Lue keskustelun säännöt.
Miten kestätte töissä?
24.11.2014 |
Samat rutiinit viikosta toiseen, maanantainen armoton ketutus, ei koskaan aikaa harrastuksille, yöunet menee työahdistuksesta, tätä hautaan asti kun eläkeikä kipuaa edessä karkuun.
Arvaan, että joku tulee sanomaan, että jos olisit opiskellut, niin työ olisi mielekkäämpää. Juu 2 FM-tutkintoa tehtynä ja teen alani tutkimustyötä.
Kommentit (55)
Sama ongelma :( Tuskani alkoi jo nuorena, kun piti ala valita. Minulla ei ollut erityislahjakkuuksia mihinkään, olin kaikessa tasaisen hyvä, ja mikään ei erityisemmin kiinnostanut. Ainoa poissulkeva oli, että olen introvertti enkä halunnut ammattia jossa täytyy olla paljon ihmisten kanssa. Muuten kaikki alat tuntuivat yhtä tasaiselta massalta, joka ei kiinnosta eikä inhota.
Siihen aikaan IT-ala oli kova buumi, ja niinpä valitsin järjellä alan, jossa pitäisi ainakin olla töitä ja on hyvät palkat. Opiskelin tietojenkäsittelytieteen maisteriksi ja 2000 buumin siivittämänä pääsinkin suoraan kiinni työelämään varsin hyvällä alkupalkallakin. Koskaan en ole ollut erityisemmin hommista kiinnostunut, mutta ekat 5 vuotta meni jonkinlaisessa lievässä oppimisen ilossa, tunteessa siitä että wau, minähän oikeasti pystyn tekemään kaikenlaista aika hienoa ja oppimaan uusia tekniikoita ja ohjelmointikieliä.
Sitten alkoi iskeä leipääntyminen kun oli jo varmuus siitä että kyllä minä opin kaiken mitä eteeni heitetään. Työstä tuli rutiinia. Mutta ei se silloinkaan vielä kamalaa ollut. Sitä vaan ajatteli, että tylsäähän tämä on, mutta ei kai työn nyt tarivtse mitään ihmeellistä ollakaan, kunhan on siedettävää ja rahallinen korvaus on riittävä. Kuitenkin kun 40 ikävuotta alkoi lähestyä, on alkanut voimakkaammin ottaa päähän tämä työ. Tunnen olevani täysin väärällä alalla, ja minua ahdistaa ratkaista alani ongelmia. Joudun pakottamaan valtavalla henkisellä itseruoskinnalla itseni tekemään yksinkertaisinta ja pienintäkään työtä, ja työpäivän jälkeen olen kuin kuiviin imetty: en pysty muuhun kuin makaamaan sohvalla ja tuijottamaan telkkaria edes oikeastaan katsomatta sitä. Työssäni ei ole liikaa stressiä tai kiirettä sinänsä, mutta kun koko sen luonne on alkanut ahdistaa niin kohtuullinenkni työmäärä tuntuu kamalalta.
En vaan tiedä mitä voisin tehdä, kun ei minulla vieläkään ole myöskään mitään tunnetta että joku muu ala sitten olisi oikeampi. Ap mainitsee luovat ammatit, ja niitä itsekin olen ajatellut että sellainen voisi olla kivaa, olla vaikka kirjailija tai kuvataiteilija, mutta minullakaan ei valitettavasti ole lahjoja sellaiseen kuitenkaan. Eli käytännön valinnanvara on tavanomaisemmista töistä, ja pelkään että mikä tahansa niistä tuntuisi yhtä kaamealta kuin tämä jokusen vuoden päästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko meillä sittenkin liian kovat vaatimukset sille, mitä työstä pitää elannon lisäksi saada? Kun menn''n pari-kolme sukupolvea aaksepäin ei siinä mietitty työstä muuta kuin että sitä piti olla että sai ruokaa ja asumisensa maksettua. Mitäs sanotte, nykyisen melko kovan työttömyyden aikana, pitäiskö vähentää valittamista jaa olla iloinen ettei itse ole TE-keskuksen luukulla?
Mie poika perin peletoo ja konneitha sen verran että oon saanut isäni kartanolla ja maillaha toimia maanvilijeliänä koko ikäni. Ei stressaa eikä vituta kyntää omia peltoja. Välillä painin possujen kanssa jos ahdistaa.
