Ristiriitainen äiti-tytär -suhde, kellään omakohtaista kokemusta?

Voihan toki olla, että olit hidas ja hankala.

No enpä kyllä tietääkseni ja oman muistini mukaan ollut. Olin kiltti enkä ole koskaan edes äidilleni väittänyt vastaan, kiroillut tai mitään sellaista, mitä moni muu kavereistani teki murrosiässä. Hyvinkin kiltti olen ollut, mutta minut on tallattu maahan pienestä pitäen, en ole saanut olla oma itseni, piti mukautua vanhempien tahtoon kaikessa. Minulta ei kysytty, mitä minä olisin halunnut, vaan vanhemmat päättivät puolestani kaiken jne. 

Olen edelleen näin jo aikuisena ja itsekin äitinä sitä mieltä, että minua on kohdeltu väärin lapsena. Ja jäljet on nähtävissä myös.

ap

Unohda tuollainen menneen märehdintä ja mieti mieluummin huomista.

No ei tollasia kannta unohtaa ennen kuin ne on kunnolla ja monta kertaa käsitellyt! Siitä ne ongelmat vasta alkaa jos noin unohtaa tosta vaan...

[quote author="Vierailija" time="12.11.2014 klo 22:26"]

Koin aina lapsena, ettei äiti pidä minusta eikä rakasta minua, koska hän oli useimmiten aina pahantuulinen ja huusi minulle, sätti kavereiden kuullen ja kaupassa milloin mistäkin. En osannut mitään enkä tajunnut mitään, eikä mitään uskaltanut kysyä kun äiti suuttui jos joutui neuvomaan jossain. 

Toisaalta äiti on ollut myös lämminsydäminen ja antelias. 

Joskus äiti saattoi olla omien ystäviensä seurassa ihan erilainen ja vieraan tuntuinen, mitä mihin minä olin tottunut. 

Useimmiten koin, että olen vain tiellä ja edessä, hidas ja hankala.

Miten teillä muilla menee omassa elämässä, jotka olette kokeneet vastaavaa? Isästäni en edes jaksa kertoa mitään. 

[/quote]

Äitisi muistuttaa serkkuani...joskus puolustinkin hänen lapsiaan yksi heistä on kummilapseni, kun hän ylireagoi tälle jostain olemattomasta asiasta. Hän suuttui myös minulle erittäin tulisesti lasten kuullen useita kertoja.

Olisin halunnut jutella kahdestaan kummilapseni kanssa ja kertoa että hänen äidillään on aina ollut tuollainen temperamentti ja tyyli ja että hän ei todellakaan ymmärrä olevansa niin jyrkkä ja jopa pelottavakin sille päälle sattuessaan. Olisin halunnut rohkaista häntä enemmän ja sanoa, että aina voi uskoutua minulle. En vain uskaltanut koskaan käydä sitä keskustelua, koska pelkäsin että serkku ei hyväksy sitä ja saadessaan selville suuttuu minulle verisesti ja myöhemmin nostaa sen aina esiin ja mahdollisesti siitä tulee myös särö heidän väleihinsä. En tiedä olisiko se ollut sen arvoista, minusta ei ole mukava alkaa junailla sukulaisteni välejä muutenkaan... 

On ymmärrettävää että tunteesi ovat ristiriitaiset. Jos äitisi on kuitenkin pystynyt antamaan sinulle turvallisen perustan niin se on tärkeää. Jotkut ihmiset vain ovat vähän vaikeita kaikille joiden lähellä elävät. Jos sinulla on joku ymmärtäväinen ihminen joka tuntee teidät molemmat ja jonka kanssa puhua asiasta niin kerro hänelle.

Varmaan on hyvä muistaa, että jos kotona on ollut kovin vaihteleva tunneilmasto niin ihminen saattaa kasvaa ylivarovaiseksi ihmissuhteissa, ruveta toisten miellyttäjäksi ja ihastua ihmisiin jotka herättävät hänessä ristiriitaisia tunteita. Rakkaus ja pelko tai ahdistus voivat kummallisesti sekoittua ikään kuin ne kuuluisivat samaan pakettiin. En tiedä onko sinulla mitään noista, mutta on hyvä kuulostella omia tunteitaan ja tarvittaessa muistuttaa itselleen että tuska ja avuttomuuden tunne eivät suinkaan kuulu automaattisesti rakkauteen ja ihmissuhteeseen, vaan ne ovat merkki siitä että se ihminen ei ehkä olekaan se oikea. 

Itsellä samanlaisia kokemuksia lapsuudesta kuin aloittajalla... Äiti muistuttaa minua edelleen kuinka aiheutin hänelle häpeää ollessani ihan pieni lapsi. Tunsin olevani aina tiellä ja tekeväni kaiken väärin.
Olin hyvä koulussa, mutta se ei ollut oma saavutukseni, vaan äidin hyvien geenien ansiota.
Nykyäänkin, jos olen kiinnostunut jostain, joka ei kiinnosta äitiäni, hän vähättelee ja kertoo kuinka ei kannata edes yrittää. Sitten jos kuitenkin menestyn, äidin kommentti on "mitäs minä sanoin, tietenkin pärjäät!" Ja että hänkin voisi olla hyvä kys. asiassa jos vain yrittäisi.
Kuitenkin kodin ulkopuolella hän esittää aivan eri ihmistä. Facebookissa on hyvä julkisesti mainostaa kuinka hieno tytär hänellä onkaan... Tärkeintä tuntuu olevan mitä muut ajattelevat hänestä.
Olen oppinut suodattamaan kaiken hänen sanomansa ja olemaan välittämättä.
Karyl McBriden kirja "Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä" auttoi ainakin itseäni käsittelemään aihetta. :)

^Anteeksi 7, alapeukku lipsahti kun oli tarkoitus yläpeukuttaa!

Kaikki äitisuhteet ja kaikki isäsuhteet on jollakin tavalla komplisoituja. Kaikki äidit ja kaikki isät ovat ihan tavallisia tallaajia ja kaikki tekevät omat virheensä. Kaikki kasvattavat tavallaan. Mitä niitä märehtimään. Olen varmasti ihan ok mutsi, mutta tehnyt omat virheeni aivan varmasti. Olen omille lapsilleni sanonut, että älkää vaan minusta ottako mitään traumoja, en ole aina oikeassa ja saatte olla eri meiltä. Irti vaan menneistä ja eteenpäin!