiheessa ei juuri huomannut eroa, mutta vammaisen kouluikäisen kanssa elämä oli välillä yhtä helvettiä, varsinkin kun lisämausteena oli vielä murrosiän kuohut. Ei ole ikävä sitä aikaa ja vaihtaisin pois montakin päivää. Oikeastaan saa olla onnellinen siitä, että on vielä elossa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla yksi erityinen (esikoinen) ja kaksi "normaalia". En edes tajunnut miten helppoa elämä voi olla terveiden lasten kanssa. Pikkulapsivaiheessa ei juuri huomannut eroa, mutta vammaisen kouluikäisen kanssa elämä oli välillä yhtä helvettiä, varsinkin kun lisämausteena oli vielä murrosiän kuohut. Ei ole ikävä sitä aikaa ja vaihtaisin pois montakin päivää. Oikeastaan saa olla onnellinen siitä, että on vielä elossa.

Sinä vai lapsi?

Ei varmaan ymmärräkään jos vain normaaleja lapsia. Minulla yksi normaali ja kaksi erityislasta. Todella usein joutuu oikein muistuttamaan, että se ns oikein käyttäytyvä lapsikin tarvitsee huomiota ja pitää muistaa palkita hyvää käytöstä. Liian usein lapsi joka huolehtii kaiken hyvin meinaa jäädä toisten ongelmien varjoon.

Näistä erityislapsista on tehty koulun toimesta lasuja jotka ovat olleet valtava ylimääräinen taakka perheelle kaikkien lapselle tarpeellisten palaverien ja käyntien lisäksi. Täysin turhia käyntejä nuo lasu käynnit, hukkaan heitettyä aikaa ja tuhonnut henkisesti erittäin paljon vaikka jokaisesta selvitty parilla käynnillä ja sieltä todettu, että kotona kaikki hyvin, lapsi saa tukea koulussa ja terveydenhuollon kautta haasteisiin jotka ulkomaailmassa näyttäytyy. Ei lasu asiakkuuksia. Jokaisen pitäisi miettiä erittäin tarkkaan ennen ilmoituksen tekemistä onko siitä hyötyä vai haittaa enemmän.

Kaksi kertaa viikossa kuskailen näitä erityislapsia käynneilleen. Olen järjestänyt työajat sen mukaan. Olen yksinhuoltaja ja käyn töissä 8h pvä arkena. Käyntien lisäksi viestiä pukkaa wilmaan ja suoraan kännykkään melkein joka päivä, välillä opettaja soittaa kesken päivän.

Jatkuva valmiustila päällä koulun aikana. Vapaa-ajalla ja lomilla pystyy rentoutua ellei ole jotain palavereja sovittu loma-ajalle. Yhden kesäloman pilasi koulun tekemä lasu ilmoitus yhdestä lapsesta. Ilmoitus ei ilmeisesti ollut kovin kiireinen lastensuojelun mielestä ja puolet lomasta kului tapaamista odotellen jotta pääsee kuulusteluun ja sen jälkeen oletettavasti jatkamaan normaalia elämää. Joka päivä aikaa odottaessa pyörittelin kaikkia kauhukuvia mielessäni mikäli kohdalle sattuu joku kamala työntekijä joka tarvitsee lisää asiakkaita hoitoonsa.

Nykyään joka kerta, kun tulee viesti pelkään, että joku on tehnyt lasun.

Vierailija kirjoitti:

Ei varmaan ymmärräkään jos vain normaaleja lapsia. Minulla yksi normaali ja kaksi erityislasta. Todella usein joutuu oikein muistuttamaan, että se ns oikein käyttäytyvä lapsikin tarvitsee huomiota ja pitää muistaa palkita hyvää käytöstä. Liian usein lapsi joka huolehtii kaiken hyvin meinaa jäädä toisten ongelmien varjoon.

Näistä erityislapsista on tehty koulun toimesta lasuja jotka ovat olleet valtava ylimääräinen taakka perheelle kaikkien lapselle tarpeellisten palaverien ja käyntien lisäksi. Täysin turhia käyntejä nuo lasu käynnit, hukkaan heitettyä aikaa ja tuhonnut henkisesti erittäin paljon vaikka jokaisesta selvitty parilla käynnillä ja sieltä todettu, että kotona kaikki hyvin, lapsi saa tukea koulussa ja terveydenhuollon kautta haasteisiin jotka ulkomaailmassa näyttäytyy. Ei lasu asiakkuuksia. Jokaisen pitäisi miettiä erittäin tarkkaan ennen ilmoituksen tekemistä onko siitä hyötyä vai haittaa enemmän.

Kaksi kertaa viikossa kuskailen näitä erityislapsia käynneilleen. Olen järjestänyt työajat sen mukaan. Olen yksinhuoltaja ja käyn töissä 8h pvä arkena. Käyntien lisäksi viestiä pukkaa wilmaan ja suoraan kännykkään melkein joka päivä, välillä opettaja soittaa kesken päivän.

