Miksi toisten avioliitot/parisuhteet kestävät kauan ja toisten ei (vaikka itse haluaisivat)?

Kai ap nyt ymmärtää että suhteen pitkä kesto ei ole yhtä kuin että tasapainoinen onni kukoistaa? Joillakin tietysti, mutta varmasti on paljon hampaat irvessä yhdessä - liittoja, joko lasten takia tai siksi että ero olisi heille häpeä.

Kommentti vai tähän alkuasetelma-olkiukkoon.

Ne jotka ovat olleet hautaan saakka yhdessä ovat yleensä rauhallisia ja kilttejä ihmisiä. Räiskyvät draaman hakuiset ihmiset vaihtavat kumppania usein. Olennaista on löytää ihminen vierelle jotka jaksaa katsoa loppuelämän. Monet myös menevät naimisiin yleeensä liian nopeasti, etenkin nuoremmat henkilöt...

No jos vain toinen haluaa, niin eipä se sitten kovin pitkälle kantavaa ole. Jos molemmat haluaa, niin sitten se saadaan toimimaan. Jos yhteisestä päätöksestä silti päädytään eroon, ei se tahtotila ole tarpeeksi vahva. 

Koska narsistit ovat riippuvaisia ​​siitä, että he saavat uusia naisia ​​säännöllisesti. Se on todella surullista.He ovat heikkoja miehiä, jotka eivät voi sitoutua rakentamaan todellista rakastavaa suhdetta riippumatta siitä, kuinka paljon nainen rakastaa heitä ja on omistautunut heille.

Luonto käyttää kaikki strategiat suvunjatkamiseen, niin yksiavioiset suhteet kuin pimpistä pimppiin pomppimisen. Tärkeintä on, että tulee jälkeläisiä, muulla ei ole niin väliä.

Mikään pitkä suhde ei varmastikaan ole onnea kukoistavaa alusta loppuun. Myrskyisät suhteet taas tulevat luonteista.. jotkut valitsevat uudelleen ja uudelleen sellaisia kumppaneita tai itse ovat niin draamanhakuisia tai ailahtelevia ettei kilteinkään jaksa katsella lopunelämäänsä. Kompromisseihin ja keskusteluunhan on aivan pakko oppia, jotkut eivät sitä opi koskaan. Voi olla itsekkyyttäkin. Luovutetaan liian pian tai ihastutaan/rakastutaan toiseen - onhan näitäkin jotka vaihtavat lennossa koko ajan. Summa summarum - eiköhän se ole luonteista kiinni. 

Olisihan se jatkunut, jos olisin halunnut, mutta tulin siihen tulokseen, että olen mieluummin yksin. 

Meni sen oikean kanssa yhteen,

Kaipa siinä parinvalinnassa on ollut onneakin mukana, mutta voi myös olla, että jotkut ovat saaneet jo lapsuudessaan paremman mallin yhdessä elämisen taidoista kuin toiset.

Itse ajattelin jo nuorena, että kumppani kannattaa valita suunnilleen samasta sosioekonomisesta ryhmästä ja niin, että on riittävästi sekä yhteisiä että omia kiinnostuksen kohteita. Treffeillä voi käydä vaikka kenen kanssa ja kokeilla erilaisia tapoja olla ja elää, mutta naimisiin mennään vasta kun on varma että tämän kanssa voisin perustaa perheen ja elää tasapainoista elämää.

Lisäksi pitää tietysti itse haluta elää toisen kanssa niin ettei ole sietämätön kumppani vaan sellainen, jonka kanssa on kiva olla. Vaikka väliin tulisi huonompikin kausi, ne hyvät ajat ja yhdessä eletyt hetket kantavat huonompien yli.

Nimim. 25 vuotta yhdessä, 18 naimisissa ja kolme lasta 14-17 v.