Älkää ittänne sentään kravattiin hirittäkö kaupunkilais juipit
[quote author="Vierailija" time="24.11.2014 klo 11:55"]
Onko meillä sittenkin liian kovat vaatimukset sille, mitä työstä pitää elannon lisäksi saada? Kun menn''n pari-kolme sukupolvea aaksepäin ei siinä mietitty työstä muuta kuin että sitä piti olla että sai ruokaa ja asumisensa maksettua. Mitäs sanotte, nykyisen melko kovan työttömyyden aikana, pitäiskö vähentää valittamista jaa olla iloinen ettei itse ole TE-keskuksen luukulla?
[/quote]
Toisaalta noiden töiden kuormittavuus on hvyin erilaista kuin vanhan ajan töiden. Minulla on kokemusta välivuosina myös suorittavasta tehdastyöstä, ja minusta sitä oli ihan vaivaton ja helppo tehdä, vaikkei erityisesti "napannut". Kädet kävi vaan ja samalla sitä ajatteli muita asioita.
Jostain syystä ainakin minulle taas tällaista ajattelutyötä on lähes mahdoton tehdä ilman ahdistusta ja tuskaa ilman sisäistä aitoa motivaatiota. Voin kyllä päättää että pitää tehdä niitä liukuhihnahommia tai vaikka kaivaa ojia 8 h päivässä ja siinäpä teen, ei siinä kummempaa. Mutta kun pitäisi keskittyä, ajatella, ratkaista vaikeita ongelmia, kun mieli huutaa "EI, ei kiinnosta, en tahdo", on äärimmäisen vaikea pakottaa itsensä kunnolla yrittämään ratkaista niitä.
Toisaalta noiden töiden kuormittavuus on hvyin erilaista kuin vanhan ajan töiden. Minulla on kokemusta välivuosina myös suorittavasta tehdastyöstä, ja minusta sitä oli ihan vaivaton ja helppo tehdä, vaikkei erityisesti "napannut". Kädet kävi vaan ja samalla sitä ajatteli muita asioita.
Jostain syystä ainakin minulle taas tällaista ajattelutyötä on lähes mahdoton tehdä ilman ahdistusta ja tuskaa ilman sisäistä aitoa motivaatiota. Voin kyllä päättää että pitää tehdä niitä liukuhihnahommia tai vaikka kaivaa ojia 8 h päivässä ja siinäpä teen, ei siinä kummempaa. Mutta kun pitäisi keskittyä, ajatella, ratkaista vaikeita ongelmia, kun mieli huutaa "EI, ei kiinnosta, en tahdo", on äärimmäisen vaikea pakottaa itsensä kunnolla yrittämään ratkaista niitä.
Tämä on niin totta - ja näissä muutenkin henkisesti kuormittavissa töissä korostuu vielä raskaasti huonon johtajuuden vaikutukset. Kun iso osa energiaa kuluu siihen että joutuu pakottamaan itsensä keskittymään vain yksittäisiin työtehtäviin ja unohtamaan sen, että joutuu toimimaan omien arvojensa vastaisesti, ollaan tuhon tiellä yksilön kannalta, eikä työpaikallakaan hyvin mene.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan päivän kerrallaan, koetan hoitaa omat hommani hyvin ja sivuuttaa työajalla omia puheluitaan soittelevat ja omia asioitaan hoitavat ym. lusmut kuin heitä ei olis olemassa. Jos yhtään ajattelee alkaa heti ottaa niin pattiin etteei sitä kestä.
[quote author="Vierailija" time="24.11.2014 klo 11:55"]
Onko meillä sittenkin liian kovat vaatimukset sille, mitä työstä pitää elannon lisäksi saada? Kun menn''n pari-kolme sukupolvea aaksepäin ei siinä mietitty työstä muuta kuin että sitä piti olla että sai ruokaa ja asumisensa maksettua. Mitäs sanotte, nykyisen melko kovan työttömyyden aikana, pitäiskö vähentää valittamista jaa olla iloinen ettei itse ole TE-keskuksen luukulla?
