Harmittaa kun oma lapsi ei todellakaan ole kaunis...
Nyt kun vanhemmuus ei lapsen ollessa jo 4 v. ole pelkkää selviytymistä on tullut tilaa pohtia monenlaisia lapsen tulevaisuuteen liittyviä asioita. Yksi niistä on ulkonäkö. Tosiasia on, että meidän tyttö ei kyllä perinteisiin kauneuskäsityksiin suhteutettuna ole kaunis. Sinänsä tämä ei ole ihme, kun molemmat vanhemmatkin ovat enemmän tai vähemmän rumia, mutta silti tämä harmittaa, kun tiedän kuinka ulkonäkökeskeisessä maailmassa elämme ja kuinka nätti ulkomuoto avaa monia ovia, jotka rumemmilta pysyvät tiukemmin kiinni. Pelottaa jo valmiiksi, milloin tyttö tulee koulusta valittaen, että joku on haukkunut rumaksi.
Miten te muut ei niin kauniiden (en halua käyttää omasta lapsestani sanaa ruma) lapsien vanhemmat olette tukeneet lastenne itsetunnon kehittymistä?
Kommentit (25)
[quote author="Vierailija" time="17.11.2014 klo 13:23"]
Yleensä kaunottaret ovat olleet ns.rumia lapsia. Söpöt piirteet joilla lapset näyttävät kauniilta ei ole aikuisena kauniita. Kolhot lapset ovat aikuisena kaunottaria voimakkaine piirteineen. Siksi kaikkien pitäisi vahvistaa lapsiensa sisäistä tuntemusta eikä vain ulkoista olemusta.
[/quote]
Ehkäpä. Mutta myös rumat ihmiset ovat olleet rumia lapsia.
Tapasin pari viikkoa sitten 15-vuotiaan tytön jonka olin viimeksi nähnyt nelivuotiaana. Muistan miten ajattelin silloin, että ompa ruma lapsi, laiha, ohuthiuksinen ja kasvotkin oudon näköiset. Nyt tytöstä oli kasvanut todella kaunis kilpavoimistelija. Ja juuri näin uutisen miten vanha luokkakaverini, joka oli ehdottomasti luokan rumin tyttö, oli väitellyt tänä vuonna tohtoriksi. Ei sitä että sillä olisi tekemistä kauneuden kanssa, mutta ulkonäöstä huolimatta voi saavuttaa suuria.
Lapset ovat usein pyöreäkasvoisia, nykerönenäisiä ja vähän palleroisiakin. Arvostaako kukaan aikuinen noita ominaisuuksia?
Eräs sukulaistyttö on laiha, kulmikas ja väritön (hyvin vaalea, silmät vaaleansiniset, hiukset oljenvaaleat ja suomalaisittain ohuet ja suorat ja laihuus saa aikaan juonteita ja tekee lapsesta vanhemman näköisen kuin onkaan vaikka on pienikokoinen). Ajattelin ennen koulunalkua, että voi tulla vaikeaa, kun muut ovat isompia ja saattavat julmastikin arvostella toisen ulkonäköä mutta tytöstäpä tulikin luokan suosituin tyttö, jota muut ihailevat. On niin valloittava persoona, iloinen, hauska, kekseliäs. Iloinen ilmekin on kauneutta.
Itse olen nyt 25-vuotiaana todella kaunis, vasta parinkympin jälkeen aloin todella kukoistaa. Kukaan ei edes usko, että olen jo 25. Lapsena olin pullea, sellainen suomalainen punakka pullaposkilapsi. Nyt olen hoikka ja yli 170 cm pitkä. Sinunkin lapsellasi on niiin paljon aikaa vielä puhjeta kukkaan, ja sitä paitsi, KENESTÄ TAHANSA saa tehtyä mielenkiintoisen näköisen, vaikka ei olisikaan perinteisellä tavalla kaunis. Siihen tarvitaan vain kantajalleen sopiva look. Huoliteltu ihminen on aina tietyllä tavalla kaunis :) Minä opin omalta äidiltäni rakkauden vaatteisiin, väreihin ja esteetiikkaan. Ja vaikka olisi kaunis, ei se tarkoita että ihmiset kiinnittävät sinuun välttämättä huomiota, jos kuljet H&M:n perusmustassa takissa ja mustassa pipossa tuolla harmassa ihmismassassa.
Olisit onnellinen tyttösi puolesta, ap!
Minä olin lapsena ja teininä kaunis. Sain siitä myös kuulla muilta ihmisiltä - ei tosin omilta vanhemmiltani, joille ulkonäöllä ei ole niin kovasti väliä. He kehuivat lahjakkuuttani ja moraaliani, muut puolestaan ihailivat ja kadehtivat ulkonäköäni. Valitettavasti vanhempien esimerkki ei riittänyt kasvattamaan minusta tarpeeksi nöyrää. Identiteettini muodostui sellaiseksi, että pidin itseäni jotenkin etuoikeutettuna ja aloin laskea paljon asioita sen varaan, että saan ulkonäköni avulla ihmiset helposti puolelleni ja tahtoni läpi (kuten siis usein sainkin).
Sitten kasvoin aikuiseksi ja kauneuteni katosi. Jäin lyhyeksi, vartalotyyppini ei oikein sovi yhteen pituuteni kanssa, kasvonpiirteistäni tuli epämääräiset ja sain pienen kaksoisleuankin, vaikka ylipainoa ei olekaan. Hiukset ohentuivat ja silmät pienenivät. Ihoni on aina ollut löysää tyyppiä, mutta aivan nuorena se löysyys ei vielä erottunut. Jo 25-vuotiaana aloin kuitenkin muistuttaa bulldogia. Lisäksi kasvojeni epäsymmetria on aikuisiällä korostunut, se on ehkä pahin yksittäinen asia ulkonäössäni.
On ollut todella vaikeaa opetella nyt aikuisena elämään ilman niitä etuoikeuksia, joita kauneus ihmiselle tuo, ja joita olin jo tottunut saamaan. Tuo opettelu olisi ollut paljon, paljon helpompaa jos olisin ollut "ruma" lapsesta saakka. Kun kasvaessaan saa kauniin ihmisen identiteetin ja sitten sen kauneuden menettääkin, tuntuu kuin koko elämä olisi ohi.
Lapsellasi on paljon parempi tilanne esimerkiksi minuun verrattuna. Sinuna kuuntelisin ketjussa annettuja ohjeita ja näkisin vaivaa tuon pinnallisen asenteesi poisoppimisen eteen. Lapsi oppii kuitenkin arvonsa ja asenteensa ensisijaisesti omilta vanhemmiltaan. Sen sijaan että surkuttelet lapsesi ulkonäköä netissä, ota asiaksesi hoitaa oma pääsi kuntoon.