Koska muut ihmiset ovat epätäydellisiä. Toisin kuin minä, jolla on ikuinen liitto ja se johtuu ainoastaan siitä, että minulla on tarpeeksi tahtoa ja sitkeyttä ja olen hyvä ihminen. Kaikki tästä on tietenkin omaa ansiotani. Kyllä surettaa ne muut jotka joutuvat joskus vaihtamaan kumppania. Se on vaan kun ei ole sitä sitkeyttä. Koskaan ei vaihtamalla parane mikään. Olen myös ollut samassa työpaikassa koko ikäni koska olen niin hyvä sitoutumaan. Säälittää ne kaikki pätkätyöläiset jotka eivät vaan osaa sitoutua. On kyllä mukavaa herätä joka aamu kertomaan vauva.fille kuinka upea ja kunnollinen ihminen olen ja tuomitsemaan siinä rivien välissä muita.

Vierailija kirjoitti:

Ne jotka ovat olleet hautaan saakka yhdessä ovat yleensä rauhallisia ja kilttejä ihmisiä. Räiskyvät draaman hakuiset ihmiset vaihtavat kumppania usein. Olennaista on löytää ihminen vierelle jotka jaksaa katsoa loppuelämän. Monet myös menevät naimisiin yleeensä liian nopeasti, etenkin nuoremmat henkilöt...

Ai

Minusta taas tuntuu että toisella tai kolmannella kierroksella olevat hutiloi naimisiin pikaisesti. Koska rakastavat niin kovin kuulema. Ja täytyy saada kuvia faceen että exä näkee kuinka rakastetaan.

Lapset, raha ja pelko yksin elämisestä.

Vierailija kirjoitti:

Lapset, raha ja pelko yksin elämisestä.

Tämä! Moni kituu.

Me seurusteltiin 14 vuotta ennen kuin mentiin kihloihin. Kihloissa oltiin 6v ennen kuin mentiin naimisiin ja naimisissa ollaan oltu 4 vuotta. Mihinkään ei ole kiire. Päivä kerrallaan. Ja kyllä tässä vielä erotakin kerkee, mutta sekin sitten harkiten, jos sen aika tulisi. Minun mielestä rakasta ihmistä siinä vierellä ei saa koskaan pitää itsestään selvyytenä.

Vierailija kirjoitti:

Kaipa siinä parinvalinnassa on ollut onneakin mukana, mutta voi myös olla, että jotkut ovat saaneet jo lapsuudessaan paremman mallin yhdessä elämisen taidoista kuin toiset.

Itse ajattelin jo nuorena, että kumppani kannattaa valita suunnilleen samasta sosioekonomisesta ryhmästä ja niin, että on riittävästi sekä yhteisiä että omia kiinnostuksen kohteita. Treffeillä voi käydä vaikka kenen kanssa ja kokeilla erilaisia tapoja olla ja elää, mutta naimisiin mennään vasta kun on varma että tämän kanssa voisin perustaa perheen ja elää tasapainoista elämää.

Lisäksi pitää tietysti itse haluta elää toisen kanssa niin ettei ole sietämätön kumppani vaan sellainen, jonka kanssa on kiva olla. Vaikka väliin tulisi huonompikin kausi, ne hyvät ajat ja yhdessä eletyt hetket kantavat huonompien yli.

Nimim. 25 vuotta yhdessä, 18 naimisissa ja kolme lasta 14-17 v.

Toki paljon onnea teille ja hienoa! Mutta kuulostaa jotenkin laskelmoidulta. Kyllä minusta kemia ja rakkaus ovat isossa osassa. Ehkä sinisilmäisesti tavallaan uskon myös "siihen oikeaan". Olemme täysin eri sosioekonomisista ryhmistä, minulla perhepiirissä ei yhtäkään avioeroa ja liitot sukupolvesta riippuen 5-55 vuotta, puolisolla taas  suvussa kaikki eronneet ja olleet useamman kerran naimisissa ja useampia lapsia eri kumppaneiden kanssa. Mutta silti vaan meidät oli kai luotu toisillemme. Toki vasta puolet teidän yhteisestä taipaleesta takana, mutta uskon että tuollaiset asiat mitä mainitsit kuitenkin jää taka-alalle, kun sitä tahtoa ja rakkautta on. Itse en ole tosin koskaan halunnut lapsiakaan, joten ei ole tarvinnut sellaista miettiä. Ja molemmilla oli epäonnistuneita suhteita tietysti takana, eli ajoitus ja kokemukset mitkä yhdistää, on myös tärkeää. 