[/quote]
Ap tässä rutisee ruokiksella :) En mä tiedä, miten pakotettu väkinäinen teeskennelty positiivisuuskaan auttaisi, jos ei ole tyytyväinen. Olen ihan kohtalaisen järjissäni oleva ja realistinen ihminen, joten tiedän totta kai, että minulla menee globaalisti ajateltuna aivan järjettömän hyvin. Feikkipositiivisuuttakin olen yrittänyt, hymyillyt sitä tekohymyä, jonka pitäisi mukamas lopulta oikeasti ilahduttaa. Toisaalta jos aina keskittyy vain siihen, mistä voi olla iloinen tai mistä kuuluu muiden ihmisten mielestä olla iloinen, ei varmaankaan myöskään koskaan pyri kohti mitään parempaa. Se olisi kai sitä tyytymistä, mikä ei multa tunnu onnistuvan.
Valittaminen on siitä jännä juttu, että se ei sinänsä hyödytä mitään ja sitä on tosi ärsyttävää kuunnella, varsinkin jos itse on tyytyväinen ja onnellinen, mutta se auttaa jollakin tasolla. On helpottavaa jakaa ajatuksiaan muiden kanssa, vaikka näin anonyymisti netissä, ja kuulla, että ei ole ainoa, jolla on samat tunteet ja ajatukset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kestänytkään ja läksin lätkimään. Töihin pääseminen sitten kesti niin kauan etten uskalla tehdä tuota enää uudelleen vaikka onkin samat fiilikset taas. Työelämä on niin harvoille hyvää tai edes kohtuullista että isoa remonttia tarvittais
En millään jaksaisikaan. Yöt stressaan tulevasta työpäivästä ja syön joka ilta unilääkkeitä, töissä otan kodeiinia ja rauhottavia jotta pystyn siellä olemaan. Ja ennen kuin joku nipottaa, en ole vastuussa henkilöistä eikä lääkkeet vaikuta työntekooni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No minä tykkään työstäni. Ongelmana on joskus aloittamisen vaikeus, mutta kun pääsen vauhtiin, saattaa tuntikausia hurahtaa flow-tilassa. Olen kääntäjä ja teen työtä kotona.
Työelämä on sairasta, joka paikassa omat ongelmansa ja kieroutumansa. Ainoa mitä voi tehdä on koettaa löytää paikka jonka ongelmat pystyy sietämään jos ei niitä saa korjatuksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksakaan. Alkaa olla nyt tässä.
[quote author="Vierailija" time="24.11.2014 klo 16:51"]
Hei vaan sinullekin kusipää pomoni! Olitpa taas tänään niin täynnä itseäsi että ihme, ettet haljennut! Luuletko, että meillä on asiat hyvin? Tai että sinä osaat ongelmat ratkaista? Mitä, jos koettaisit edes yhden viikon ajan viettää työpaikallasi vaikka puolet työajastasi? Voit hämmästyä siitä, mitä siellä tapahtuu - vai onko sillä väliä? Jokuhan ne työt kuitenkin aina tekee - vai tekeekö?
[/quote]
Jos meidän pomo EI viettäisi aikaansa työpaikalla, kaikilla olisi ihan hyvä olla. Hajota ja hallitse -taktiikkansa on tepsinyt, pilalla on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin se on meilläkin, mitä vähemmän pomoa näkyy, sitä parempi. Kun se on paikalla se aiheuttaa vaan häiriötä. Onneksi ei viitsi paljon aikaa työpaikalla viettää, kissanristiäisiä tuntuu riittävän. Ihmetyttää vaan se, mihin me tuotakin kustannusta tarvitaan, heikentää vaan tulosta vaikkei mitään tuota. Omien kynsien lakkausta työajalla ei lasketa
Paskamainen duuni, vittumaiset työkaverit, poskettoman huono johtaminen. Mutta hemmetin hyvä palkka. Eli ihan vaan rahan takia jaksan. Saanpahan sitten kustannettua matkoja ja muuta arjen luksusta omaan ja läheisteni elämään.
Tuntuu, etten millään jaksa. Töihin meno ahdistaa joka päivä. Olen ope.
Tänään kestin tavallaan sen ajatuksen voimin, että mielikuvittelin välillä kuinka vajoan kylmään mereen, hukun, katoan, nukun, pääsen viimein eroon. Tervettä? JOO! TOTTA MOOSES!