Jatkuva valmiustila päällä koulun aikana. Vapaa-ajalla ja lomilla pystyy rentoutua ellei ole jotain palavereja sovittu loma-ajalle. Yhden kesäloman pilasi koulun tekemä lasu ilmoitus yhdestä lapsesta. Ilmoitus ei ilmeisesti ollut kovin kiireinen lastensuojelun mielestä ja puolet lomasta kului tapaamista odotellen jotta pääsee kuulusteluun ja sen jälkeen oletettavasti jatkamaan normaalia elämää. Joka päivä aikaa odottaessa pyörittelin kaikkia kauhukuvia mielessäni mikäli kohdalle sattuu joku kamala työntekijä joka tarvitsee lisää asiakkaita hoitoonsa.

Nykyään joka kerta, kun tulee viesti pelkään, että joku on tehnyt lasun.

Voin niin samaistua tuohon jatkuvaan valmiustilaan. Soitto mistä tahansa voi tulla milloin tahansa. Lasuilta ollaan säästytty, en ymmärrä miten teille noin käy jatkuvasti, olen pahoillani. Kuormittaa paljon myös koko ajan vaihtuvat työntekijät, aina saa jännittää millainen ihminen siinä on sillä kertaa ja joka kerta tuntuu että aloitetaan alusta. Esim lapsen terapia, sitä jo odotettiin kun terapeutti sitä suositteli sitten tuli uusi ihminen joka otti pois jonosta kun haluaa itse arvioida, jäi kesken ja tuli uusi ihminen joka laittoi heti uudestaan jonoon ja sitten vaihtui lääkäri joka keskeytti kaiken. Sama lääkäri kuitenkin puolen vuoden sisään ehdotti samaa terapiaa, oltiin jonossa taas mutta sitten vaihtui taas joku jossain ja otti jonosta pois kun odottelee jotain papereita nähtäväksi. Näin on saatu yli 2 vuotta venkoiltua ettei lapsi ole päässyt terapiaan.

Minulle on nykyään kasvanut aikamoiset kynnet vaatia asioita jotka lapsille kuuluu, kieltäytynyt turhista ”avuista” ja tehnyt rajat niin koululle kuin muuallekkin. Lapsella on diagnoosi jossa on hyvin tyypillisiä piirteitä ja toimintatapoja, niitä ei tarvitse Wilmaan merkitä. Tästä taistelin opettajan kanssa pitkään ja sain siihen sitten tukea muualta ja näin saatiin loppumaan se jatkuva wilmahäiriköinti.

Mulla ei ole erityislasta, mutta olin lähellä tulossa sellaiseksi ”olen erinomainen kasvattaja” ääliöksi. Kaksi ensimmäistä olivat pieninä maailman helpoimpia ja sehän oli tietysti mun erinomaisuuteeni ansiota. Onneksi tuli kolmas lapsi, joka on osoittanut, että lapset todellakin voivat olla erilaisia. Eipä mennyt enää niin putkeen kun kolmas oli pienenä todella vilkas ja vauhdikas.

Tavallista arkea aloin kuitenkin arvostamaan vasta kun yksi lapsistani sairastui vakavasti. Monet itkut itkin kun mietin kuinka vähän olin arvostanut terveitä lapsia ja kuitenkin helppoa arkea. Nyt olemme voiton puolella sairauden osalta ja olen huomannut miten paljon ihanampaa elämä nyt on kun on tajunnut kuinka helposti kaiken voi menettää.

Tässä sairauden myötä olen tutustunut myös erilaisiin perheisiin kuin aiemmin. Jotenkin tuntuu, että perheet joissa on erityislapsia tai sairaita lapsia, osaavat nauttia niistä hyvistä hetkistä ja elämästä paljon enemmän kuin ne joissa kaikki on hyvin. Ne kiukkuiset tiuskivat hermoromahduksen partaalla olevat äidit ja isät ovat yleensä niitä, joilla on tarkat suunnitelmat miten kaikki menee ja yksi lapsen väsykiukku kaupassa katkaisee pinnan. Olin itse tuollainen aikoinaan ja vieläkin hävettää mistä asioista olen aikoinaan ollut kiukkuinen lapsille.

Vierailija kirjoitti:

Joudun työssäni opettajana näkemään ja opettamaan useita erityislapsia ja niiden määrä tuntuu vain lisääntyvän ns.normaalien kustannuksella. Raskasta on usein. Onneksi oma lapsi on kaikin tavoin terve ja menestyy koulussa hyvin.

Koulumenestyminen on paljon myös ympäristöstä, kuten opettajista kiinni. Harmi, että vielä nykypäivänäkin tietotaso on osalla opettajista tuota tasoa. Erityislapsihan ei ole välttämättä sairas. Esimerkiksi adhd ei ole sairaus.