1. Haluavatko molemmat todella pitää liiton kasassa.

2. Kunnioittavatko kumpikin aidosti toistaan.

(Ei tiuskita, ei isketä vyön alle edes riidellessä, ei nolata toista koskaan...)

3. Ovatko kommunikointitavat riittävän yhtenäiset/yhteensopivat.

4. Onko riittävästi samankaltaisuutta (luonteenpiirteet, mitä toivoo elämältä jne.)

Ainakin nämä nyt näyttäisivät olevan niitä asioita, joiden olen tutuissani nähnyt vaikuttavan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipa siinä parinvalinnassa on ollut onneakin mukana, mutta voi myös olla, että jotkut ovat saaneet jo lapsuudessaan paremman mallin yhdessä elämisen taidoista kuin toiset.

Itse ajattelin jo nuorena, että kumppani kannattaa valita suunnilleen samasta sosioekonomisesta ryhmästä ja niin, että on riittävästi sekä yhteisiä että omia kiinnostuksen kohteita. Treffeillä voi käydä vaikka kenen kanssa ja kokeilla erilaisia tapoja olla ja elää, mutta naimisiin mennään vasta kun on varma että tämän kanssa voisin perustaa perheen ja elää tasapainoista elämää.

Lisäksi pitää tietysti itse haluta elää toisen kanssa niin ettei ole sietämätön kumppani vaan sellainen, jonka kanssa on kiva olla. Vaikka väliin tulisi huonompikin kausi, ne hyvät ajat ja yhdessä eletyt hetket kantavat huonompien yli.

Nimim. 25 vuotta yhdessä, 18 naimisissa ja kolme lasta 14-17 v.

Toki paljon onnea teille ja hienoa! Mutta kuulostaa jotenkin laskelmoidulta. Kyllä minusta kemia ja rakkaus ovat isossa osassa. Ehkä sinisilmäisesti tavallaan uskon myös "siihen oikeaan". Olemme täysin eri sosioekonomisista ryhmistä, minulla perhepiirissä ei yhtäkään avioeroa ja liitot sukupolvesta riippuen 5-55 vuotta, puolisolla taas  suvussa kaikki eronneet ja olleet useamman kerran naimisissa ja useampia lapsia eri kumppaneiden kanssa. Mutta silti vaan meidät oli kai luotu toisillemme. Toki vasta puolet teidän yhteisestä taipaleesta takana, mutta uskon että tuollaiset asiat mitä mainitsit kuitenkin jää taka-alalle, kun sitä tahtoa ja rakkautta on. Itse en ole tosin koskaan halunnut lapsiakaan, joten ei ole tarvinnut sellaista miettiä. Ja molemmilla oli epäonnistuneita suhteita tietysti takana, eli ajoitus ja kokemukset mitkä yhdistää, on myös tärkeää. 

Lika barn leka best.

Keskimäärin samankaltainen sosioekonominen tausta helpottaa yhteisymmärrystä. Teillä taas muut elämänkokemukset yhdistävät, eli samankaltaista taustaa teilläkin.

Tahtotila ja sen täytyy löytyä molemmista parisuhteen osapuolista, yksinään ei parisuhdetta voi pitää kunnossa.

Muista en osaa sanoa, mutta omalla kohdalla sanoisin, että molemmilla on ollut halu ratkaista ongelmat (pahojakin kriisejä on ollut ja ero melko lähellä), hyväksyy toisen puutteineen ja molemmilla on vapaus tehdä omia juttuja omalla tavalla sekä vahva seksuaalinen vetovoima vielä 20 vuoden jälkeenkin.

Sitoutuminen. Löytää tavan elää yhdessä, mutta yksilöinä. Ei vaadi toisen olevan sitä, tätä ja tuota, vaan hyväksyy hänet omana itsenään. Käyttäytymällä ja olemalla luottamuksen arvoinen.

"Kivi kiveä hioo, ihminen toistansa hioo". Suostumalla särmien hioutumiseen ja vuorovaikutuksen oppimiseen✌