Minä taas ajattelen usein, että voin vaikka heti tai huomenna heittäytyä mykäksi, en ole enää mitään mieltä mistään, en yritä ehkäistä etukäteen ongelmia, en huomaa kun joku on menossa täysin kuutamolle hommiensa kanssa, en paimenna että asiat tulee tehtyä loppuun asti, en siivoa jälkiä, olen tekemättä muiden hommia ja katson vaan vierestä mitä tapahtuu. Vielä en ole sitä tehnyt mutta mitä jos vaikka huomenna...
[quote author="Vierailija" time="24.11.2014 klo 18:05"]
Minä taas ajattelen usein, että voin vaikka heti tai huomenna heittäytyä mykäksi, en ole enää mitään mieltä mistään, en yritä ehkäistä etukäteen ongelmia, en huomaa kun joku on menossa täysin kuutamolle hommiensa kanssa, en paimenna että asiat tulee tehtyä loppuun asti, en siivoa jälkiä, olen tekemättä muiden hommia ja katson vaan vierestä mitä tapahtuu. Vielä en ole sitä tehnyt mutta mitä jos vaikka huomenna...
[/quote]
Mä tein jo tuon. Hoidan omat hommani eikä mua kiinnosta, hoitavatko muut omansa.
-46-
[quote author="Vierailija" time="24.11.2014 klo 09:38"]
Ap tässä. Keski-iän kynnyksellä olen vasta. Eka FM-tutkinto sattui kyllä juuri sellaiselta alalta, mikä ei napannut opiskellessakaan ja töihin lähdin aina itkun kanssa. Nykyinen ala kiinnostaa hivenen enemmän, töihin ei tarvitse sentään itkien lähteä, mutta tympeänä, "sielu turtana". Palkka on pieni, mutta raha ei muutenkaan motivoi mua, en välitä tavaroista. Eli kerran on jo alaa vaihdettu, uudelleen en ehkä enää uskalla. Mäkin oon just tollanen kyllä, jaksan ponnistella kohtalaisen pieniä tavoitteita kohti. Mulle pieni tavoite oli siis esim. juuri nykyisen alani gradu, jonka väänsin kasaan nopeasti, välillä jopa innostuneena ja hyvällä arvosanalla.
Mietin kovasti niitä vaihtoehtoja, mutta luulen, että tämä on paras työ, jonka mun lahjoilla voi saavuttaa. Pystynhän tässä työajalla sujuvasti livahtamaan hetkiseksi valittamaan nettiinkin, mikä ei monissakaan töissä onnistuisi. Tutkijana olen itse asiassa kohtalaisen hyvä. Huippututkijaa musta ei kuitenkaan voi koskaan tulla, kun en ole valmis olemaan töissä minuuttiakaan enempää kuin sen vaaditun 7,25 h päivässä. Jos osa-aikatyö olisi mahdollista, niin siirtyisin siihen riemusta kiljuen, mutta työnantajaorganisaatio on jäykkä ja byrokraattinen, eipä onnistu.
Keski-iän kriisiäkö se nyt sitten pukannee vai lienenkö vaan poikkeuksellisen laiska paska, kun työnteko niin ahdistaa. Töissä käyminen vaan jotenkin tappaa luovuuden ja vie elämänhalun, syystä jota en itsekään ymmärrä. Kai se on se tunne henkilökohtaisen vapauden ja riippumattomuuden menettämisestä.
[/quote]
Oma intohimoni on myös luovassa ja taiteellisessa tekemisessä ja kieltämättä työ vie mehut, niin ettei luovuus kuki kun on niin väsynyt työpäivän jälkeen. Elämäniloa ei kuitenkaan kannata minkään asian takia menettää, vaan silloin on mietittävä, mikä mättää ja miten sen saa korjattua! Kun olin 3v. kotona lasten kanssa, sain paljon enemmän uusia ideoita ja olin myös energisempi toteuttamaan niitä. Mutta näin se elämä menee, on pakko miettiä elantoa. En uskaltaisi hypätä tyhjän päälle, taiteilijaksitai käsityöläiseksi, vaan jatkan myyjäntyötä ja teen luovia projekteja vapaa-ajalla kun jaksan ja innostun.
itselläni elämänilo katosi e-pillerien ja/ tai huonon parisuhteen takia, kun lopetin pillerit olo kirkastui ja kun erosin poikakaverista, sain ilon ja oman itseni taas takaisin.
-10